YHDEKSÄS LUKU.
— Hyvää iltaa, rakas Gaston, sanoi Marguerite toverilleni, — olen sangen iloinen nähdessäni teidät. Miksi ette käynyt aitiossani teatterissa?
— Pelkäsin, että olisin tehnyt epähienosti ja häirinnyt.
— Ystävät, sanoi Marguerite, erityisesti painostaen tätä sanaa ikäänkuin tahtoen antaa läsnäolevien ymmärtää, että Gaston, tuttavallisesta vastaanotosta huolimatta, ei ollut, eikä ollut koskaan ollutkaan hänelle muuta kuin ystävä, — ystävät eivät milloinkaan häiritse.
— Sallikaa minun silloin esittää teille herra Armand Duvalin.
— Pyysin jo Prudenceä tekemään sen.
— Muuten, neitiseni, sanoin minä kumartaen ja lausuen joitakin miltei käsitettäviä sanoja, — on minulla ollut kunnia tulla kerran ennenkin esitetyksi teille.
Margueriten ihanista silmistä saattoi huomata, että hän koetti muistella, mutta hän ei muistanut sitä tahi ei ollut muistavinaan.
— Neitiseni, ryhdyin minä uudelleen puhumaan, — olen kiitollinen siitä, että olette unohtanut ensimäisen esittelyni, sillä käyttäydyin sillä kertaa perin naurettavasti ja tein epäilemättä teihin ikävän vaikutuksen. Se tapahtui kaksi vuotta sitten Ooppera Comiquessa; olin yhdessä Ernst …n kanssa.
— Ah, nyt minä muistan! huudahti Marguerite hymyillen.
— Mutta te ette ollut naurettava, vaan minä tein teille kiusaa, niinkuin nytkin teen, vaikka en niin paljoa. Olette kai antanut minulle anteeksi, herraseni?
Hän ojensi minulle kätensä ja minä suutelin sitä.
— Se on totta, jatkoi hän. — Uskokaa että minulla on tuo ruma tapa saattaa hämilleen ne, jotka ensi kertaa tapaan. Se on kovin tyhmää. Lääkärini sanoo, että se johtuu siitä, että olen hermostunut ja sairas; uskokaa lääkäriäni.
— Mutta te näytätte sangen terveeltä.
— Oh, olen ollut kovin sairas.
— Tiedän sen.
— Kuka teille on sen sanonut?
— Kaikki ihmiset tietävät sen.
Kävin usein tiedustelemassa vointianne, ja minä tunsin iloa kuultuani, että voitte paremmin.
— En koskaan saanut käyntikorttianne.
— En jättänyt koskaan korttiani.
— Olisitteko ehkä se nuori mies, joka joka päivä kävi tiedustelemassa vointiani ja joka ei koskaan tahtonut ilmaista nimeään?
— Se olin minä.
— Silloin ette ole ainoastaan anteeksiantavainen, vaan lisäksi jalomielinen. Sitä ette te, herra kreivi, olisi tehnyt, lisäsi hän, kääntyen hänen puoleensa ja luotuaan hyväksyvän katseen minuun.
— Olen tuntenut teidät ainoastaan kaksi kuukautta, vastasi kreivi.
— Ja tämä herra on tuntenut minut vasta viisi minuuttia. Te vastaatte aina niin yksinkertaisesti.
Naiset ovat armottomia niitä miehiä kohtaan, joista he eivät pidä.
Kreivi punastui ja puri huultansa. Säälin häntä, sillä hän näytti olevan rakastunut Margueriteen kuten minäkin, ja tuon nuoren tytön suorasukainen avomielisyys mahtoi tehdä hänet perin onnettomaksi, varsinkin kahden vieraan läsnäollessa.
— Te soititte pianoa, kun me saavuimme, sanoin minä muuttaakseni puheenaihetta, — ettekö tahtoisi valmistaa minulle sitä iloa, että pitäisitte minut vanhana tuttavananne ja jatkaisitte?
— Oh, sanoi hän, istuutuen sohvaan ja viitaten meitäkin istumaan, — Gaston tietää hyvin millaista soittoa minä esitän. Se kelpaa kyllä silloin kun olen kahden kesken kreivin kanssa, mutta minä en voi sallia, että te alistutte moiseen kidutukseen.
— Sen jätätte minulle! vastasi kreivi koettaen hymyillä hienosti ja ivallisesti.
