NELJÄSTOISTA LUKU.
Palattuani kotiin aloin itkeä kuin lapsi. Sanoin itselleni, että minun täytyi heti katkaista suhteeni tuohon naiseen; ja minä odotin suurella kärsimättömyydellä päivän valkenemista, matkustaakseni isäni ja sisareni luo, joiden rakkaus, siitä olin varma, ei ollut petollista.
Mutta minä en tahtonut matkustaa ilman, että Marguerite saisi tietää miksi matkustin. Ainoastaan silloin, kun mies ei enää rakasta rakastajatartaan jättää hän hänet kirjoittamatta hänelle.
Kirjoitin ja kirjoitin yhä uudestaan kymmeniä kirjeitä ajatuksissani.
Olin ollut tekemisissä tytön kanssa, joka oli samanlainen kuin kaikki muutkin hänen kaltaisensa. Hän oli kohdellut minua kuin koulupoikaa, ja itserakkauteni pääsi nyt minussa voitolle. Mutta tuo nainen ei saisi sitä tyydytystä, että saisi tietää mitä tämä lopettaminen minulle merkitsi, ja siroimmalla käsialallani, raivon ja tuskan kyyneleet silmissä, kirjoitin seuraavan kirjeen:
/# 'Rakas Margueriteni.
Toivon, että pahoinvointisi oli merkityksetön. Kello yhdentoista aikaan illalla olin tiedustelemassa vointiasi, mutta minulle vastattiin ett'et ollut vielä saapunut kotiin. Kreivi G… oli onnellisempi kuin minä, sillä hän saapui muutamia minuutteja myöhemmin, ja kello neljä aamulla oli hän vielä luonasi.
Suo anteeksi ikävät hetket, joita olen sinulle aiheuttanut, ja ole varma siitä, etten koskaan unohda onnellisia hetkiä, jotka sinä olet minulle lahjoittanut.
Olisin kyllä kernaasti tullut tiedustelemaan vointiasi tänään, mutta aion palata jälleen isäni luo.
Hyvästi, rakas Marguerite; en ole tarpeeksi rikas rakastaakseni sinua niin kuin tahtoisin, enkä kyllin köyhä rakastaakseni sinua niin kuin sinä tahtoisit. Unohtakaamme siis molemmat, sinä nimen, joka on sinulle jokseenkin merkityksetön, minä onnen, joka on käynyt minulle mahdottomaksi.
Lähetän sinulle avaimen, jota en ole koskaan käyttänyt ja josta voi olla sinulle hyötyä, jos satut usein voimaan pahoin, kuten eilen.' #/
En voinut lopettaa kirjettäni ilman tätä pisteliästä huomautusta, joka osoitti kuinka rakastunut vielä olin. Luin läpi kirjeen ainakin kymmenen kertaa, ja ajatus, että se oli tuottava Margueritelle tuskia, rauhoitti minua hiukan.
Kun palvelijani saapui kello kahdeksan aikaan; annoin hänelle kirjeen heti perille toimitettavaksi.
— Odotanko vastausta? kysyi Josef.
— Jos teiltä kysytään halutaanko vastausta, niin sanokaa, ettette tiedä, ja odottakaa.
Takerruin kiinni toivoon, että hän vastaisi minulle.
Koko ajan kun palvelijani oli poissa kuljin minä kauheassa jännityksessä. Välistä ajattelin, että olin kirjoittanut liian hävyttömästi, välistä taas että kirjeeni oli aivan liian lempeä. Ja sitten ajattelin, eikö olisi ollut parempi olla kokonaan kirjoittamatta ja mennä itse päivän kuluessa hänen luokseen ja silloin nauttia kyynelistä, jotka saisin hänet vuodattamaan.
Vihdoin saapui Josef.
— No niin? kysyin minä.
— Neiti nukkui vielä, vastasi hän, — mutta heti kun hän herää annetaan hänelle kirje, ja jos tarvitaan vastaus, lähetetään se.
Hän nukkui!
Kymmeniä kertoja olin lähettää noutamaan pois kirjeen, mutta sitten ajattelin aina:
— Hän on jo saanut kirjeen, ja se näyttäisi siltä kuin minä katuisin.
Kuta enemmän lähestyi aika, jolloin odotin vastausta, sitä enemmän kaduin, että olin lainkaan kirjoittanut.
Kello tuli kymmenen, yksitoista, kaksitoista.
Kahdentoista aikaan arvelin hetkisen lähteä hänen luokseen ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään. En todellakaan tietänyt mitä tehdä, päästäkseni ahdistuksesta, joka kiusasi minua.
Kello yhden aikaan odotin vielä.
Jonkinlaisella taikauskolla luulin silloin, että jos lähtisin hetkiseksi ulos, löytäisin palattuani vastauksen. Vastaus, jota kärsimättömästi odotetaan, saapuu tavallisesti aina silloin kun ei olla kotona.
Läksin sentähden ulos, ollen menevinäni aamiaiselle. Ja minä olin varma siitä, että palattuani löytäisin kotoani Margueriten kirjeen.
Portinvartija ei ollut sellaista saanut. Mutta asetin toiveeni
Josefiin. Tämä ei ollut nähnyt ketään sitten kun minä läksin.
Silloin aloin katua kirjettäni; minun olisi pitänyt vaieta, sillä jos en olisi saapunut sovittuun kohtaukseen, olisi hän kysynyt siihen syytä, ja vasta silloin olisin sanonut sen hänelle. Siten hän olisi ollut pakoitettu puhdistautumaan, ja juuri sen tahdoin hänen tekemään. Tunsin jo, että mitä syitä hän olisi esittänytkin, minä olisin uskonut ne, sillä mitä muuta tahansa, mutta ei kadottaa häntä.
