SEITSEMÄS LUKU.
Neljätoista päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen oli Armand jo parantumassa, ja meistä oli tullut uskolliset ystävät. Koko hänen sairautensa aikana olin tuskin kertaakaan jättänyt hänen huonettaan.
Kevät oli tuhlaillut kukkiaan, lehtiään, lintujaan, laulujaan, ja ystäväni huoneen ikkuna antoi puutarhaan päin, jonka terveelliset tuoksut kohosivat hänen sieramiinsa.
Lääkäri oli sallinut hänen nousta vuoteeltaan, ja me istuimme usein yhdessä ja puhelimme avonaisen ikkunan ääressä lämpimässä auringon paisteessa.
Kartoin tarkoin mainitsemasta mitään Margueritesta, koska pelkäsin aina, että tuo nimi herättäisi sairaassa surullisia ajatuksia.
Mutta Armandia näytti huvittavan keskustella hänestä, ei niinkuin ennen kyyneleet silmissä, vaan hymyilevin huulin.
Olin pannut merkille, että hänen viimeisen käyntinsä jälkeen hautuumaalla, ei Margueriten kuolema enää vaikuttanut häneen niin kuin ennen. Saavuttamansa varmuus oli tuottanut hänelle jonkinlaista lohdutusta, ja karkoittaakseen mielestään synkät kuvat, jotka usein pyrkivät esille, syventyi hän onnellisiin muistoihin, jotka liittyivät hänen ja Margueriten välillä olleisiin suhteisiin.
Hän oli aina itsepäisesti kieltänyt ilmoittamasta hänen omaisilleen vaarallisesta taudistaan, niin että hänen isällään ei ollut siitä aavistustakaan.
Eräänä iltana istuimme tavallista kauemmin ikkunan ääressä. Ilma oli suloinen ja auringonlasku hurmaava. Vaikka olimmekin Parisissa, näytti ympäröivä vehreys kokonaan eroittavan meidät maailmasta, eikä vaunujen kolina päässyt nimeksikään keskusteluamme häiritsemään.
— Oli jokseenkin sama aika vuodesta ja samanlainen ilta, kun tutustuin Margueriteen, sanoi Armand enemmän kuunnellen omia ajatuksiaan kuin minun sanojani.
En vastannut.
Silloin kääntyi hän puoleeni ja sanoi:
— Minun täytyy joka tapauksessa kertoa sinulle tämä tarina, voit kirjoittaa siitä kirjan, jota ei kylläkään uskota, mutta jonka kirjoittaminen voi tarjota mielenkiintoa.
— Voit kertoa sen sitten myöhemmin, ystäväni, vastasin minä, — sinä et ole vielä täysin terve.
— Ilta on lämmin, minulla ei ole kuumetta eikä meillä ole mitään tehtävää, tahdon siis kertoa sinulle kaikki.
— Jos välttämättä niin tahdot, niin olkoon menneeksi.
— Tarina on perin yksinkertainen, sanoi hän, — ja minä kerron sen siinä järjestyksessä kuin tapaukset toisiaan seurasivat. Jos myöhemmin aijot käyttää kertomustani hyväksesi, on sinulla täysi vapaus esittää se mielesi mukaisesti.
Esitän tässä hänen kertomuksensa, muuttamatta tuskin sanaakaan tässä liikuttavassa tarinassa:
— Niin, alkoi Armand, nojaten päänsä nojatuolinsa selkämystään, — niin, oli samanlainen ilta kuin nytkin. Olin viettänyt päivän maalla ystäväni Gaston B…n seurassa. Palasimme illalla Parisiin, ja kun emme tietäneet mitä tekisimme, päätimme mennä teatteriin.
— Eräällä väliajalla näimme käytävässä pitkän, solakan tytön, jota ystäväni tervehti.
— Kuka hän oli, jota tervehdit? kysyin minä.
— Marguerite Gautier, vastasi hän.
