XIX
Punainen lippu
Näitä joukkoja johti Lafayetten ajutantti. Kuka? Nimeä ei tiedetä. Lafayettella on ollut niin monta ajutanttia, että historia ei ole jaksanut säilyttää heidän nimiään.
Kuinka tahansa, linnan rinteeltä kuuluu laukaus ja luoti osuu ajutanttiin, mutta kun haava on vaaraton ja laukaus yksinäinen, ei siihen viitsitä vastata.
Samanlainen näytelmä esitetään Gros-Cailloussa. Gros-Cailloun kautta on tulossa Lafayette kolmentuhannen miehensä ja yhden tykin etunenässä.
Mutta Fournierkin on siellä erään roistojoukon etunenässä. Miehet ovat varmaankin samoja, jotka aamupäivällä murhasivat kähertäjän ja invaliidin. He rakentavat katusulkua.
Lafayette marssii katusulkua vastaan ja hajoituttaa sen.
Eräitten vankkurien pyörien välistä Fournier tähtää Lafayetteen.
Onneksi pyssy ei laukea. Katusulku vallataan ja Fournier vangitaan.
Hänet tuodaan Lafayetten eteen.
»Kuka tuo mies on?» kysyy kenraali.
»Mies, joka tähtäsi teihin ja jonka pyssy ei lauennut.»
»Laskekaa hänet ja menköön hän hirteen muualla.»
Fournier ei aikonut joutua hirtettäväksi, Hän hävisi hetkeksi ja ilmestyi jälleen syyskuun murhien aikana.
Lafayette saapuu Mars-kentälle. Siellä allekirjoitetaan anomusta.
Siellä vallitsee mitä täydellisin rauhallisuus..
Rauhallisuus oli tosiaankin täydellinen, koska rouva de Condorcet oli kentällä kävelemässä yksivuotiaan lapsensa kanssa.
Lafayette lähestyy isänmaanalttaria. Häntä huolestuttaa, mitä siellä puuhataan. Hänelle näytetään anomusta. Anomuksentekijät lupaavat lähteä kotiinsa, kun anomus on allekirjoitettu. Hän ei huomaa kaikessa tässä mitään vaarallista ja poistuu joukkoineen.
Mutta vaikka Mars-kentällä ei olekaan huomattu laukausta, joka haavoitti Lafayetten ajutanttia, eikä pyssyä, joka oli tähdätty itse kenraaliin, synnyttävät ne hirveän kaiun kansalliskokouksessa!
Älkäämme unohtako, että kansalliskokous haluaa rojalistista valtiokaappausta ja että kaikki kelpaa siihen tarkoitukseen.
»Lafayette on haavoittunut, hänen ajutanttinsa surmattu…
Mars-kentällä murhataan!»
Sellainen huhu kiertää Pariisin katuja. Kansalliskokous esittää sen virallisesti kaupungintalossa.
Mutta kaupungintalo on jo muutenkin huolissaan, mitä Mars-kentällä tapahtuu, ja on lähettänyt sinne kolme virkamiestään, herrat Jacquesin, Renaudin ja Hardyn.
Isänmaanalttarin lavalta allekirjoittajat näkevät tämän uuden saattueen lähestyvän heitä. Se tulee joelta päin.
He lähettävät edustajansa tätä saattuetta vastaan.
Nämä kolme kaupungin viranomaista — jotka juuri ovat tulleet Mars-kentälle — astelevat suoraan isänmaanalttaria kohden, mutta vastoin odotustaan he näkevätkin kapinallisena, uhkaavana riehuvan joukon asemasta kansalaisia, joista yhdet kävelevät ryhmittäin, toiset allekirjoittavat anomusta, toiset pyörivät farandole-karkeloa ja laulavat Eespäin vain.
Joukko on tuiki rauhallinen. Mutta anomus on kukaties kapinallinen.
Viranomaiset vaativat, että anomus luetaan heille.
Anomus luetaan heille ensimmäisestä rivistä hamaan loppupisteeseen saakka, ja kuten jo aikaisemminkin kerran, niin nytkin tätä lukemista seurasivat yksimieliset hyvä-huudot, yksimieliset suosionosoitukset.
