YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kolmessa ensimäisessä kirjeessä oli isäni levoton vaikenemiseni johdosta ja kysyi siihen syytä; neljännessä antoi hän minun huomata, että hän tiesi elämäntapani muutoksesta, ja ilmoitti kohdakkoin saapuvansa minua tervehtimään.
Olen aina suuresti kunnioittanut ja vilpittömästi rakastanut isääni. Vastasin hänelle siis, että vaitioloni oli aiheutunut pienestä matkasta, ja pyysin häntä tarkemmin ilmoittamaan minä päivänä hän saapui, jotta saatoin olla kotona häntä tapaamassa.
Annettuani Josefille osoitteeni maalla ja kehoitettuani häntä heti tuomaan minulle G…ssä leimatun kirjeen, joka osoitteellani saapui, matkustin takaisin Bougivaliin.
Marguerite odotti minua puutarhan veräjällä. Hänen katseestaan kuvastui levottomuus. Hän kietoi käsivartensa kaulani ympäri, eikä voinut olla kysymättä:
— Oletko tavannut Prudencen?
— En.
— Miksi sinä viivyit niin kauan Parisissa?
— Minulle oli saapunut kirjeitä isältäni ja minun täytyi vastata niihin.
Hetkisen kuluttua saapui Nanine aivan hengästyneenä. Marguerite nousi ja puheli hiljaa hänen kanssaan.
Kun Nanine oli poistunut, istahti Marguerite viereeni, tarttui käteeni ja sanoi:
— Miksi sinä valehtelet? Sinähän kävit Prudencen luona.
— Kuka on sanonut sen sinulle?
— Nanine.
— Mistä hän sen tietää?
— Hän on seurannut sinua.
— Olit siis pyytänyt häntä tekemään sen?
— Niin. Arvelin, että sinulla täytyi olla tärkeitä syitä, joiden johdosta matkustit Parisiin; ethän ollut neljään kuukauteen jättänyt minua yksin. Pelkäsin että oli tapahtunut jokin onnettomuus, tahi, että läksit ehkä tapaamaan jotakin toista naista.
— Lapsi!
— Olen nyt rauhoittunut; tiedän mitä sinä olet tehnyt, mutta en vielä tiedä mitä sinulle on sanottu.
Näytin Margueritelle isäni kirjeet.
— En kysy nyt niitä; tahdon tietää miksi sinä kävit tapaamassa
Prudencea.
— Oh, kävin tiedustelemassa häneltä hevosesi vointia, ja tarvitsiko hän vielä sinun saaliasi ja jalokiviäsi.
— Sellaisen suhteen vallitessa kuin meidän välillämme on, täytyy naisen, jos hänessä on vähänkin arvokkuutta, ennemmin suostua kaikenlaisiin uhrauksiin kuin pyytää rakastajaltaan rahoja ja siten lyödä rakkauteensa kauppatavaran leiman. Sinä rakastat minua, siitä olen varma, mutta sinä et tiedä kuinka heikko se side on, joka pitää sydämessä yllä sitä rakkautta, jota minun kaltaisiani naisia kohtaan tunnetaan. Kukapa tietää? Ehkä sinä jonakin päivänä, kun sinulla on ikävä ja tunnet ahdistusta, luuloittelet itsellesi, että meidän suhteemme onkin vain, taitavasti yhdistetty laskelma? Prudence on juorukello. Mitä minä noilla hevosilla tein? Niiden myyminen tuotti minulle säästöä; voin varsin hyvin tulla toimeen ilman niitä, eivätkä ne maksa minulle enää mitään. Kaikki mitä sinulta pyydän on, että rakastat minua, rakastat yhtä paljon, vaikka minulla ei olekaan hevosia ja jalokiviä.
Hän sanoi kaiken tämän niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että kyyneleet nousivat silmiini.
— Mutta, parahin Margueriteni, sanoin minä, puristaen hellästi hänen käsiään, sinä tiesit varsin hyvin, että minä kerran saisin tietää uhrauksesi ja että minä en hyväksyisi sitä.
— Miksi et?
