VIIDESTOISTA LUKU.
Josef ja minä olimme tunnin ajan puuhailleet matkavalmistuksissa, kun äkkiä ovikello soi kiivaasti.
— Avaanko minä? kysyi Josef.
— Avaa, vastasin minä, ihmetellen kuka niin myöhään saapui ja voimatta uskoa, että se olisi ollut Marguerite.
— Siellä on kaksi naista, herra, sanoi Josef palattuaan.
— Me täällä olemme, Armand! huusi ääni, josta tunsi Prudencen.
Menin vastaanottohuoneeseen, ja siellä tapasin Prudencen tarkastelemassa joitakin pikku esineitä ja Margueriten istumassa sohvassa.
Astuin hänen eteensä, polvistuin, tartuin hänen molempiin käsiinsä ja sanoin liikutettuna:
— Anteeksi!
Hän suuteli minua otsalle ja sanoi:
— Tämä on kolmas kerta kun minun on annettava sinulle anteeksi.
— Minä aion matkustaa huomenna.
— Käyntini ei kai pitäisi voida muuttaa päätöstäsi. En tullut estämään sinua lähtemästä Parisista, vaan tulin siksi, että en ole ennättänyt tänään vastata sinulle, enkä minä tahtonut jättää sinua siihen uskoon, että olin vihainen sinulle.
— Teidän vastaanottohuoneenne on sangen miellyttävä, sanoi Prudence; — saako nähdä makuuhuoneenne?
— Kyllä, vastasin minä.
Prudence astui makuukamariini, pikemmin jättääkseen meidät kahden kesken kuin katsellakseen huonetta.
— Miksi otit Prudencen mukaasi? kysyin minä.
— Siksi, että hän oli kanssani teatterissa, ja tahdoin, että joku saattaisi minut täältä kotiin.
— Enkö minä ollut täällä?
— Olit, mutta paitsi sitä, etten tahtonut vaivata sinua, olin varma siitä, että sinä, saavuttuamme ovelleni, olisit pyytänyt päästä luokseni, ja sitä en olisi voinut sallia.
— Miksi ei?
— Siksi, että minua vartioidaan niin tarkasti; ja pieninkin epäilys voisi tuottaa minulle suurta vahinkoa.
— Siinäkö ainoa syy?
— Jos olisi muita syitä, sanoisin ne sinulle; meidän välillämme ei saa olla mitään salaista.
— Kuule, Marguerite, en tahdo kierrellä saadakseni sanotuksi sinulle sen mitä tahdon. Vastaa suoraan, rakastatko minua hiukan?
— Rakastan, paljon.
— Miksi sinä sitten petit minua?
— Ystäväni, jos minä olisin rikas herttuatar ja sinä olisit rakastajani, ja minulla olisi paitsi sinua, vielä toinenkin, niin silloin sinulla olisi oikeus kysyä minulta miksi sinua petin. Mutta nyt minä olen neiti Marguerite Gautier, minulla on neljäkymmentä tuhatta francsia velkoja, ei penniäkään omaisuutta, ja minä kulutan satatuhatta francsia vuodessa. Kysymyksesi on aivan tarpeeton samoin kuin minun vastauksenikin.
— Se on totta, sanoin minä ja laskin pääni Margueriten polville; — mutta minä rakastan sinua hulluuteen asti.