— Hän näytti kovin muuttuneelta, sillä en tuntenut häntä, sanoin minä mielenliikutuksen valtaamana, jonka kohta käsität.
— Hän on ollut sairas, tyttöparalla ei kai ole enää pitkälti elonaikaa.
— Tiedä, ystäväni, että kaksi vuotta aikaisemmin teki tuo tyttö minuun syvän vaikutuksen joka kerta, kun hänet näin.
Tietämättäni miksi, kalpenin ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä. Muuan ystävistäni, joka harrastaa salaisia tieteitä nimittäisi sitä sielujensukulaisuudeksi, mutta minä luulen aivan yksinkertaisesti, että oli ennakolta määrätty, että rakastuisin Margueriteen, ja että tunsin siitä esimakua.
Näin hänet ensi kerran pörssitorilla. Avonainen vaunu pysähtyi ja eräs valkopukuinen nainen astui siitä alas. Hänen tulonsa nostatti muotikaupassa ihailun sorinan. Minä puolestani jäin kuin kiinni naulittuna seisomaan paikalleni kunnes hän palasi kaupasta. En tietänyt kuka tuo nainen oli, enkä luullut saavani nähdä häntä toistamiseen.
Hänellä oli yllään hieno, valkoinen, rikaskoristeinen musliinipuku, nelikulmainen indialainen saali, jonka kulmat olivat kullalla ja silkkikukilla kirjaillut, italialainen olkihattu ja paksun kultaketjun kaltainen rannerengas, jollainen oli muodissa siihen aikaan.
Hän tuli ulos muotikaupasta, astui vaunuihinsa ja ajoi tiehensä.
Muuan muotikaupan palvelijoista tuli ovelle katsomaan hienon liiketuttavan vaunuja. Menin hänen luokseen ja pyysin häntä sanomaan kuka tuo nainen oli.
— Hän oli neiti Marguerite Gautier, vastasi hän.
En uskaltanut kysyä hänen osoitettaan, vaan poistuin.
En voinut karkoittaa tuota näkyä mielestäni, vaan etsin kaikkialta tuota valkopukuista, kuninkaallisen kaunista naista.
Joku päivä myöhemmin oli Ooppera Comique'ssa suuri näytäntö. Menin sinne. Ensimäinen, jonka näin näyttämön luona olevassa aitiossa oli — Marguerite Gautier.
Nuori mies, joka oli seurassani tunsi niinikään hänet, sillä mainittuaan hänen nimensä, sanoi hän:
— Katsoppas tuota kaunista tyttöä.
Samassa käänsi Marguerite kiikarinsa meihin päin, hän huomasi ystäväni, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan luokseen.
— Minä käyn häntä tervehtimässä, sanoi ystäväni, — mutta minä palaan tuossa paikassa.
En voinut olla sanomatta:
— Kuinka onnellinen te olette.
— Miksi niin?
— Kun saatte käydä tervehtimässä tuota naista.
— Oletteko ehkä rakastunut häneen?
— En, vastasin minä punastuen, sillä en todellakaan tietänyt kuinka laitani oli. — Mutta tahtoisin mielelläni tutustua häneen.
— Tulkaa kanssani, minä esitän teidät hänelle.
— Kysykää häneltä ensin salliiko hän sen.
— Mitä vielä, häntä ei tarvitse kainostella, tulkaa vaan.
Minuun koski kun hän puhui noin. Vapisin ajatellessani, että saisin varmuuden siitä, että Marguerite ei ansainnut sitä mitä tunsin häntä kohtaan. Pelkäsin että tuo nainen, jonka tähden olisin tahtonut kärsiä paljon, liian pian antautuisi, ja liian pian lahjoittaisi minulle rakkautensa, jonka olisin tahtanut ansaita pitkän odotuksen tahi suuren uhrauksen jälkeen.