— Teette väärin moittiessanne minua siitä, ainoasta etuoikeudesta, jonka teille suon.
Tuntui todellakin siltä kuin tuo poika parka ei olisi saanut sanoa ainoatakaan sanaa. Hän katsoi miltei rukoillen tuohon nuoreen naiseen.
— Kuulkaahan, Prudence, jatkoi Marguerite, — oletteko tehnyt mitä pyysin teitä tekemään?
— Olen, vastasi Prudence.
— Hyvä, voitte kertoa siitä myöhemmin. Meillä on hieman juteltavaa keskenämme, niin että älkää poistuko ennenkuin olen saanut puhua kanssanne.
— Olemme epäilemättä epähienoja, sanoin minä, — ja kun meidät on nyt, tahi oikeammin, kun minut on nyt esitetty teille toistamiseen, jotta ensimäinen esittelyni vaipuisi unholaan, niin vetäydymme me, Gaston ja minä, pois.
— Ei millään muotoa; en sanonut sitä teidän tähtenne. Päinvastoin toivon, että te jäätte tänne.
Kreivi veti esille erittäin hienon kellon ja katsoi sitä.
— On aika lähteä klubiin, sanoi hän.
Marguerite ei vastannut.
Kreivi jätti uunin ja astui Margueriten luo:
— Hyvästi, neiti.
Marguerite nousi.
— Hyvästi, rakas kreivi, joko te lähdette?
— Kyllä, pelkään ikävystyttäväni teitä.
— Te ette ikävystytä minua tänään enemmän kuin muulloinkaan. Koska te jälleen palaatte?
— Silloin kun te sallitte.
— Jääkää siis hyvästi.
Tuo oli julmaa, se on myönnettävä.
Kreivi oli onneksi hyvin kasvatettu ja hänellä oli erinomainen luonne. Hän tyytyi suutelemaan kättä, jonka Marguerite hänelle huolettomasti tarjosi, kumarsi meille ja läksi.
Saavuttuaan ovelle, katsahti hän Prudenceen ja kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoen:
— Mitä te tahdotte? Olen tehnyt voitavani.
— Nanine! huusi Marguerite, — valaiskaa kreiville.
Me kuulimme ovia avattavan ja suljettavan.
— Vihdoinkin, huudahti Marguerite, — vihdoinkin hän läksi. Tuo mies hermostuttaa minua kauheasti.
— Rakas lapsi, sanoi Prudence, — te olette tosiaankin aivan liian ilkeä hänelle, hänelle, joka kuitenkin on niin hyvä ja kohtelias teille. Katsokaa, tuolla uunin reunustalla on kello, jonka hän taas on teille antanut ja joka on maksanut ainakin tuhannen francsia, olen siitä varma.
Ja rouva Duvernoy, joka oli mennyt uunin luo, hypisteli kelloa ja katseli sitä himokkaasti.
— Rakas ystäväni, sanoi Marguerite ja istahti pianon ääreen, — kun toiseen vaakakuppiin asetan kaiken sen minkä hän antaa minulle ja toiseen sen mitä hän sanoo, niin huomaan että hänen käyntinsä ovat perin halpoja.
— Tuo poika parka on rakastunut teihin.
— Jos minun täytyisi kuunnella kaikkia, jotka ovat minuun rakastuneet, niin en ennättäisi edes syödä.
Hän antoi sormiensa hyväillä koskettimia, mutta kääntyi sitten meidän puoleemme ja sanoi:
— Haluatteko jotakin? Minun tekee mieleni punssia.
— Ja minun kananpoikaa, sanoi Prudence. — Emmekö syö illallista?
— Niin, todellakin, emmekö lähde illalliselle? sanoi Gaston.
— Ei, syökäämme täällä.
Marguerite painoi kelloa ja Nanine astui huoneeseen.
— Lähettäkää noutamaan illallista.
— Mitä saisi luvan olla?
— Mitä tahansa, mutta joutukaa, joutukaa!
Nainen poistui.
— Se oli verraton päähänpisto, sanoi Marguerite ja hyppäsi kuin lapsi. — Me syömme! Kuinka ikävä mies tuo tyhmä kreivi on!
