XXIV
Gros-Cailloun sairaala
Sen ajan sairaalat ja etenkin sotilassairaalat olivat tykkänään toisenlaisessa kunnossa kuin ne nykyisin ovat.
Ei siis tarvitse ihmetellä, että Gros-Cailloun sairaalassa vallitsi hämminki ja tavaton epäjärjestys, joka haittasi lääkärien toivomusten täyttymistä.
Ensinnäkin oli puute vuoteista. Täytyi käydä lainaamassa patjoja lähikatujen varsilla asuvilta naapureilta.
Nämä patjat levitettiin permannolle, vietiinpä niitä pihallekin. Jokaisella patjalla makasi haavoittunut apua odotellen. Mutta lääkäreistä oli vieläkin huutavampi puute kuin patjoista ja heitä oli vaikeampi löytää.
Nuori upseeri — lukijat ovat varmaankin jo tunteneet hänet vanhaksi ystäväksemme Pitouksi — sai kahden uuden pikku ecun avulla luvan pitää paarien patjan. Billot sai siis levätä varsin mukavasti sairaalan pihamaalla.
Pitou, joka halusi käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuden suomia vähäisiäkin etuja, oli sijoittanut haavoittuneen mahdollisimman lähelle ovea, jotta voisi tarttua ensimmäiseen lääkäriin, joka menisi sisälle tai tulisi ulos.
Hänen teki mielensä juosta saleihin ja tuoda mukanaan yksi, maksoi mitä maksoi, mutta hän ei uskaltanut jättää haavoittunutta. Hän pelkäsi, että joku anastaisi patjan, koska sillä makaava muka oli ruumis — sellainen erehdys oli varsin luonnollinen — ja viskaisi luulotellun vainajan pihan kiville virumaan.
Näin kului tunti ja Pitou oli huutanut luoksensa paria kolmea lääkäriä, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi, mutta kukaan heistä ei ollut vastannut hänen huutoihinsa. Silloin hän huomasi erään mustapukuisen miehen, joka, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, kulki kuolemanvuoteelta toiselle.
Mitä lähemmäksi mustapukuinen tuli, sitä tutummalta hän tuntui Pitoun mielestä. Pian kaikki epäilykset hälvenivät ja Pitou uskalsi poistua muutaman askelen päähän haavoittuneesta astuakseen yhtä monta askelta tohtoriin päin sekä huusi keuhkojensa kaikella voimalla:
»Tänne, tohtori Gilbert, tänne!»
Lääkäri, joka tosiaankin oli Gilbert, kiiruhti paikalle.
»Ah, sinäkö se, Pitou?» sanoi hän.
»Hyvä isä, minä tässä, herra Gilbert!»
»Oletko nähnyt Billotia?»
»Hän on tuossa, herra Gilbert», vastasi Pitou ja osoitti yhä liikkumatonta haavoittunutta.
»Onko hän kuollut?» kysyi tohtori.
»Ah, rakas herra Gilbert, toivottavasti ei! Mutta minä en salaa teiltä, ettei hänen laitansa ole paljoakaan parempi.»
Gilbert astui patjan ääreen ja häntä seuranneet hoitajattaret valaisivat haavoittuneen kasvot.
»Häntä on sattunut päähän, herra Gilbert», sanoi Pitou, »päähän!
Poloinen herra Billot, hänen päänsä on halkaistu leukaan asti!»
Gilbert tutki haavaa tarkasti.
»Haava on tosiaankin perin vakava», mutisi hän.
Sitten hän sanoi sairaanhoitajattarille:
»Tämä potilas, joka on minun ystäväni, tarvitsee yksityishuoneen.»
Sairaanhoitajattaret neuvottelivat keskenään.
»Täällä ei ole yksityishuonetta», sanoivat he, »mutta täällä on liinavaatteitten varastosuoja.»
»Mainiota!» sanoi Gilbert. »Kantakaamme hänet siihen varastosuojaan.»
Haavoittunut kohotettiin patjoineen niin hellävaroen kuin mahdollista, mutta vaikka häntä käsiteltiinkin varovasti, pani tuska hänet voihkaisemaan.
»Ah», sanoi Gilbert, »mikään ilonhuudahdus ei ole tehnyt minua niin tyytyväiseksi kuin tämä kivun aiheuttama voihkaisu! Hän elää, ja se on pääasia!»