Jos minulle olisi sanottu: "Te omistatte tuon naisen tänä iltana, mutta kuolette aamulla", niin olisin sanonut: olkoon menneeksi. Mutta jos olisi sanottu: "Maksakaa kymmenen louisd'orsia, ja teistä on tuleva hänen rakastajansa", niin olisin kieltäytynyt ja itkenyt kuin lapsi, joka näkee yöllä uneksimansa linnan katoavan herätessään.
Tahdoin kuitenkin tutustua häneen, se oli ainoa keino saada tietää, mitä minun tuli hänestä ajatella.
Sanoin siis ystävälleni haluavani, että hän pyytäisi neiti Gautier'in suostumusta esittelyyn.
Harhailin sillä aikaa käytävissä, ajatellen kohta pääseväni hänen luokseen, ja miettien miten kohdata hänen katseensa. Mietin etukäteen mitä hänelle sanoisin.
Kuinka äärettömän lapsellista rakkaus sentään voi olla!
Hetkisen kuluttua palasi ystäväni.
— Hän odottaa meitä, sanoi hän.
— Onko hän yksin? kysyin minä.
— Eräs toinen nainen on hänen kanssaan.
— Mutta ei herroja?
— Ei.
— Menkäämme.
Ystäväni kääntyi ulko-ovea kohti.
— Mitä nyt? Ei sitä tiedä, sanoin minä.
— Hän pyysi minua ostamaan makeisia.
Menimme erääseen kauppaan, ja minä olisin tahtonut ostaa pussiin koko liikkeen. Mutta ystäväni pyysi vain:
— Naula sokeroituja viinirypäleitä.
— Tiedättekö, pitääkö hän niistä?
— Hän ei koskaan syö muita makeisia, se on tunnettu asia.
— Tiedättekö, jatkoi hän tultuamme ulos, mikä nainen tuo on, jonka teille esitän? Älkää kuvitelko, että hän on mikään herttuatar, ei, hän on yksinkertaisesti langennut nainen, ystäväni. Älkää siis kainostelko, vaan puhukaa mitä tahansa.
— Hyvä, hyvä, sopersin minä ja seurasin häntä, sanoen itsekseni, että intohimoni nyt parantuisi.
Kun me astuimme aitioon nauroi Marguerite kohti kurkkuaan. Olisin toivonut hänen sen sijaan olevan surullisen.
Ystäväni esitti minut.
Marguerite taivutti hiukan päätään ja sanoi:
— Entä makeiset?
— Kas tässä.
Ottaessaan ne, katsahti Marguerite minuun.
Minä loin silmäni alas ja punastuin.
Hän kumartui ystävättärensä puoleen, kuiskasi jotakin hänen korvaansa, jonka jälkeen molemmat purskahtivat nauruun.
Kävin yhä enemmän hämilleni, sillä olin epäilemättä aiheuttanut tuon naurukohtauksen.
Näihin aikoihin oli minulla rakastajattarena muuan pieni, sangen hellä ja sangen herkkämielinen porvarirouva, jonka tunteellisuus ja surumieliset kirjeet herättivät minussa usein naurua. Siitä mitä nyt tunsin, ymmärsin kuinka väärin olin tuolle rouvalle tehnyt; ja viiden minuutin kuluttua rakastin Margueritea niin paljon kuin ikinä rakastaa saatoin.
Marguerite söi makeisiaan välittämättä minusta sen enempää.
Ystäväni ei tahtonut kuitenkaan jättää minua tähän naurettavaan asemaan.
— Marguerite, teidän ei pidä ihmetellä, ettei herra Duval sano mitään, sillä te olette saattanut hänen päänsä niin pyörälle, ettei hän tiedä mitä sanoa.
— Luulen pikemmin, että tämä herra on seurannut teitä tänne siksi, että teistä oli ikävä tulla yksin.
— Jos asia olisi siten, niin en olisi kehoittanut Ernstiä pyytämään
Teiltä lupaa esittelyyni, sanoin minä nyt.
