KAHDEKSAS LUKU.
— Kuitenkin, jatkoi Armand, hetkisen vaitiolon jälkeen, huomasin minä, että yhä vielä olin rakastunut, mutta tunsin itseni vahvemmaksi kuin ennen, ja toivomukseni saada jälleen tavata Margueritea liittyi myöskin halu osoittaa hänelle, että olin häntä voimakkaampi.
En kuitenkaan voinut jäädä pitemmäksi ajaksi käytävään, vaan palasin jälleen paikalleni, heittäen nopean katseen saliin, nähdäkseni missä aitiossa hän istui.
Hän oli aivan yksin permantoaitiossa. Kuten äsken sanoin oli hän kovin muuttunut ja tuo välinpitämätön hymy oli kadonnut hänen huuliltaan. Hän oli kärsinyt; hän kärsi yhä vieläkin. Vaikka oli jo huhtikuu oli hän vielä talvipuvussa kokonaan käärittynä samettiin.
Katselin häntä niin kiihkeästi, että katseeni veti puoleensa hänen katseensa.
Hän katsoi hetkisen minua, tarttui sitten kiikariinsa nähdäkseen minut paremmin ja luultavasti luuli tuntevansa minut, voimatta varmuudella sanoa kuka minä olin, sillä asettaessaan pois kiikaria väreili hänen huulillaan hymy, tuo naisten viehättävä tervehdys, ikäänkuin vastaukseksi tervehdykseen, jota hän näytti minulta odottavan. Mutta, osoittaakseni, että olin voitolla ja olin unohtanut silloin, kun hän muisti, en vastannut hänen hymyilyynsä.
Hän luuli silloin erehtyneensä ja käänsi pois päänsä.
Esirippu nousi. Mutta vaikka olenkin usein nähnyt Margueriten teatterissa, en ole koskaan huomannut hänen välittävän vähääkään siitä mitä esitettiin.
Mitä minuun tulee, huvitti kappale minua sangen vähän, ja ajatukseni liikkuivat ainoastaan Margueritessa, vaikka en antanut hänen sitä lainkaan huomata.
Näin hänen nyökkäävän naiselle, joka istui vastapäätä olevassa aitiossa. Kun katsoin kuka hän oli, huomasin, että oli nainen, jonka sangen hyvin tunsin.
Hän oli ennen ollut liehinainen, oli yrittänyt näyttelijättärenä, mutta epäonnistunut, ja oli nyt, luottaen hienoihin tuttavuuksiinsa Parisissa, antautunut liikealalle ja avannut muotiliikkeen.
Näin hänessä keinon päästä jälleen Margueriten tuttavuuteen ja käytin sentähden hyväkseni tilaisuutta, kun hän katsoi minuun päin, tervehtiäkseni häntä käsin ja silmin.
Niinkuin olin otaksunut niin tapahtuikin; hän kutsui minut aitioonsa.
Muotikauppiatar Prudence Duvernoy oli niitä nelikymmenvuotisia naisia, joilta helposti voi saada tietää mitä halusi, varsinkin kun se, minkä tahtoo tietää on niin yksinkertaista kuin se mitä aioin häneltä kysyä.
Käytin hyväkseni tilaisuutta, jolloin hän jälleen alkoi silmäpelinsä
Margueriten kanssa, kysyäkseni häneltä:
— Ketä te niin innokkaasti tarkastatte?
— Marguerite Gautier'ta.
— Tunnetteko hänet?
— Kyllä, olen hänen muotikauppiattarensa, ja hän on naapurini.
— Asutteko niin ollen d'Antin kadun varrella?
— Kyllä, numero 7:ssä. Hänen pukuhuoneensa näkyy minun ikkunaani.
— Kerrotaan, että hän on hurmaava nainen.
— Ettekö tunne häntä?
— En, mutta tahtoisin mielelläni tutustua häneen.
— Tahdotteko, että kutsun hänet tänne aitiooni?
— En, tahtoisin mieluummin, että esittäisitte hänet minulle…
— Hänen luonaan?
— Niin.
— Se on vaikeampaa.
— Miksi niin?
— Siksi, että häntä suojelee eräs vanha herttua, joka on äärettömän mustasukkainen.
— Suojelee kuulostaa suloiselta.
— Niin, suojelee, toisti Prudence. — Tuon vanhan ukkoparan olisi vaikea olla hänen rakastajansa.
Prudence kertoi nyt minulle kuinka Marguerite oli tutustunut herttuaan Bagnéres'sa.
— Hän on siis siitä syystä yksin täällä? sanoin minä.
— Juuri niin.
— Mutta kuka saattaa hänet kotiin.
— Hän itse.
— Herttua tulee siis noutamaan hänet?
— Niin, vähän ajan kuluttua.
— Ja te, kuka saattaa teidät kotiin?
— Ei kukaan.
— Saanko luvan tarjoutua.
— Mutta tehän olette ystävänne seurassa, ellen erehdy.
— Tarjoudumme molemmat.
— Millainen on ystävänne?