Kuta enemmän katselin tuota naista, sitä suuremmaksi kasvoi ihastukseni. Hän oli hurmaavan kaunis. Vieläpä hänen laihuutensakin viehätti. Istuin vaipuneena katselemiseeni, ja minun olisi ollut sangen vaikea selittää mitä sisälläni tapahtui. Se, että hän ei myynyt itseään tuolle nuorelle, rikkaalle, ylhäiselle miehelle, joka olisi ollut valmis käymään hänen tähtensä häviön partaalle, todisti sellaista omanvoiton pyytämättömyyttä, että kaikki hänen entiset hairahduksensa olivat silmissäni anteeksi annetut.
Tuossa naisessa oli jotakin viatonta.
Saattoi huomata, että hän eli vielä, niin sanoaksemme, paheen viattomuuskaudessa.
Hänen varma käyntinsä, notkea vartalonsa, suuret, tuskin näkyvien sinisten renkaiden ympäröimät silmänsä, osoittivat hänen olevan noita hehkuvia luonteita, jotka levittävät ympärilleen nautinnon tuoksua, niinkuin itämaiset pullot, joista, olkootpa vaikka kuinka tiiviisti suletut, kuitenkin sisäänsuljettu hajuveden tuoksu tunkeutuu ulos. Välistä näkyi tuon naisen silmistä välähdyksiä, jotka olisivat ennustaneet taivaan avaumista sille, jota hän rakasti. Mutta ne, jotka olivat häntä rakastaneet, eivät enää olleet laskettavissa, ja niitä, joita hän oli rakastanut, ei vielä voitu laskea.
Lyhyesti, hänessä saattoi havaita viattomuuden, josta vähäpätöinen seikka oli tehnyt liehinaisen, ja liehinaisen, josta vähäpätöinen seikka olisi voinut tehdä puhtaimman ja rakastettavimman naisen maailmassa. Margueritessa oli vielä ylpeyttä ja rakkautta riippumattomuuteen; kaksi tunnetta, jotka loukattuna voivat saada aikaan samaa kuin viattomuus.
Minä en sanonut mitään, sieluni oli asettunut sydämeeni ja sydämeni silmiini.
— Vai niin, sanoi hän äkkiä, — se olitte siis te, joka kävitte tiedustelemassa vointiani, kun olin sairas?
— Niin.
— Tiedättekö, teitte siinä sangen kauniisti! Ja miten voin osoittaa teille kiitollisuuttani?
— Siten, että sallitte minun joskus käydä luonanne.
— Niin usein kuin vaan tahdotte, viidestä kuuteen ja yhdestätoista keskiyöhön. Kuule, Gaston, soitappas minulle valssi: "Tanssiin pyyntö".
— Miksi niin?
— Ennen kaikkea siksi, että se huvittaa minua, ja sitten siksi, että minä en pysty itse sitä soittamaan.
— Mikä teistä on siinä niin vaikeata?
— Kolmas osa, ne tahdit, joissa on ristit.
Gaston nousi ja istui pianon ääreen alkaen soittaa tuota Weberin ihmeellistä kappaletta, joka oli levällään nuottikannattimella.
Tukien toisella kädellään pianoon seurasi Marguerite silmillään jokaista nuottia vihossa ja hyräili hiljaa säveltä ja naputteli sormillaan pianoa, kun Gaston tuli soitossaan tuohon kysymyksessä olevaan kohtaan: — "Ré, mi, ré, do, ré, fa, mi, ré"; — juuri tuota paikkaa en saa luistamaan. Soitappa se uudestaan.
Gaston teki niin; sitten sanoi Marguerite:
— Annappas, kun minä nyt yritän.
Hän istui nyt vuorostaan pianon ääreen ja soitti; mutta hänen itsepäiset sormensa iskivät aina harhaan.
— Se on merkillistä, sanoi hän lapsellisella äänenpainolla, — että minä en opi soittamaan tuota paikkaa! Uskokaa tahi ette, mutta usein harjoittelen sitä aina kello kahteen asti aamulla! Ja kun minä ajattelen, että tuo tyhmä kreivi soittaa kappaleen ulkoa ja kerrassaan erinomaisesti, niin luulen, että juuri se tekee minut niin kiukkuiseksi hänelle. Hän alkoi uudestaan, mutta samalla tuloksella.
— Vieköön paholainen Weberin, soiton ja kaikki pianot! sanoi hän ja viskasi nuottivihon kauas huoneen toiselle puolelle.
— Merkillistä, käsittämätöntä, että minä en osaa soittaa kahdeksaa ristiä perätysten.