Billot vietiin varastohuoneeseen ja pantiin erään toimihenkilön vuoteelle. Gilbert ryhtyi heti sitomaan haavaa.
Ohimovaltimo oli katkennut ja siitä oli aiheutunut suunnaton verenvuoto. Mutta tämä verenvuoto oli synnyttänyt tainnostilan, joka puolestaan oli heikentänyt sydämen toiminnan ja sikäli tyrehdyttänyt vuodon.
Luonto oli käyttänyt sitä heti hyväkseen ja hyydyttänyt veren valtimohaavan ympärille.
Ihmeteltävän kätevästi Gilbert yhdisti valtimon päät toisiinsa silkkilangalla. Sitten hän pesi haavan ja painoi lihassuikaleet pääluuhun kiinni. Raikas vesi tai ehkä myöskin sitomisen aiheuttama tavallista tuntuvampi kipu panivat Billotin silmät aukenemaan, ja hän lausui joitakin tolkuttomia, katkonaisia sanoja.
»Aivokuume», mutisi Gilbert.
»Mutta koska hän ei ole kuollut, pelastatte te hänet, eikö niin, herra
Gilbert?» sanoi Pitou.
Gilbert hymyili surullisesti.
»Minä yritän», vastasi hän, »mutta sinä olet jälleen nähnyt, hyvä
Pitou, että luonto on paljoa taitavampi lääkäri kuin kukaan meistä».
Gilbert suoritti sitomistyön loppuun. Hiukset leikattiin niinkuin voitiin, haavan reunat pantiin vastakkain ja ne kiinnitettiin haavalaastarilla. Gilbert määräsi että potilaan oli annettava levätä miltei istuvassa asennossa, niin että selkä, eikä pää, nojasi pielukseen.
Vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän kysyi Pitoulta, kuinka tämä oli tullut Pariisiin ja kuinka hän Pariisiin tultuaan oli osunut paikalle juuri oikealla hetkellä pelastaakseen Billotin.
Juttu oli hyvin yksinkertainen. Catherinen katoamisen ja miehensä lähdön jälkeen eukko Billot, jota emme ole lukijoille koskaan esittäneet minään lujaälyisenä naisena, oli vaipunut eräänlaisen tylsyyden tilaan, joka oli päivä toiselta yhä yltynyt. Hän eli, mutta vain kuin kone ja joka päivä joku uusi jousi tässä poloisessa ihmiskoneessa joko höltyi tai katkesi. Vähitellen hänen puhelunsa kävivät yhä harvemmiksi, kunnes hän lakkasi puhumasta tykkänään eikä noussut enää vuoteestakaan. Tohtori Raynal oli selittänyt, että vain muuan seikka voisi herättää eukko Billotin tästä kuolemaa muistuttavasta horrostilasta: jos hän näkisi tyttärensä.
Pitou oli heti tarjoutunut lähtemään Pariisiin, tai oikeammin, hän oli lähtenyt tarjoutumatta.
Haramontin kansalliskaartin kapteenin pitkät koivet saivat aikaan, että se kahdeksan penikulman taival, joka erotti Demoustierin kotikonnun maan pääkaupungista, oli vain kuin mukava kävelymatka.
Pitou oli lähtenyt kello neljä aamulla ja kello puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä illalla hän oli Pariisissa.
Oli kuin ennakolta määrätty, että Pitou tuli Pariisiin suurten tapausten sattuessa.
Ensimmäisellä kerralla hän oli nähnyt Bastiljin valloituksen ja ollut siinä mukanakin. Toisella kerralla hän oli ollut mukana vuoden 1790 yhdistysjuhlassa. Ja kolmannella kerralla hän joutui sinne Mars-kentän verilöylyn päivänä.
Ja hän huomasikin Pariisin olevan kuohuksissa — se oli muuten tila, jossa hän oli Pariisin aina nähnyt.
Ensimmäisiltä tapaamiltaan ihmisryhmiltä hän kuuli, mitä Mars-kentällä oli tapahtunut.
Bailly ja Lafayette olivat ammuttaneet kansaa. Kansa kirosi täysin keuhkoin Lafayettea ja Baillyta.
Kun Pitou heidät viimeksi jätti, olivat he jumalia ja yleisesti palvottuja! Nyt hän tapasi heidät alttarilta syöstyinä ja kirottuina. Hän ei käsittänyt sitä ensinkään.