— Hän on kunnon poika, sangen miellyttävä, ja teidän tuttavuutenne on ihastuttava häntä.
— No niin, päättäkäämme siis, että me kaikki kolme lähdemme tämän kappaleen päätyttyä; viimeisen tunnen hyvin.
— Hyvä, menen valmistamaan ystävääni.
— Tehkää niin.
— Oh, sanoi Prudence juuri kun aioin poistua, — katsokaa, nyt saapui herttua Margueriten aitioon.
Katsoin sinnepäin.
Seitsenkymmenvuotias mies istuutui juuri Margueriten taakse ja ojensi hänelle makeispussin, josta tyttö heti alkoi syödä. Sitten asetti hän pussin aition reunustalle, ja viittasi Prudencelle ikäänkuin kysyen:
— Haluatteko?
— En, vastasi Prudence.
Marguerite otti pussin jälleen käteensä, kääntyi herttuan puoleen ja alkoi puhella hänen kanssaan.
Kaikki nämä pikku seikat voivat tuntua lapsellisilta, mutta kaikki mikä koskee Margueritea, on niin elävästi mielessäni, etten voi olla niistä kertomatta.
Läksin siis valmistamaan Gastonia siihen mistä olin Prudencen kanssa sopinut.
Hän hyväksyi ehdoitukseni ja me jätimme paikkamme lähteäksemme
Duvernoyn aitioon.
Olimme tuskin avanneet orkesteriin johtavan oven, kun olimme pakoitetut pysähtymään laskeaksemme Margueriten ja herttuan ohitsemme; he poistuivat teatterista.
Olisin antanut kymmenen vuotta elämästäni, jos olisin saanut olla tuon vanhan, kelpo miehen sijalla.
Hän auttoi Margueriten avonaisiin vaunuihin, ja he katosivat pian kahden upean hevosen vetäminä, joita herttua itse ohjasi.
Me läksimme Prudencen aitioon, ja kun kappale oli lopussa, läksimme me ulos, otimme ajurin ja ajoimme Prudencen asuntoon.
Prudence pyysi meitä luoksensa katsomaan varastojaan, joista hän näytti olevan erittäin ylpeä. Voit käsittää millä innostuksella otin vastaan pyynnön.
Minusta tuntui kuin olisin vähitellen päässyt yhä lähemmäksi
Margueritea.
Johdatin heti puheen häneen.
— Tuo vanha herttua on siis naapurittarenne luona, sanoin
Prudencelle.
— Oh, ei. Marguerite on kyllä yksin.
— Mutta silloinhan hänellä on kauhean ikävä, huomautti Gaston.
— Olemme miltei aina yhdessä iltaisin, tahi sitten kutsuu hän minua, kun hän palaa kotiin. Hän ei milloinkaan käy levolle ennen kello kahta aamulla. Hän ei saa unta aikaisemmin.
— Miksi ei?
— Siksi, että hän on keuhkotautinen ja hänellä on aina kuumetta.
— Eikö hänellä ole ketään rakastajaa? kysyin minä.
— Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään jäävän hänen luokseen, kun olen sieltä lähtenyt; mutta en voi mennä takuuseen, eikö joku ole sen jälkeen sinne saapunut. Usein iltasin olen tavannut erään kreivi N….n hänen luonaan, ja hän luulee valvovansa etujaan sillä, että saapuu vieraisille kello yksitoista illalla ja lähettää hänelle mahdollisimman paljon koruja ja jalokiviä. Mutta Marguerite ei voi sietää häntä. Siinä hän tekee väärin, sillä kreivi on upporikas mies. Minä olen turhaan kehoittanut häntä ja sanonut: "Rakas lapsi, hän on juuri sopiva mies teille". Mutta hän, joka tavallisesti kuulee minua, on kääntänyt selkänsä ja vastannut, että kreivi on aivan liian tyhmä. Myönnän, että hän onkin tyhmä, mutta hän voisi antaa hänelle aseman, kun tuo vanha herttua kuitenkin voi kuolla minä päivänä tahansa. Vanhat miehet ovat itsekkäitä; ja herttuan sukulaiset moittivat häntä alinomaa suhteestaan Margueriteen: kas siinä kaksi syytä, joiden perustuksella ei Marguerite tule saamaan ropoakaan. Puhua hänelle järkeä, mutta hän vastaa, että kyllä hän ehtii vielä ottaa kreivin, kun herttua kuolee.
— Elää niin kuin hän, jatkoi Prudence, — ei ole aina hauskaa. Se ei sopisi lainkaan minulle, vaan minä antaisin hyvinkin pian potkun tuolle vanhalle miehelle. Hän on ikävystyttävä, tuo ukko; hän nimittää Margueriteä tyttärekseen ja huolehtii hänestä kuin lapsesta, ja hän riippuu aina hänen kantapäillään. Olen varma siitä, että joku herttuan palvelijoista par'aikaa harhailee kadulla pitämässä silmällä kuka tulee ulos ja ennen kaikkea kuka menee sisälle Margueriten asuntoon!