Ja hän katsoi meitä ristissä käsin ja polki jaloillaan lattiaa.
Veri nousi hänen poskiinsa ja heikko yskänpuuska tärisytti hänen huuliaan.
— Kas niin, kas niin, sanoi Prudence, joka oli ottanut hatun päästään ja silitti nyt hiuksiaan peilin edessä. — Jos te suututte, niin voitte sairastua jälleen. Käykäämme mieluummin illalliselle, se on paljon parempi, minä kuolen nälkään.
Marguerite painoi kelloa, istui sitten pianon ääreen ja alkoi puoliääneen laulaa erästä kevytmielistä laulua, jonka säestys ei tuottanut hänelle vaikeuksia.
Gaston tunsi laulun ja alkoi myöskin laulaa.
— Älkää viitsikö laulaa tuollaisia säädyttömiä lauluja, sanoin minä pyytäen Margueritelle.
— Oh, kuinka te olette siveellinen! vastasi hän hymyillen ja ojensi minulle kätensä.
— En sano sitä itseni tähden, vaan teidän.
Marguerite teki liikkeen ikäänkuin tahtoen sanoa:
— Oh, minä olen jo aikoja sitten herennyt olemasta siveellinen, minä.
Samassa saapui Nanine.
— Onko illallinen valmis? kysyi Marguerite.
— On, neiti, tuossa paikassa.
— Tosiaankin, sanoi Prudence minulle, — tehän ette ole vielä nähnyt huoneustoa; tulkaa minä näytän sen teille.
Marguerite seurasi meitä hetkisen tuossa ihanassa huoneustossa, mutta kutsui sitten Gastonin luoksensa ja läksi hänen kanssaan ruokasaliin katsomaan oliko illallinen valmis.
— Kuulkaa, sanoi Prudence kovalla äänellä, ottaen eräältä hyllyltä saksilaisen porsliiniesineen, — en ole tietänyt, että teillä on tämä pieni mies.
— Mikä? kysyi Marguerite.
— Tämä pieni paimen, joka pitää kädessään linnunhäkkiä.
— Ottakaa se, jos se teitä miellyttää.
— Oh, on synti anastaa se teiltä.
— Ajattelin antaa sen kamaripalvelijattarelleni, sillä se on mielestäni kauhistuttava; mutta koska te pidätte siitä, niin ottakaa se.
Prudencen huomio kiintyi lahjaan, eikä siihen tapaan, jolla se annettiin. Hän pani syrjään paimenensa ja vei minut sitten pukuhuoneeseen, missä näytti minulle kahta seinällä riippuvaa pienoismuotokuvaa.
— Tämä on kreivi G…, sanoi hän.
— Hän oli kovin rakastunut Margueriteen; hän juuri "keksi" hänet.
Tunnetteko hänet?
— En. Ja tämä tässä? kysyin minä osoittaen toista muotokuvaa.
— Hän on pikku vicomte L…, jonka täytyi matkustaa pois.
— Miksi niin?
— Siksi, että hän joutui häviön partaalle. Hän oli mielettömästi rakastunut Margueriteen.
— Ja Marguerite rakasti kai myöskin paljon häntä.
— Hän on niin kummallinen, ei hänestä koskaan tiedä mitään varmaa. Samana päivänä, kun vicomte matkusti oli Marguerite tapansa mukaan teatterissa, ja kuitenkin hän itki, kun he sanoivat jäähyväiset toisilleen.
Samassa saapui Nanine ja ilmoitti, että illallinen oli valmis.
Kun me astuimme ruokasaliin, seisoi Marguerite nojaten seinään, ja
Gaston piti häntä käsistä ja puhui hänelle kuiskaten.
— Sinä olet hullu, vastasi Marguerite hänelle, — sinä tiedät hyvin, etten tahdo kuulla siitä. Sitten kun on kaksi vuotta tuntenut minun kaltaiseni naisen, ei tulla pyytämään lupaa saada ruveta hänen rakastajattarekseen. Me, me annamme itsemme joko heti, tahi ei koskaan. Kas niin, hyvä herrasväki, nyt me käymme illalliselle.
Hän irroittautui Gastonista, tarjosi hänelle paikan oikealla puolellaan, minulle vasemmalla, ja sanoi sitten Naninelle:
— Ennenkuin te istutte, niin sanokaa keittäjättärelle, että hän ei saa avata, jos ovikello soi.