— Oh, se on vaan tekosyy teiltä.
Vaikka ei olisikaan paljoa ollut tekemisissä Margueriten kaltaisten tyttöjen kanssa, niin tietää kuitenkin kuinka mielellään he tahtovat olla sukkelia ja kiusata niitä, joita he näkevät ensi kerran. Se on epäilemättä hyvitystä niistä nöyryytyksistä, joiden alaisiksi he ovat pakoitetut joutumaan niiden puolelta, joita he näkevät joka päivä.
Vastatakseen heille täytyy omata jonkunmoisen heidän maailmalleen ominaisen tottumuksen, jota tottumusta minulla ei ollut. Ja sitäpaitsi teki se käsitys, jonka olin itselleni Margueritesta muodostanut, hänen pilansa vielä kiusallisemmaksi. En ollut millekään välinpitämätön tuossa naisessa. Sentähden nousin heti ylös ja sanoin värisevällä äänellä:
— Jos Teillä on minusta sellainen ajatus, hyvä neiti, niin ei minulla ole muuta neuvoksi kuin pyytää anteeksi tungettelevaisuuteni ja jättää Teidät hyvästi, vakuuttaen, että tämä ei ole tapahtuva toista kertaa.
Kumarsin ja läksin.
Tuskin olin ennättänyt sulkea oven, kun jälleen kuulin naurunremahduksen. Olisin mielelläni tahtonut, että maa olisi niellyt minut sisäänsä.
Palasin paikalleni. Juuri ennen esiripun aukeamista palasi Ernst luokseni.
— Kuinka te käyttäydyittekään! sanoi hän istuutuen; — he luulivat, että te olitte hullu.
— Mitä Marguerite sanoi sen jälkeen, kun olin poistunut?
— Hän nauroi ja vakuutti, että hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hullua. Kuitenkaan ei teidän pidä luulla, että olette menettänyt pelin. Mutta älkää suoko tuollaisille tytöille sitä kunniaa, että otatte heidät vakavalta kannalta. He eivät ymmärrä mitään hienoudesta ja kohteliaisuudesta; he muistuttavat koiria, joiden päälle pirskoitetaan hajuvettä ja jotka mielestään löyhkäävät siitä niin pahalle, että he kernaammin kieriskelevät katuojissa.
— Mutta mitä se joka tapauksessa merkitsee? sanoin minä koettaen puhua välinpitämättömällä äänellä. — Minä en koskaan enää näe tuota naista, ja jos pidin hänestä ennenkuin tunsin hänet, on asianlaita aivan toinen nyt, kun tunnen hänet.
— Joutavia. En epäile, että jonakin päivänä saan nähdä teidät jälleen hänen aitiossaan ja kuulla puhuttavan, että te joudutte perikatoon hänen tähtensä. Ja te olette aivan oikeassa, hän on huonosti kasvatettu, mutta hurmaava rakastajatar joka tapauksessa.
Onneksi kohosi esirippu samassa ja ystäväni vaikeni.
En olisi voinut sanoa mitä esitettiin, muistan vain, että minä tuon tuostakin kohotin katseeni Margueriten aitioon, jonka niin äkkiä olin jättänyt ja jonne nyt miltei joka minuutti saapui uusi kävijä.
Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin lakannut ajattelemasta Margueritea. Mutta minä jouduin toisen tunteen valtaan. Tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt koettaa unohtaa hänen epäkohteliaisuutensa ja oman naurettavan käytökseni, ja minä päätin, että vaikka minun täytyisi luopua kaikesta siitä mitä omistin, niin koetan sittenkin päästä tuon tytön omistajaksi ja täydellä oikeudella anastaa paikan, josta niin äkkiä olin luopunut.
Ennenkuin esitys oli loppunut, läksivät Marguerite ja hänen ystävättärensä aitiosta.