»Hyvät herrat», sanoivat silloin viranomaiset, »meitä ihastuttaa tutustua mielialaanne. Meille oli sanottu täällä rähistävän. Meille on annettu väärät tiedot. Me emme jätä selostamatta, mitä olemme nähneet, ja sanomatta, että Mars-kentällä vallitsee täydellinen rauha. Ja kaukana siitä, että estelisimme teitä valmistamasta anomustanne, me päinvastoin autamme teitä julkisella voimalla, jos teitä yritetään häiritä. Ellemme olisi täällä nyt virkamiehinä, mekin allekirjoittaisimme sen. Ja jos epäilette aikeitamme, jäämme tänne panttivangeiksi, kunnes kaikki allekirjoitukset ovat valmiina.»
Anomuksen henki vastaa siis kaikkien käsityskantaa, koskapa kaupunginvaltuuston jäsenetkin allekirjoittaisivat, sen yksityisinä kansalaisina, mutta virkatoimi estää heitä sitä tekemästä.
Anomuksentekijöitä rohkaisi tavattomasti, kun nuo kolme miestä, joiden lähestymistä oli katseltu epäluuloisin silmin, joiden luultiin tulevan vihamielisin aikein, liittyivät heihin. Kansan ja kansalliskaartin välillä sattuneessa mitättömässä yhteentörmäyksessä on kaksi miestä vangittu. Kuten sellaisissa tapauksissa miltei aina on laita, nämä kaksi pidätettyä ovat ihan syyttömät. Huomatuimmat anomuksentekijät vaativat heidät laskettavaksi vapaalle jalalle.
»Me emme voi ottaa sitä vastuullemme», sanovat kaupunginvaltuuston edustajat. »Mutta valitkaa te neuvottelijat. Nämä neuvottelijat seuraavat meitä kaupungintaloon ja heille suodaan, mikä on oikein ja kohtuullista.»
Silloin valitaan kaksitoista neuvottelijaa. Billot, joka valittiin yksimielisesti, joutui tähän neuvottelukuntaan, joka kolmen kaupunginvaltuuston edustajan kanssa lähtee kaupungille päin.
Kun tultiin Grève-torille, hämmästyivät neuvottelijat aika lailla nähdessään torin olevan täpö-täynnä sotamiehiä. Heidän on työlästä raivata itselleen tie tämän pistinmetsän halki. Billot johtaa heitä. Kuten muistettaneen, hän tuntee kaupungintalon hyvin. Olemme nähneet hänen pistäytyvän siellä useammin kuin kerran Pitoun seurassa.
Neuvostosalin oven edessä viranomaisemme kehoittivat neuvottelijoita odottamaan hetken, avauttavat itselleen oven, astuvat sisään eivätkä tule takaisin.
Neuvottelijat odottavat tunnin.
Ei tietoja!
Billot hermostuu, rypistää kulmakarvojaan ja polkaisee jalkaa.
Äkkiä ovi aukenee. Kaupunginvaltuusto astuu ulos, Bailly etunenässä.
Bailly on hyvin kalpea. Hän on ennen kaikkea matemaatikko. Hän osaa erottaa tarkalleen oikean ja väärän. Hän tuntee, että häntä työnnetään huonoon tekoon. Mutta kansalliskokouksen määräys on selvä. Bailly panisi sen täytäntöön kirjaimellisesti.
Billot astuu suoraan häntä kohden.
»Herra pormestari», sanoo hän sillä lujalla äänellä, jonka lukijat jo entuudesta tuntevat, »olemme odotelleet teitä yli tunnin».
»Kuka te olette ja mitä teillä on minulle sanottavaa?» kysyy Bailly.
»Kuka minä olen?» vastaa Billot. »Minua kummastuttaa, että te, herra
Bailly, kysytte minulta, kuka minä olen. Tosin ne, jotka poikkeavat
vasemmalle, eivät osaa tuntea niitä, jotka jatkavat suoraa tietänsä…
Minä olen Billot.»
Bailly liikahti. Tuo sana palautti hänen muistiinsa miehen, joka ensimmäisten mukana oli rynnännyt Bastiljiin, miehen, joka oli vartioinut kaupungintaloa Foulonin ja Berthierin kirveinä murhapäivinä, miehen, joka oli astunut kuninkaan vaununoven eteen kun tämä palasi Versaillesista, joka oli kiinnittänyt Ludvig XVI:n hattuun kolmivärisen kokardin, joka oli herättänyt Lafayetten lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä ja joka oli tuonut Ludvig XVI:n Varennesista.