— Siksi, rakkaani, että minä en tahdo, että rakkautesi minuun riistää sinulta ainoatakaan jalokiveä. Enkä minä myöskään tahdo, että sinä hämmennyksen ja ikävystymisen hetkenä ajattelisit, että moista hetkeä ei olisi, jos sinä eläisit yhdessä jonkun toisen miehen kanssa, ja että sinä katuisit, vaikkapa vain minuutinkin ajan, että olet yhdessä minun kanssani. Muutaman päivän perästä saat takaisin hevosesi, jalokivesi ja saalisi. Ne ovat sinulle yhtä välttämättömiä kuin ilma elämälle, ja, se tuntuu ehkä naurettavalta, mutta minä tahdon mieluummin nähdä sinut hienona kuin yksinkertaisena.
— Silloin et enää rakasta minua.
— Hupakko!
— Jos sinä rakastaisit minua, niin antaisit minun rakastaa sinua omalla tavallani; mutta päinvastoin näet sinä minussa edelleenkin tytön, jolle loisto on välttämätöntä ja jonka loiston sinä luulet yhä edelleenkin olevasi pakoitettu maksamaan. Sinä häpesit ottamasta vastaan todistusta rakkaudestani. Vasten tahtoasi aiot sinä eräänä päivänä jättää minut, ja sinä koetat suojata hienotunteisuuttasi kaikilta epäluuloilta. Olet oikeassa, ystäväni, mutta minä toivoin parempaa.
Marguerite aikoi nousta, mutta minä pidätin häntä ja sanoin:
— Tahdon, että sinä olet onnellinen, ja että sinulla ei olisi mitään moittimista minun suhteeni, siinä kaikki.
— Me siis eroamme?
— Miksi niin, Marguerite? Kuka meidät eroittaisi? huudahdin minä.
— Sinä itse, joka et tahdo, että ymmärtäisin asemasi, ja joka turhamaisuudessasi tahdot pidättää minua omassani; sinä, joka, säilyttääksesi loiston, jossa olen elänyt, tahdot säilyttää välillämme olevan siveellisen eron; sinä, joka lopuksi et usko rakkauttani kyllin epäitsekkääksi, jakaakseni kanssasi omaisuuden, joka sinulla on ja jonka avulla voisimme elää yhdessä onnellisina, vaan joka naurettavan ennakkoluulon orjana ennemmin saatat itsesi perikatoon. Luuletko sinä sitten, että minä vertaan vaunuja ja joitakin jalokiviä sinun rakkauteesi? Sinä tahdot maksaa velkani ja pitää minua yllä! Kuinka kauan luulet tuon kaiken kestävän? Kaksi tahi kolme kuukautta, ja silloin olisi enää myöhäistä aloittaa sitä elämää, jota sinulle ehdoitan, sillä silloin sinä ottaisit minulta kaikki, ja sitä ei kunniallinen mies voi tehdä. Nyt sinulla sitävastoin on kahdeksan, kymmenen tuhatta francsia vuosittain, joilla me voimme elää. Minä myyn kaiken liikanaisen ja siten saan pari tuhatta francsia vuotta kohden. Me vuokraamme pienen, kauniin asunnon, missä voimme molemmat asua. Kesäisin oleskelemme maalla, mutta ei tällaisessa talossa, vaan kahden asuttavassa tuvassa. Sinä olet riippumaton, minä vapaa, me olemme nuoria; rukoilen sinua, Armand, älä, taivaan nimessä, heitä minua takaisin elämään, jota ennen olin pakoitettu viettämään.
Minä en voinut vastata, rakkauden ja kiitollisuuden kyyneleet täyttivät silmäni ja minä heittäydyin Margueriten syliin.
Hän jatkoi:
— Aioin järjestää kaiken tämän, mainitsematta sinulle sanaakaan, maksaa velkani ja järjestää uuden asuntomme. Lokakuussa olisimme palanneet Parisiin ja kaikki olisi silloin selvinnyt. Mutta koska Prudence on jo kertonut sinulle kaikki, täytyy sinun antaa suostumuksesi nyt sen sijaan, että olisit tehnyt sen jälestäpäin. Rakastatko minua kylliksi tätä varten?