Aloin nyt uskoa, että hän itse saapuisi luokseni; mutta tunnit kuluivat eikä häntä kuulunut.
Kello viisi läksin Champs-Elysées'elle.
Kääntyessäni eräälle puistotielle näin hänen ajavan ohitseni. Kohtaus oli niin äkillinen, että minä kalpenin. En tiedä näkikö hän minut; olin niin järkytetty, etten nähnyt muuta kuin hänen vaununsa.
Sitten poikkesin kaikkiin teattereihin, missä hän tavallisesti kävi; mutta häntä ei ollut missään. Ja vihdoin palasin jälleen kotiini.
Kysyin jälleen kirjettä portinvartijalta, mutta tuloksetta.
Sinä yönä en nukkunut, vaan makasin pitkälläni ja mietin kuinka tyhmästi ja epähienosti olin käyttäytynyt.
Kun päivä valkeni oli minulla kuumetta, ja minun oli mahdoton ajatella muuta kuin Margueritea.
Mutta päätös oli tehtävä: joko lopetettava suhde tuohon naiseen, tahi sitten karkoitettava kaikki epäilykset, edellyttäen, että hän suostui jälleen ottamaan minut vastaan.
Mutta ratkaisevan askeleen ottaminen siirtyy aina; ja kun en voinut jäädä kotiini enkä uskaltanut näyttäytyä Margueritelle, niin koetin erästä keinoa lähestyä häntä, keinoa, jonka itserakkauteni saattoi panna sattuman laskuun, siinä tapauksessa, että onnistuin.
Kun kello osoitti kymmentä läksin Prudencen luo; hän kysyi minulta syytä aikaiseen tulooni. En uskaltanut sanoa totuutta, vaan vastasin, että olin lähtenyt näin aikaisin liikkeelle siksi, että saisin tilatuksi itselleni paikan G…hen menevään diligenssiin; isäni nim. asui G…ssä.
— Te olette onnellinen kun voitte tällaisella kauniilla ilmalla lähteä Parisista, sanoi Prudence.
Katsahdin häneen, nähdäkseni pitikö hän minua pilkkanaan. Mutta hän oli vakavan näköinen.
— Aijotteko sanoa hyvästi Margueritelle? kysyi hän.
— En.
— Siinä teette oikein.
— Niinkö teistä?
— Tietysti. Mitä hyötyä olisi hänen jälleennäkemisestään, kun kerran olette lopettanut kaikki suhteenne häneen?
— Tiedättekö siis tuosta lopettamisesta?
— Hän näytti minulle teidän kirjeenne.
— Ja mitä hän sanoi?
— Hän sanoi: "Rakas Prudence, teidän suojattinne ei ole juuri kohtelias; tuollaista ajatellaan, mutta ei kirjoiteta".
— Millä äänenpainolla hän sen sanoi?
— Hän nauroi ja lisäsi sitten:
"Hän on syönyt luonani illallista kaksi kertaa, eikä hän tule edes jäähyväiskäynnille".
Ja siinä oli kaikki, minkä kirjeeni ja mustasukkaisuuteni oli saanut aikaan!
Tunsin itseni julmasti nöyryytetyksi rakkauteni turhamaisuudessa.
— Mitä hän teki eilen illalla? kysyin minä.
— Hän oli oopperassa.
— Ja sitten?
— Hän söi illallista kotonaan.
— Yksinkö?
— Ei, kreivi G…n seurassa, luulen.
Suhteeni lopettaminen ei siis ollut lainkaan muuttanut Margueriten tapoja.
— No niin, olen iloinen, ettei Marguerite ole tähteni lohduton, sanoin minä pakoitetulla hymyllä.
— Siinä hän tekee oikein. Te olette tehnyt niin kuin teidän tulikin, ja te olette ollut viisaampi kuin hän; sillä tuo tyttö rakasti teitä, hän ei puhunut muusta kuin teistä, ja hän olisi voinut tehdä jonkun hulluuden.
— Miksi hän ei sitten vastannut, kun hän rakasti minua?
— Koska hän ymmärsi tehneensä väärin rakastaessaan teitä. Sillä naiset eivät koskaan anna anteeksi, että heidän itserakkauttaan on loukattu, ja naisen itserakkautta loukataan siten, että jätetään hänet kaksi päivää sen jälkeen kun on tultu hänen rakastajakseen; minä tunnen Margueriten, hän ennemmin kuolisi kuin vastaisi teille.
— Mitä minun siis pitää tehdä?
— Ei mitään. Hän unohtaa teidät, te unohdatte hänet, eikä teillä ole syytä moittia toisianne mistään.
— Mutta jos minä kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi?
— Olkaa varma siitä, että hän antaisi teille anteeksi.
Olin vähällä kavahtaa Prudencen kaulaan.
Neljännestuntia myöhemmin olin jälleen kotona ja kirjoitin
Margueritelle seuraavan kirjeen:
"Eräs, joka katuu eilistä kirjettään ja joka huomenna matkustaa, ellet sinä anna hänelle anteeksi, pyytää saada tietää, mihin aikaan hän voi laskea katumuksensa jalkojesi juureen? Koska hän tapaa sinut yksin? Sillä, niinkuin tiedät, täytyy tunnustuksen tapahtua ilman todistajia". Lähetin Josefin viemään tämän sepustuksen ja hän jätti sen omakätisesti Margueritelle. Hän sanoi vastaavansa myöhemmin.
Läksin vain vähäksi aikaa ulos syödäkseni päivällistä, mutta kello yksitoista illalla en vielä ollut saanut vastausta.
Silloin päätin, etten kärsisi kauempaa, vaan matkustaisin seuraavana päivänä.
Ollen varma siitä, etten voisi nukkua, jos kävisin levolle, aloin pakata matkakirstujani.