Mutta sen hän käsitti, että Mars-kentällä oli taisteltu, vuodatettu verta, surmattu ihmisiä erään isänmaallisen anomuksen takia ja että Gilbert ja Billot olivat varmaankin olleet siellä mukana.
Vaikka Pitoulla oli, kuten rahvaanomaisesti sanotaan, kahdeksan penikulmaa mahassaan, kiirehti hän askeliaan ja saapui Saint-Henoré-kadulle, Gilbertin asuntoon.
Tohtori oli palannut, mutta Billotia ei ollut nähty.
Palvelija, joka antoi nämä tiedot Pitoulle, lisäsi, että Mars-kenttä oli täynnä ruumiita ja haavoittuneita; Billot olisi varmaankin joko edellisten tai jälkimäisten joukossa.
Mars-kenttä, täynnä ruumiita ja haavoittuneita! Tämä uutinen kummastutti Pitouta yhtä syvästi kuin kertomus, että Bailly ja Lafayette, nämä kansan epäjumalat, olivat ammuttaneet kansaa.
Mars-kenttä ruumiitten ja haavoittuneitten peitossa! Pitou ei voinut kuvitellakaan sellaista. Se Mars-kenttä, jonka tasoittamista hän oli yhtenä kymmenestätuhannesta ollut edistämässä, joka hänen muistissaan oli säilynyt tulvillaan juhlavalaistusta, iloisia lauluja ja riemukasta farandole-karkeloa! Se oli nyt ruumiitten ja haavoittuneitten peittämä! Senvuoksi, että siellä oli tahdottu juhlia, kuten edellisenäkin vuonna, Bastiljin valtauksen ja yhdistysjuhlan vuosipäivää!
Se oli mahdotonta!
Oliko yhdessä vuodessa tapaus, joka oli ollut ilon ja riemun aiheena, muuttunut kapinan ja verilöylyn syyksi?
Mikä hulluudenpuuska oli tämän vuoden aikana vallannut pariisilaiset?
Me olemme sen sanoneet: kuluneen vuoden aikana hovi oli, Mirabeaun vaikutuksesta, feuillantti-kerhon perustamisen jälkeen, Baillyn ja Lafayetten avulla ja vihdoin Varennesin pakoretkeä seuranneen taantumuksen johdosta, hovi oli saanut menetetyn valtansa takaisin, ja tämä valta ilmeni nyt surupukuna ja verilöylynä.
Heinäkuun 17 päivä kosti lokakuun 5 ja 6 päivän.
Kuten Gilbert oli sanonut, kuninkuus ja kansa pelasivat suurta peliä; jäi nähtäväksi, kumpi voittaisi.
Olemme nähneet, että hautoen näitä ajatuksia — jotka eivät silti olleet hidastuttaneet hänen kulkuaan — ystävämme Pitou, yllänsä yhä Haramontin kansalliskaartin asetakki, oli saapunut Mars-kentälle Ludvig XV:n sillan ja Grenelle-kadun kautta ja saapunut oikealla hetkellä estämään, ettei Billotia viskattu vainajana jokeen.
Toisaalta muistamme, että Gilbert oli kuningattaren puheilla ollessaan saanut nimettömän kirjeen, jonka hän tunsi Cagliostron kirjoittamaksi ja jossa oli m.m. seuraava kohta:
»Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään aikailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa, mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan perikatoon!»
Olemme nähneet, että Gilbert, saatuaan rouva Campanilta kuulla, että kuningatar, joka oli poistunut, luvaten pian palata, oli joutunut muihin asioihin ja sanoi hänelle hyvästit, Gilbert oli heti lähtenyt Tuileries-palatsista. Kuljettuaan sitten jotenkin samaa tietä kuin Pitoukin hän oli sivuuttanut Mars-kentän, saapunut Gros-Cailloun sairaalaan ja oli jo, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, tutkinut, vuode vuoteelta, patja patjalta, kaikki salit, käytävät, eteiset ja pihamaankin, kun muuan ääni kutsui hänet erästä kuolevaa katsomaan.
Tiedämme, että tämä ääni oli Pitoun ääni ja että se kuoleva oli Billot.
Olemme niinikään maininneet, mimmoisessa tilassa Gilbert oli arvon tilanhoitajan tavannut ja minkälaiset mahdollisuudet tämä tila voisi tarjota: hyvät ja huonot. Mutta huonot olisivat varmaankin saaneet ylivallan, jos haavoittunut olisi joutunut vähemmän taitavan miehen kuin tohtori Gilbertin hoidettavaksi.