Minun oli mahdoton vastustaa noin suurta, rakkautta. Suutelin syvästi liikutettuna Margueriten käsiä ja sanoin:
— Teen kaikki mitä sinä tahdot.
Niinkuin hän oli päättänyt, niin myöskin tapahtui.
Hän joutui lapsellisen ilon valtaan: hän tanssi, lauloi, riemuitsi uuden asuntonsa yksinkertaisuudesta ja tiedusteli jo mielipidettäni, missä se ja se esine tulisi olemaan ja kuinka mikin paikka olisi järjestettävä. Hän oli onnellinen ja ylpeä päätöksestämme, joka näytti tekevän liittomme täydelliseksi.
Mutta minä en tahtonut olla häntä huonompi
Silmänräpäyksessä tein päätökseni. Siirtäisin Margueritelle korot, jotka olin perinyt äidiltäni ja jotka tuntuivat minusta aivan riittämättömiltä palkitsemaan saamani uhrin.
Isältäni saama viiden tuhannen francsin eläke jäi minulle, ja mitä tapahtuikin, riitti se elämiseen.
En puhunut Margueritelle päätöksestäni, sillä olin varma siitä, että hän kieltäytyisi ottamasta vastaan lahjoitustani.
Kun Marguerite ja minä matkustimme Parisiin katselemaan asuntoja, menin minä isäni asianajajan, vanhan perhetuttavamme luo ja kysyin häneltä kuinka minun oli meneteltävä siirtääkseni nuo korot toiselle.
Tuo kelpo mies luuli, että olin mennyttä miestä ja kysyi syytä päätökseeni. Ja kun minun ennemmin tahi myöhemmin täytyi ilmaista hänelle kenelle lahjoituksen tein, katsoin parhaaksi heti kertoa hänelle totuuden.
Hän ei tehnyt vastaväitteitä, ja vakuutti järjestävänsä kaikki parhain päin. Luonnollisesti kehoitin häntä noudattamaan mitä suurinta vaiteliaisuutta isäni suhteen. Sitten läksin noutamaan Margueritea Julia Dupratin luota, jonne hän oli päättänyt mennä odottamaan, päästäkseen kuulemasta Prudencen siveyssaarnoja.
Läksimme nyt katsomaan huoneustoja ja löysimme lopulta sopivan eräästä Parisin rauhallisimmasta kaupunginosasta. Löytömme käsitti pienen rakennuksen, keskellä suloista puutarhaa. Päätimme ottaa sen ja minä läksin kotiini ilmoittamaan, että luovuin asunnostani.
Marguerite läksi puolestaan erään välittäjän luo pyytämään hänen tekemään jotakin, minkä tämä oli kerran tehnyt eräälle hänen ystävättäristään.
Hän saapui kerrassaan ihastuneena asuntooni. Välittäjä oli luvannut maksaa hänen velkansa, antaa hänelle siitä kuitin ja sitäpaitsi luovuttaa hänelle kaksikymmentä tuhatta francsia korvaukseksi hänen huonekaluistaan.
Iloisin mielin palasimme nyt jälleen Bougivaliin.
Kun me kahdeksan päivää myöhemmin istuimme suuruspöydässä, astui Nanine sisälle ja sanoi, että Josef tahtoi puhua kanssani. Annoin hänen astua sisälle.
— Herra, sanoi hän, — isänne on saapunut Parisiin ja hän pyytää teitä heti tulemaan asuntoonne, missä hän odottaa teitä.
Tämä uutinen oli maailman yksinkertaisin asia, mutta Marguerite ja minä katsahdimme toisiimme kuultuamme sen. Aavistimme onnettomuuden.
Marguerite ei sanonut sanaakaan siitä mitä hän tunsi, mutta minä tartuin kuitenkin hänen käteensä ja sanoin:
— Älä pelkää mitään.
— Tule takaisin niin pian kuin voit, sopersi hän syleillessään minua, — istun ikkunassa sinua odottamassa.
Pyysin Josefin sanomaan isälleni, että minä tulen heti.
Ja kaksi tuntia myöhemmin olin Parisissa.