Tämä käsky annettiin kello yksi yöllä.
Noilla illallisilla naurettiin, syötiin ja juotiin paljon. Jonkun ajan kuluttua oli remu saavuttanut sopivaisuuden rajan, ja sukkeluuksia, jotka eräänlaisia seurapiirejä huvittavat, mutta jotka aina likaavat suun, joka niitä sanoo, kuului tuon tuostakin Naninen, Prudencen ja Margueriten suureksi riemuksi. Gastonilla oli tavattoman hauska; hän oli hyväsydäminen poika, mutta aikaiset huonot tavat olivat pilanneet hänet. Hetkisen olin valmis karkaisemaan itseni, antautumaan hetken huumaukseen, ottamaan osaa tuohon remuun, joka näytti kuuluvan yhtenä ruokalajina illallisiin. Mutta vähitellen erottauduin hälinästä, lasini jäi koskemattomaksi, ja mieleni muuttui melkein surulliseksi, nähdessäni tuon kauniin, nuoren olennon juovan, puhuvan kuin toriakka, ja nauravan sitä vallattomammin kuta rivompia asioita puhuttiin.
Mutta tuossa iloisuudessa ja tuossa puhetavassa ja juomisessa, joka toisissa pöytäkumppaneissani epäilemättä johtui siveettömyydestä ja tavasta, luulin näkeväni Margueriten tarpeen etsiä unhoitusta, ja minä laskin tuon kaiken kuumeen ja ärtyneen hermoston konttoon. Joka kerta, kun hän oli tyhjentänyt samppanjalasin nousi hänen poskilleen kuumeinen punerrus, ja ennen illallista puhjennut lievä yskä kävi nyt niin ankaraksi, että hänen täytyi nojata päänsä tuolin selkämystään ja painaa molemmat kätensä rintaansa vasten joka kerta kun hän yskäsi.
Kärsin, ajatellessani, kuinka turmiollisesti tällainen jokapäiväinen elostelu vaikuttikaan hänen raihnaiseen ruumiiseensa.
Lopulta tapahtui se mitä olin pelolla aavistanut.
Illallisen loppupuolella sai Marguerite ankaramman yskäkohtauksen kuin kaikki edelliset. Hän muuttui purppuran punaiseksi, sulki tuskasta silmänsä ja vei huulilleen ruokaliinan, joka värjääntyi veripisaroista. Silloin hän nousi tuoliltaan ja kiiruhti pukuhuoneeseensa.
— Kuinka on Margueriten laita? kysyi Gaston.
— Hän on nauranut liiaksi ja sylkee nyt verta, vastasi Prudence.
— Oh, ei se merkitse mitään, sellaista tapahtuu hänelle joka päivä. Hän tulee kyllä takaisin. Antaa hänen olla yksikseen, hän pitää siitä eniten.
Mitä minuun tulee, niin en voinut hillitä itseäni, vaan läksin,
Prudencen ja Naninen hämmästyksestä ja huudoista huolimatta, etsimään
Margueritea.
Huonetta, jonne Marguerite oli paennut, valaisi ainoastaan yksi, pöydällä oleva kynttilä.
Hän lepäsi sohvalla taaksepäin nojautuneena, aukinapitetuin puvuin, toinen käsi sydämellä, toinen riippuen velttona. Pöydällä oli puoleksi vedellä täytetty, hopeinen pesuvati, ja vedessä näkyi verijuovia.
Marguerite oli aivan kalpea, hänen suunsa oli puoleksi auki ja hän hengitti läähättäen. Välistä kohotti hänen rintaansa syvä huokaus, joka näytti tuottavan hänelle huojennusta ja hetkellistä hyvinvointia.
Menin hänen luokseen, ilman että hän liikutti vähääkään itseään, istuin ja tartuin siihen käteen, joka riippui velttona.
— Ah! Tekö se olette? sanoi hän hymyillen.
Minä mahdoin näyttää peräti liikutetulta, sillä hän lisäsi:
— Oletteko ehkä tekin sairas?
— En. Mutta te, te kärsitte vielä?
— En paljoa, vastasi hän, kuivaten nenäliinallaan kyyneleet, jotka yskä oli nostattanut silmiin. — Olen jo tottunut tähän.