Ja minä, minä jätin myöskin paikkani.
— Lähdettekö jo? kysyi ystäväni.
— Kyllä.
— Miksi niin?
Samassa hän huomasi, että aitio oli tyhjä.
— Niin, menkää, menkää, onnea vaan, tahi oikeammin, parempaa onnea.
Päästyäni ulos, kuulin portaissa ääntä ja hameitten kahinaa. Vetäydyin syrjään ja näin lymypaikastani kuinka kaksi naista meni ohitseni kahden nuoren herran saattamana.
Pilarikäytävässä teatterin ulkopuolella odotti heitä pienikasvuinen palvelija.
— Sanokaa kuskille, että hän odottaa kahvila Anglais'n edessä, menemme sinne jalkaisin, sanoi Marguerite.
Kun minä hiukan sen jälkeen harhailin kadulla, näin Margueriten seisovan tuon kahvilan suuren huoneen ikkunan luona ja nyppivän kamelian toisensa jälkeen rikki kädessä olevasta vihostaan.
Toinen nuorista herroista kumartui hänen olkansa yli ja puhui kuiskaten hänelle.
Menin Maison d'Oriin, joka on vastapäätä Anglais'ta ja asetuin istumaan niin, että saatoin nähdä kysymyksessä olevan ikkunan.
Kello yksi yöllä nousi Marguerite ystävineen vaunuihinsa.
Minä otin ajurin ja seurasin heitä.
Vaunut pysähtyivät d'Antin kadun 9:ssä.
Marguerite astui alas ja läksi yksin kotiinsa.
Se oli epäilemättä sattuma, mutta sattuma, joka teki minut sanomattoman onnelliseksi.
Sen jälkeen näin Margueriten usein teatterissa ja Champs-Elysées'ella. Hän oli aina yhtä iloinen ja minä yhtä liikutettu.
Kuitenkin kului neljätoista päivää, jolloin en nähnyt häntä missään.
Tavattuani Gastonin kysyin häneltä Margueritea.
— Tyttöparka on kovin sairas, vastasi hän.
— Mikä hänellä on?
— Keuhkotauti, ja kun elämä, jota hän on viettänyt, ei suinkaan ole ollut omiaan häntä parantamaan, on hän nyt vuoteen omana ja kuoleman kielissä.
Kuinka sydän voi sentään olla kummallinen! Tuo uutinen teki minut miltei iloiseksi.
Joka päivä kävin tiedustelemassa sairaan vointia, mutta ilmoittamatta kuka olin. Sain tietää, että hän parani ja matkusti kylpypaikkaan.
Aika kului kuitenkin ja vaikutus, joskaan ei muisto, tuntui vähitellen haihtuvan. Matkustin pois; uudet suhteet, tavat, työ karkoittivat ajatukseni Margueritesta, ja ajatellessani toisinaan tätä ensimäistä seikkailuani, en voinut havaita sitä muuksi kuin nuoruusajan intohimoksi, jolle jälestäpäin nauretaan.
Muuten ei ollut lainkaan vaikea voittaa tuota muistoa, sillä en ollut nähnyt Margueritea sen jälkeen, kun hän oli matkustanut, ja kun hän, kuten äsken sanoin, meni ohitseni teatterikäytävässä, en enää tuntenut häntä.
Hän oli kylläkin hunnutettu.
Mutta vaikka hän kaksi vuotta sitten olisi ollut vielä enemmän hunnutettu, ei minun silloin olisi tarvinnut nähdä häntä, tunteakseni hänet; silloin olisin aavistanut hänet.
Se ei kuitenkaan estänyt sydäntäni kiivaasti sykkimästä, saatuani tietää, että se oli hän. Ja nuo kaksi vuotta, joiden aikana en ollut nähnyt häntä, samoinkuin eron aiheuttama mielentilani, haihtuivat kuin usva hänen pelkän hameensa näkemisestä.