— No niin, ystäväni, sinun täytyy rakastaa minua hieman vähemmin, tahi sitte ymmärtää minua paremmin. Kirjeesi saattoi minut kovin pahoilleni. Jos olisin ollut vapaa, niin en olisi toissa päivänä ottanut vastaan kreiviä, tahi olisin ainakin pyytänyt sinulta anteeksi, eikä minulla tulevaisuudessa olisi ollut muita rakastajia kuin sinä. Luulin hetkisen, että voisin suoda itselleni kuuden kuukauden ajaksi sen onnen; mutta sinä et sitä tahtonut; sinä vaadit minun ilmaisemaan keinot. Hyvä Jumala! Keinot oli helppo arvata. Käyttäessäni niitä tein suuremman uhrin kuin luuletkaan. Olisin voinut sanoa sinulle, että tarvitsin kaksikymmentä tuhatta francsia. Sinä rakastit minua ja olisit varmasti hankkinut ne. Mutta minusta oli mieluisampaa, etten ollut sinulle mitään velkaa, mutta sinä et ymmärtänyt tätä hienotunteisuutta, sillä sitä se oli. Me olemme usein pakoitetut ostamaan tyydytyksen sielullemme ruumiimme kustannuksella, ja kärsimyksemme on sitä suurempi, jos tuo tyydytys sitten häipyy meiltä. Olin kauvan toivonut tapaavani miehen, joka ei vaatisi tiliä elämästäni ja joka olisi pikemmin rakastanut tunteitani kuin ruumistani. Sellaisen miehen olin löytänyt herttuassa, mutta hän on vanha, ja vanhuus ei suojele eikä lohduta. Luulin voivani ottaa vastaan elämän, jonka hän tarjosi; mutta voi! Olin vähällä kuolla ikävästä. Silloin tapasin sinut, nuoren, tulisen, onnellisen miehen, ja minä koetin sinusta tehdä sen miehen, jota olin kaihonnut meluavassa yksinäisyydessäni. En rakastanut sinussa miestä sellaisena kuin nyt olet, vaan sellaisena jollaiseksi olit tuleva. Sinä et ota vastaan tuota osaa, sinä hylkäät sen arvottomana. Sinä olet kehno rakastaja; maksa minulle, älkäämmekä enää puhuko siitä asiasta.
Marguerite, jota tämä pitkä puhe oli väsyttänyt, nojautui sohvan selkämykseen, ja tukahuttaakseen heikon yskän puuskan vei hän nenäliinan huulilleen ja sitten silmilleen.
— Anteeksi, anteeksi, sopersin minä, ymmärsin kaiken tämän, mutta tahdoin kuulla sinun sanovan sen, jumalallinen Marguerite. Unhottakaamme kaikki muu ja muistakaamme vain yksi asia: että me kuulumme toisillemme, että olemme nuoria ja että rakastamme toisiamme. Tee kanssani mitä tahdot, Marguerite, olen sinun orjasi; mutta revi, Jumalan tähden, kirjeeni, äläkä anna minun matkustaa. Kuolisin silloin.
Marguerite otti esille kirjeen, antoi sen minulle ja sanoi, sanomattoman suloisesti hymyillen:
— Tässä se on, otin sen mukaani.
Revin rikki kirjeen ja suutelin kättä, joka sen minulle antoi silmien täyttyessä kyynelistä. Samassa astui Prudence huoneeseen.
— Sanokaa, Prudence, tiedättekö mitä hän minulta pyytää? kysyi
Marguerite.
— Anteeksiantoa.
— Aivan niin.
— Ja te annatte hänelle anteeksi?
— Täytynee kai minun antaa; mutta hän tahtoo vielä muutakin.
— Mitä sitten?
— Hän tahtoo tulla kanssamme illastamaan.
— Ja te suostutte?
— Mitä te arvelette?
— Arvelen, että te molemmat olette suuria lapsia. Mutta minä arvelen myöskin, että olen sangen nälissäni, ja että kuta pikemmin te suostutte sitä pikemmin pääsemme illalliselle.
— Lähtekäämme siis, sanoi Marguerite; mahdumme kaikki kolme minun vaunuihini.
— Kas tässä, lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, — Nanine on jo käynyt levolle, sinun täytyy avata ovi; ota minun avaimeni, mutta varo kadottamasta sitä uudestaan.
Olin miltei tukahduttaa Margueriten suudelmillani.
Samassa astui Josef huoneeseen ja sanoi itsetyytyväisin ilmein:
— Nyt ovat matkatavarat pakatut.
— Hyvä. Kaiva ne jälleen esille; minä en matkustakaan.