— Te tapatte itsenne, neiti, sanoin minä liikutetulla äänellä; — tahtoisin olla ystävänne, sukulaisenne, estääkseni teitä tällä tavalla vahingoittamasta itseänne.
— Oh, ei maksa vaivaa olla levoton, vastasi hän miltei katkerasti, — näettehän, etteivät toisetkaan siitä välitä. He tietävät, nimittäin, että tämä ei ole autettavissa.
Sitten hän nousi, otti kynttelin, asetti sen uunille ja katsoi peiliin.
— Kuinka kalpea minä olen! sanoi hän, napittaen jälleen pukunsa ja järjestäen hiuksiaan. — Hui hai! Menkäämme jälleen pöytään. Tuletteko?
Minä en hievahtanut paikaltani.
Hän huomasi, että kohtaus oli tehnyt minuun järkyttävän vaikutuksen, sillä hän astui luokseni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:
— Kas niin, tulkaa nyt.
Tartuin hänen käteensä, vein sen huulilleni ja kostutin sitä kahdella, kauan pidätetyllä kyyneleellä.
— Oh, millainen lapsi te olette! sanoi hän ja istahti viereeni; — tehän itkette! Mikä teidän on?
— Olen teidän mielestänne kovin tyhmä, mutta, se, minkä äsken näin koski minuun tavattomasti.
— Te olette kovin hyvä! Mutta mitä te tahdotte? Minä en voi nukkua, ja minun täytyy saada hieman huvitella. Ja muuten, yksi enemmän tahi vähemmän minun kaltaisiani, mitä se tekee! Lääkärit sanovat, että veri, jota minä yskin, tulee kurkkutorven haaroista. Olen uskovinani heitä, siinä kaikki mitä voin tehdä.
— Kuulkaa, Marguerite, sanoin minä silloin vastustamattoman ylitsepursuvalla tunteella, — en tiedä mikä vaikutusvalta teillä mahdollisesti on oleva elämääni, mutta sen tiedän, että tällä hetkellä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kiinnittäisi siihen määrään mieltäni kuin te, ei edes oma sisareni. Ja niin on ollut asianlaita siitä lähtien, kun teidät ensi kerran näin. No niin, taivaan nimessä, hoitakaa itseänne älkääkä viettäkö enää tällaista elämää.
— Jos hoitaisin itseäni, niin kuolisin. Kuumeentapainen elämä juuri pitää minut hengissä. Muuten, mitä hoitamiseen tulee, niin sen voivat tehdä sellaiset naiset, joilla on perhe ja ystäviä. Mutta me, niinpian kuin me emme enää voi tyydyttää rakastajiemme turhamaisuutta ja haluja, jättävät he meidät, ja pitkiä päiviä seuraa silloin pitkät illat. Minä kyllä tiedän, sillä olin kaksi kuukautta vuoteessa, ja kolmen viikon kuluttua ei kukaan enää käynyt luonani.
— Totta kyllä, etten merkitse teille mitään, sanoin minä, — mutta jos tahtoisitte, hoitaisin teitä kuin veli, en jättäisi teitä, ja minä parantaisin teidät. Sitten kun tulisitte jälleen terveeksi, voisitte, jos niin haluaisitte, alkaa jälleen viettää entistä elämäänne; mutta minä olen varma siitä, että te valitsisitte mieluummin rauhallisen elämän, joka tekisi teidät onnellisemmaksi ja säilyttäisi kauneutenne.
— Niin te ajattelette nyt tänä iltana, siksi, että alkohooli tekee teidät surumieliseksi; mutta teillä ei riittäisi kärsivällisyyttä niin paljoon.
— Sallikaa minun palauttaa mieleenne, Marguerite, että te olitte kaksi kuukautta vuoteen omana, ja tuona aikana kävin joka päivä tiedustelemassa vointianne.
— Se on totta, mutta miksi te ette tullut luokseni?
— Siksi etten tuntenut teitä vielä silloin.
— Kainostellaanko minun tapaisiani naisia?
— Naisia kainostellaan aina; se on ainakin minun mielipiteeni.
— Te siis hoitaisitte minua?
— Niin.
— Te olisitte luonani joka päivä?
— Niin.
— Vieläpä öisinkin?
— Sikäli kuin en ikävystyttäisi teitä.
— Ja miksi nimitätte tätä?
— Myötätunnoksi.
— Ja mistä tämä myötätunto johtuu?
— Vastustamattomasta mieltymyksestä teihin.