— Oh, Marguerite parka, sanoi Gaston, istahtaen pianon ääreen ja soittaen valssia, — sitä en ole tiennyt. Mutta olen pannut merkille, että hän on jo jonkun aikaa näyttänyt vähemmän iloiselta.
— Hiljaa! sanoi Prudence ja kuunteli. Gaston herkesi soittamasta.
— Luulen, että hän kutsuu minua.
Me kuuntelimme myös, ja joku huusi todella Prudenceä.
— Kas niin, hyvät herrat, lähtekää nyt, sanoi rouva Duvernoy.
— Oh, niinkö te osoitattekin vieraanvaraisuuttanne, sanoi Gaston nauraen. — Mutta me emme lähde ennenkuin meitä haluttaa.
— Miksi meidän on lähdettävä? kysyin minä.
— Siksi, että minä menen Margueriten luo.
— Silloin jäämme me tänne odottamaan.
— Se ei käy päinsä.
— Siinä tapauksessa tulemme mukaanne.
— Se käy vielä vähemmin päinsä.
— Minä tunnen Margueriten, minä, sanoi Gaston, — voin aivan hyvin tehdä vieraskäynnin hänen luonaan.
— Mutta Armand ei tunne häntä.
— Minä esitän hänet.
— Mahdotonta.
Kuulimme Margueriten jälleen huutavan Prudenceä.
Tämä juoksi pukuhuoneeseensa ja me seurasimme kintereillä. Hän avasi ikkunan, ja me kätkeydyimme ulkoa tulevilta katseilta.
— Olen huutanut teitä kymmenen minuutin ajan, sanoi Marguerite ikkunassaan miltei käskevällä äänellä.
— Mitä te tahdotte?
— Tahdon, että heti tulette luokseni.
— Miksi niin?
— Siksi, että kreivi N…. on vielä täällä ja ikävystyttää minut kuoliaaksi.
— En voi nyt tulla.
— Mikä teitä estää?
— Kaksi nuorta herraa on luonani, eivätkä he tahdo lähteä tiehensä.
— Sanokaa heille, että teidän täytyy lähteä ulos.
— Sen olen jo sanonut.
— Hyvä, antakaa heidän jäädä sinne; kun he näkevät, että olette lähtenyt poistuvat hekin.
— Heitettyään täällä kaikki ensin mullin mallin!
— Mutta mitä he sitten tahtovat?
— Tavata teitä.
— Mitkä heidän nimensä ovat?
— Te tunnette toisen heistä. Gaston R….n.
— Kyllä, hänet kyllä tunnen.
— Mutta kuka on toinen?
— Herra Armand Duval. Häntä te ette tunne.
— En. Mutta ottakaa heidät joka tapauksessa mukaanne, kaikki muut ovat parempia kuin kreivi. Odotan siis teitä. Tulkaa pian.
Marguerite sulki ikkunansa, samoin Prudence.
Marguerite, joka luuli tuntevansa kasvoni, ei muistanut nimeäni. Olisin kernaammin suonut, että hän olisi muistanut minusta jotakin epämieluista kuin kokonaan unohtanut minut.
— Arvasin kyllä, että hän ihastuisi, saadessaan tavata meidät, sanoi
Gaston.
— Ihastuisi ei ole oikea sana, vastasi Prudence, ottaen saalinsa ja hattunsa. — Hän ottaa vastaan teidät siksi, että saisi kreivin lähtemään tiehensä. Koettakaa nyt olla rakastettavampia kuin hän, muuten joudutte Margueriten epäsuosioon. Minä tunnen hänet, minä.
Läksimme siis Prudencen kanssa.
Minä tunsin vavistusta, ja aavistus sanoi minulle, että tällä vieraskäynnillä tulisi olemaan suuri vaikutus elämääni. Olin vielä enemmän liikutettu kuin sinä iltana, jolloin minut esitettiin hänelle Ooppera Comiquessa.
Astuessamme eteiseen jyskytti sydämeni niin, etten kyennyt ajattelemaan selvästi.
Kuulimme muutamia pianoakordeja. Prudence soitti ovikelloa. Soitto taukosi. Nainen, joka näytti enemmän seuranaiselta kuin palvelijattarelta, avasi oven.
Menimme saliin läpi pukuhuoneen.
Nuori mies seisoi kaakeliuuniin nojaten.
Marguerite, joka istui pianon ääressä liikutteli sormiaan koskettimilla ja alkoi uuden kappaleen toisensa jälkeen, lopettamatta edellistä.
Koko näky todisti ikävystynyttä mielialaa. Nuori mies oli hämillään omasta mitättömyydestään, ja tuo nuori nainen oli ikävystynyt surkean ihailijansa läsnäolosta.
Kuultuaan Prudencen äänen nousi Marguerite ylös, ja vaihdettuaan kiitollisen katseen rouva Duvernoyn kanssa, tuli hän meitä vastaan ja sanoi:
— Astukaa sisään, hyvät herrat, ja tervetuloa luokseni.