»Ja minulla on teille sanottavaa se», jatkaa Billot, »että meidät on lähettänyt tänne Mars-kentälle kokoontunut kansa».
»Entä mitä se kansa pyytää?»
»Se pyytää, että täytettäisiin kolmen edustajanne antama lupaus, toisin sanoin, että kaksi väärin syytettyä kansalaista laskettaisiin vapaalle jalalle. Heidän viattomuudestaan me menemme takuuseen.»
»Hyvä on», sanoo Bailly ja yrittää päästä ohi, »vastaammeko me moisista lupauksista?»
»Miksette niistä vastaisi?»
»Koska ne on tehty kapinallisille.»
Neuvottelijat silmäilivät toisiaan kummastuneina.
Billot rypisti kulmakarvojaan.
»Kapinallisille!» sanoi hän. »Vai niin, me olemme siis nyt kapinallisia, me?»
»Niin», sanoi Bailly, »kapinallisia, ja minä aion lähteä Mars-kentälle rauhoittamaan sen».
Billot kohautti hartioitaan ja alkoi nauraa sitä leveää naurua, joka eräillä huulilla vaikuttaa uhkaavalta.
»Rauhoittamaan Mars-kentän?» sanoi hän. »Mutta ystävänne Lafayette on lähtenyt Mars-kentältä, kolme edustajaanne on sieltä lähtenyt, ja he sanovat teille, että Mars-kenttä on rauhallisempi kuin kaupungintalon tori!»
Tällöin riensi paikalle Bonne-Nouvellen pataljoonan komppaniakapteeni tuiki tuohtuneena.
»Missä on herra pormestari?» kysyy hän.
Billot väistyy syrjään antaakseen tilaa Baillylle.
»Tässä olen», vastaa tämä.
»Aseihin, herra pormestari, aseihin!» huutaa kapteeni. »Mars-kentällä riehuu taistelu. Viisikymmentätuhatta sinne kokoontunutta roistoa valmistelee hyökkäystä kansalliskokoukseen!»
Tuskin kapteeni on lausunut nämä sanat, kun Billotin raskas käsi laskeutuu hänen olkapäälleen.
»Kuka sellaista väittää?» kysyi tilanhoitaja.
»Kukako väittää? Kansalliskokous.»
»Kansalliskokous on valehdellut», sanoo Billot.
»Hyvä herra!» kivahtaa kapteeni ja paljastaa sapelinsa.
»Kansalliskokous on valehdellut!» toistaa Billot, tarttuu sapeliin kädensijasta ja lappeesta sekä riuhtaisee aseen kapteenin kädestä.
»Riittää, riittää, hyvät herrat!» sanoo Bailly. »Me lähdemme katsomaan. Herra Billot, luovuttakaa tuo sapeli, olkaa hyvä, ja jos voitte vaikuttaa niihin, jotka ovat teidät lähettäneet, palatkaa heidän luoksensa ja kehoittakaa heitä hajaantumaan.»
Billot viskasi sapelin kapteenin jalkoihin.
»Hajaantumaan?» sanoi hän. »Jopa jotakin! Laki turvaa meille anomusoikeuden, ja siksi kunnes toinen asetus sen oikeuden meiltä riistää, ei kellään, ei pormestarilla eikä kansalliskaartin päälliköllä, ole lupaa estää kansalaisia ilmaisemasta mielipidettään… Te lähdette Mars-ketälle? Me lähdemme teidän edellänne, herra pormestari!».
Ne, jotka olivat tämän kohtauksen todistajina, odottivat vain yhtä määräystä, yhtä sanaa, yhtä elettä Baillyn taholta vangitakseen Billotin. Mutta Bailly tunsi, että tuo ääni, joka puhui hänelle noin lujasti ja varmasti, oli kansan ääni.
Hän teki merkin, joka salli Billotin ja neuvottelijoitten vapaasti poistua.
Tultiin torille. Iso punainen lippu riippui eräästä kaupungintalon ikkunasta, sen verenkarvaiset laskokset lepattivat taivaalle kohonneen ukkosen ensimmäisistä henkäyksistä.
Valitettavasti tätä ukkosta kesti vain lyhyen ajan. Se jyrähteli satamatta, kiihdytti päivän hellettä, lisäsi hieman ilman sähköisyyttä, siinä kaikki.
Kun Billot ja muut yksitoista neuvottelijaa saapuivat Mars-kentälle, oli väkijoukko lisääntynyt kolmanneksella entisestä lukumäärästään.