— Oletteko siis rakastunut minuun? Sanokaa se heti, se on paljon yksinkertaisempaa.
— Mahdollista kyllä; mutta jos minun on sanottava se teille, niin ei se ainakaan tapahdu tänään.
— Olisi parasta, ett'ette koskaan sanoisi sitä.
— Miksi niin?
— Siksi, että se tuottaisi vain kaksi seurausta.
— Ja ne olisivat?
— Joko minä tahtoisin päästä teistä, jolloin suuttuisitte minuun, tahi vastaisin myöntyvästi, ja te saisitte minusta surkean rakastajattaren; nainen, joka on hermostunut, sairas, surumielinen tahi myöskin iloinen tavalla, joka on surullistakin surkeampi, nainen, joka yskii verta ja joka tuhlaa satatuhatta francsia vuodessa — sellainen nainen voi sopia jollekin vanhalle, rikkaalle miehelle, kuten esimerkiksi herttualle, mutta tuottaisi paljon ikävyyttä teidän kaltaisellenne nuorelle miehelle, ja todistuksena siitä on se, että kaikki minun nuoret rakastajani ovat sangen pian jättäneet minut.
Minä en vastannut mitään; kuuntelin ainoastaan.
Tuo avomielisyys, joka miltei tuntui tunnustukselta, tuo kiusallinen, kullalla verhottu elämäntapa, jonka todellisuudelle tuo tyttöparka koetti etsiä unhoitusta elostelussa, huumauksessa ja valvomisessa, kaikki tuo vaikutti minuun niin syvästi, etten saanut sanaakaan suustani.
— Kas niin, jatkoi Marguerite, — nyt olemme puhuneet kylliksi lapsellisuuksia. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja palatkaamme jälleen ruokasaliin. Heidän ei tarvitse saada tietää syytä viipymiseemme.
— Menkää, jos teitä haluttaa, mutta pyydän, että sallitte minun jäädä tänne.
— Miksi niin?
— Siksi, että teidän iloisuutenne tuottaa minulle liian paljon tuskia.
— No, hyvä, olen sitten surullinen.
— Kuulkaa, Marguerite, sallikaa minun sanoa teille eräs asia, joka kaiketi on teille usein sanottu, mutta jonka monenkertainen kuuleminen on estänyt teitä uskomasta sitä. Se ei liioin ole vähemmin totta, enkä minä kenties ole koskaan uudistava sitä.
— Ja se on?… sanoi Marguerite hymyillen ja muistuttaen nuorta äitiä, joka kuuntelee lapsensa lörpötyksiä.
— Se on, että kun olin nähnyt teidät, valloititte te, en tiedä miksi tahi miten, sijan minun elämässäni, että minä turhaan koetan karkoittaa kuvaanne ajatuksistani, jonne se kuitenkin aina palaa; että, kun minä tänään, kahden vuoden kuluttua, näin teidät uudestaan, te saitte entistä suuremman vallan ylitseni; ja vihdoin, että, kun te nyt olette ottanut minut vastaan ja minä tunnen teidät ja kaiken teissä ilmenevän harvinaisuuden, olette te käynyt minulle välttämättömäksi, ja että minä tulen hulluksi, en ainoastaan siitä, että te ette rakasta minua, vaan myöskin siitä, ettette anna minun rakastaa teitä.
— Mutta, onneton, te olette niin ollen hyvin rikas? Ettekö tiedä, että minä tuhlaan kuusi à seitsemän tuhatta francsia kuukaudessa, ja että se on käynyt minulle välttämättömyydeksi; ettekö, ystävä parka, sitten tiedä, että saattaisin teidät käden käänteessä perikatoon ja että omaisenne asettaisivat teidät holhouksen alle, kun he saisivat tietää, että elätte minun kaltaiseni naisen kanssa. Rakastakaa minua kernaasti hyvänä ystävänä, mutta ei muuna. Käykää luonani ja me nauramme ja lörpöttelemme, mutta älkää luullotelko itsellenne, että minä olen parempi kuin mitä itse asiassa olen. Teillä on hyvä sydän, te tahdotte, että teitä rakastetaan, mutta te olette aivan liian herkkätunteinen ja nuori meidän maailmaamme. Ottakaa itsellenne naimisissa oleva nainen. Te näette, että olen kiltti tyttö ja että puhun teille aivan avomielisesti.
Ensi osan loppu.