Mikäli oli mahdollista laskea tähän suunnattomaan altaaseen kokoontuneen joukon lukumäärää, oli siellä arviolta kuusikymmentätuhatta henkeä.
Nämä kuusikymmeritätuhatta kansalaista ja kansatarta olivat ryhmittyneet isänmaanalttarin ympärille, alttarin tasokkeelle ja sen portaille.
Billot ja hänen yksitoista toveriaan saapuivat paikalle. Syntyy tavaton liikehtiminen. Kaikilta tahoilta riennetään heidän luokseen, tunkeudutaan heidän lähelleen. Ovatko vangitut kansalaiset päässeet vapaiksi? Mitä pormestari on vastannut?
»Vangittuja kansalaisia ei ole vapautettu ja herra pormestari on vastannut, että anomuksentekijät ovat kapinallisia.»
Kapinalliset alkavat nauraa kuullessaan arvonimen, joka heille on annettu, ja kukin jatkaa kävelyään, menee entiselle paikalleen ja ryhtyy entiseen puuhaansa.
Anomuksen allekirjoittamista jatkuu yhä.
Neljä- tai viisituhatta nimikirjoitusta on jo kerätty. Ennen iltaa niitä olisi viisikymmentätuhatta. Kansalliskokouksen täytyisi taipua tämän peloittavan yksimielisyyden edessä.
Äkkiä ryntää paikalle muuan huohottava kansalainen. Hän on nähnyt, kuten neuvottelijatkin, punaisen lipun kaupungintalon ikkunoissa ja kuullut lisäksi, kuinka kansalliskaartilaiset olivat huutaneet ilosta, kun heille ilmoitettiin, että marssittaisiin Mars-kentälle. Sitten oli panostettu kiväärit, ja kun aseet oli panostettu, oli muuan kaupunginvaltuuston virkamies kulkenut riviltä riville ja kuiskuttanut jotakin päälliköille.
Ja senjälkeen koko kansalliskaarti, Bailly ja kaupunginvaltuusto etunenässä, oli lähtenyt liikkeelle Mars-kentälle päin.
Näiden yksityisseikkojen kertoja oli ehättänyt edelle ilmoittamaan isänmaanystäville nämä kaameat uutiset.
Mutta tällä edellisen vuoden yhdistysjuhlan pyhittämällä suunnattomalla alueella vallitsee sellainen rauha, sellainen eheys, sellainen veljeys, etteivät kansalaiset, jotka täällä toteuttavat perustuslain mukaista oikeuttaan, voi uskoa, että heitä uhataan.
Mieluummin he uskovat viestintuojan erehtyneen.
Yhä siis allekirjoitetaan, karkelo ja laulu vain yltyvät.
Mutta sitten alkaa kuulua rummun pärrytystä.
Se ääni lähenee.
Silloin silmäillään toisiaan, tullaan levottomiksi. Rantatörmältä kuuluu hälinää. Osoitetaan pistimiä, jotka välkkyvät kuin rautainen viljavainio.
Eri isänmaallisten seurojen jäsenet kokoontuvat yhteen, ryhmittyvät ja ehdottavat, että poistuttaisiin kentältä.
Mutta isänmaanalttarin tasokkeelta Billot huudahtaa:
»Veljet, mitä me teemme ja miksi pelkäämme? Joko sotalaki on suunnattu meitä vastaan tai ei ole. Ellei ole, niin miksi pakenisimme? Jos on, niin se on julkaistava, meitä varoitetaan kehoituksilla, ja silloin meillä on aikaa poistua.»
»Niin, niin», huudetaan kaikilta tahoilta, »me olemme lain turvassa… odottakaamme kehoituksia… vaaditaan kolme kehoitusta… jääkäämme, jääkäämme!»
Ja kaikki jäävät.
Rummun pärrytys tuli yhä lähemmäksi ja kansalliskaartilaisia ilmestyn
Mars-kentän kolmelle portille.
Yksi kolmannes tätä aseellista joukkoa saapui sotaopiston lähellä olevasta portista.
Toinen kolmannes marssi vähän alempana olevasta aukosta.
Kolmas joukko siitä aukosta, joka on vastapäätä Chaillotin kukkulaa. Tämä joukko marssii puusillan yli ja etenee, punainen lippu etunenässä ja Bailly sen riveissä.
Mutta punainen lippu on miltei näkymätön merkkilippu eikä kohdista joukon huomiota tähän osastoon enempää kuin toisiinkaan.
Tämän näkevät Mars-kentälle kokoontuneet anomuksentekijät. Mitä näkevät ne, jotka saapuvat kentälle?
Laajan kentän, joka on täynnä vaarattomia kävelijöitä, ja kentän keskellä isänmaanalttarin, jättimäisen rakennelman, jonka tasokkeelle johtaa, kuten olemme maininneet, neljä jyhkeää porrasta. Niitä portaita voi neljä pataljoonaa nousta yhtaikaa.
Tältä tasokkeelta kohoavat pyramiidin lailla toiset rappuset, jotka johtavat isänmaanalttarin kruunaamalle nurmikentälle. Isänmaanalttarin varjostaa upea palmu.
Jokainen porras, alimmasta ylimpään kelpasi laatunsa mukaan istuimeksi enemmän tai vähemmän lukuisalle katselijajoukolle.
Tällainen meluava, elehtivät ihmispyramiidi siis kohosi isänmaanalttarilta.
Maraisin ja Saint-Antoinen kansalliskaarti, lähes neljätuhatta miestä, tuli tykistöineen aukosta, joka on sotakoulun etelänurkkauksessa.
Se levittäytyi tämän rakennuksen edustalle.
Lafayette ei oikein luottanut näihin Haraisin ja työläiskorttelien miehiin, jotka olivat hänen armeijansa demokraattista ainesta. Hän olikin liittänyt heihin pataljoonan palkkakaartilaisia.
Palkkakaartilaiset olivat uudenajan pretoriaaneja.
Ne olivat, kuten olemme maininneet, entisiä sotamiehiä, sotapalveluksesta vapautuneita ranskan-kaartilaisia, yltiöpäisiä lafayettelaisia, jotka tietäen, että heidän jumalaansa oli ammuttu, tulivat kostamaan tämän rikoksen, joka heidän silmissään oli vallan toinen rikos kuin kuninkaan tekemä kansanmajesteetin loukkaus.
Tämä kaarti saapui Gros-Cailloun taholta, kulki meluavana, peloittavana, uhkaavana Mars-kentän keskitse, ja joutui heti kentälle astuessaan vastapäätä isänmaanalttaria.
Kolmannessa osastossa, joka tuli puusillan yli ja kuljetti etunenässään viheliäistä punalippuaan, olivat kansalliskaartin reserviläiset, joiden joukkoon oli pantu satakunta rakuunaa ja liuta kähertäjiä. Näillä oli oikeus pitää miekkaa ja he olivat muutenkin aseissa hampaihin asti.
Samoista aukoista, joista kansalliskaartin jalkaväki oli tullut, samosi paikalle pari kolme eskadroonaa ratsuväkeä, pölläyttäen ilmaan tomua, jota äskeinen pahan ennustajaksi katsottava ukkonen ei ollut jaksanut sitoa maahan ja joka peitti katselijoilta pian esitettävän murhenäytelmän kulun. He näkivät sen vain kuin harson takaa tai pölypilven leveistä repeämistä.
Mitä tämän harson lävitse tai näistä aukoista näki, sen me nyt koetamme kuvata.
Ensinnäkin näemme väkijoukon kieppuvan ratsumiesten edessä, joiden hevoset, suitset höllällä, karauttavat tähän avaraan sirkukseen. Joukko on täydellisesti saarrettu rautaiseen puristukseen ja se etsii turvaa isänmaanalttarin kupeelta kuin jostakin loukkaamattomasta rauhanpaikasta.
Sitten kuuluu joen taholta yksinäinen laukaus ja heti senjälkeen kiivas ammunta, jonka savu kohoaa taivaalle.
Baillya ovat Grénellen rinteelle sijoittuneet poikaviikarit tervehtineet vihellyksin. Näiden pilkkahuutojen keskeltä kajahti tämä yksinäinen laukaus ja luoti haavoitti lievästi Pariisin pormestarin takana seissyttä rakuunaa.
Silloin Bailly antoi merkin ampua, mutta ampua ilmaan peloitukseksi.
Mutta tähän ammuntaan vastasi kuin kaikuna toinen ammunta.
Palkkakaarti oli ampunut vuorostaan.
»Keitä? Mihin?»
Siihen vaarattomaan joukkoon, joka ympäröi isänmaanalttaria!
Tätä laukausta seurasi hirveä hätähuuto ja sitten nähtiin, mitä silloin vielä oli nähty perin harvoin ja mitä sittemmin nähtäisiin tuiki usein:
Nähtiin pakoon syöksyvä väkijoukko, joka jätti jälkeensä liikkumattomat ruumiit ja verissään vääntelehtivät haavoittuneet.
Ja savun ja tomun keskellä raivopäinen ratsuväki ajamassa takaa näitä pakenevia.
Mars-kenttä oli tällöin surkuteltava nähtävyys.
Luodit olivat osuneet enimmäkseen naisiin ja lapsiin.
Sitten kävi niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti käy, veren hurma, raatelun hekuma valtasi mielet.
Tykistö panosti murha-aseensa ja oli valmis laukaisemaan.
Lafayette ehti tuskin syöksyä esille ja asettua ratsuineen tykkien eteen.
Hetken harhailtuaan hätääntynyt joukko syöksyi vaistomaisesti Maraisin ja Saint-Antoinen kansalliskaartilaisten rivejä vastaan.
Kansalliskaarti aukaisi rivinsä ja otti vastaan pakenevat. Tuuli oli työntänyt savun sen taholle, niin ettei se ollut nähnyt mitään. Se luuli, että vain pelko oli työntänyt tätä joukkoa edellään.
Kun savu hälveni, näki se kauhukseen maan olevan veren tahraaman ja ruumiitten peitossa!
Tällöin karautti paikalle muuan ajutantti, joka komensi Saint-Antoinen ja Maraisin kansalliskaartin marssimaan eteenpäin, lakaisemaan torin puhtaaksi ja toimimaan yhdessä toisten kaartien kanssa.
Mutta sensijaan kaarti ojensikin kiväärinsä ajutanttia ja niitä ratsumiehiä kohden, jotka ajoivat takaa väkijoukkoa.
Ajutantti ja ratsumiehet väistyivät näiden isänmaallisten pistinten tieltä.
Kaikki, jotka olivat paenneet tälle taholle, saivat osakseen järkähtämättömän turvan.
Seuraavassa tuokiossa Mars-kenttä oli tyhjä. Jäljelle jäivät vain miesten, naisten ja lasten ruumiit. Palkkakaartin hirveä yhteislaukaus oli ne surmannut tai haavoittanut, toiset poloisista pakenevista olivat saaneet surmansa rakuunien sapeliniskuista tai tallautuneet hevosten kavioihin.
Ja keskellä tätä surman temmellystä, pelästymättä toverien kaatumisesta, haavoittuneitten huudoista, uhmaten laukauksia ja tykkien suuta isänmaanystävät keräilivät anomuslehtisiä, jotka miesten saadessa suojan Maraisin ja Saint-Antoinetten kansalliskaartin riveistä saisivat varmaankin turvan Santerren talosta.
Kuka antoi määräyksen ampua? Kukaan ei sitä tiennyt. Se on niitä historian salaperäisyyksiä, jotka pysyvät selvittämättöminä mitä tarkimpien tutkimusten uhallakin. Ritarillinen Lafayette ja rehti Bailly eivät kumpikaan rakastaneet verta ja tämä veri on silti vainonnut heitä hautaan saakka.
Heidän kansanomaisuutensa hukkui tänä päivänä.
Montako uhria jäi Mars-kentälle? Sitäkään ei tiedetä, sitä toiset vähensivät niiden lukumäärän keventääkseen pormestarin ja ylipäällikön vastuuta ja toiset tekivät sen suuremmaksi yllyttääkseen kansan vihaa.
Kun yö ehti, heitettiin ruumiit Seineen. Seine, tuo sokea rikostoveri, kuljetti ne valtamereen. Valtameri ne nieli.
Mutta turhaan Bailly ja Lafayette saivat synninpäästön, vieläpä osakseen kansalliskokouksen onnittelutkin. Turhaan perustuslailliset sanomalehdet nimittivät tätä tekoa lain riemuvoitoksi. Siinä riemuvoitossa oli ruma tahra, kuten kaikissa niissä tihutöissä, joissa voima surmaa vastustusta kohtaamatta. Kansa, joka antaa asioille niiden todellisen nimen, sanoi tätä luuloteltua riemuvoittoa Mars-kentän verilöylyksi.