II
Uusi kansalliskokous
Lokakuun 1 päivänä 1791 piti lakiasäätävä kansalliskokous avattaman.
Kuten toisetkin edustajat, Billot tuli Pariisiin 10 syyskuun lopulla.
Uudessa eduskunnassa oli seitsemänsataa neljäkymmentäviisi jäsentä. Niiden joukossa oli neljäsataa asianajajaa ja lakimiestä, seitsemänkymmentakaksi kirjailijaa, kynäilijää ja runoniekkaa ja seitsemänkymmentä perustuslaillista, s.o. perustuslaille uskollisuutta vannonutta pappia. Loput, kaksisataakolme, olivat maanomistajia tai tilanhoitajia kuten Billotkin, joka oli sekä maanomistaja että tilanhoitaja, tai vapaan ammatin harjoittajia ja käsityöläisiä.
Uusien edustajien erikoispiirteenä oli nuoruus, sillä useimmat eivät olleet kuuttakolmatta vuotta vanhempia. Olisi voinut sanoa, että Ranska oli lähettänyt uuden ja tuntemattoman sukupolven katkaisemaan väkivaltaisesti välit menneisyyden kanssa. Meluavana, kiihkeänä ja vallankumouksellisena se tulisi hylkäämään kaikki perinnäistavat. Miltei kaikki olivat älykkäitä, yhdet runoilijoita, kuten sanottu, toiset asianajajia, kolmannet kemistejä, kaikki tarmokkaita ja siroja, äärimmilleen innostuneita, uusien aatteitten hillittömiä kannattajia, tuiki perehtymättömiä valtionasioihin, kokemattomia, sanavuolaita, kevytmielisiä, taistelunhaluisia ja toivat mukanaan sen mahtavan, mutta hirveän voiman, jota sanotaan tuntemattomaksi.
Ja kun tuntematon joutuu hoitamaan politiikkaa, merkitsee se aina levottomuutta. Condorcetia ja Brissotia lukuunottamatta olisi voinut miltei jokaiselta edustajalta kysyä: »Kuka te olette?»
Niin, missä olivat edellisen kansalliskokouksen kynttilät ja soihdut?
Missä olivat Mirabeaut, Sieyèsit, Dupontit, Baillyt, Robespierret,
Barnavet, Cazalèsit? Kaikki ne olivat kadonneet.
Siellä täällä, kuin hairahtuneina tähän nuoruuden hehkuun, joku harmaantunut pää.
Kaikki muut edustivat nuorta ja miehuusvuosien Ranskaa, mustasukkaista
Ranskaa.
Ne olivat kauniita päitä vallankumouksen katkaista, ja melkein kaikki ne katkaistunkin!
Kaikki ounastivat kansalaissodan orastavan, ulkomaisen sodan uhkaavan. Nämä nuoret miehet eivät olleet ainoastaan yksinkertaisia kansanedustajia; he olivat myöskin taistelijoita. Gironde — joka sodan varalta oli tarjoutunut kokonaisuudessaan, kaksikymmenvuotiaasta viidenkymmenen ikäiseen saakka, ryntäämään rajalle — Gironde lähetti kansalliskokoukseen etuvartiojoukon.
Siinä joukossa olivat Vergniaud, Guadet, Gensonné, Fonfrède, Ducos. He muodostivat ytimen, ja sen ympärille kehittyi kuulu girondelaispuolue, joka virheistään huolimatta on saanut osakseen jälkipolvien myötätunnon sitä kohdanneitten onnettomuuksien takia.
Ikäänkuin sodanhengen siittäminä he syöksähtivät taistelua janoavien soturien lailla poliittisen toiminnan veriselle kentälle.
Tarvitsi vain katsella, kuinka he valtasivat itselleen istuimet kokoussalissa, käsittääkseen, että he nostaisivat sen vihurimyrskyn, joka raivoaisi kesäkuun 20:na, elokuun 10:nä ja tammikuun 21:nä päivänä.
Ei ollut enää oikeistoa. Oikeisto oli kukistettu. Ei siis enää myöskään aristokraatteja.
Koko kansalliskokous oli varustautunut kahta vihollista, ylimystöä ja papistoa, vastaan.
Jos nämä vastustelisivat, oli kansalliskokous saanut tehtäväkseen nujertaa kaiken vastarinnan.
Kuninkaan kohtaloa koskevassa kysymyksessä edustajat saisivat harkita omantuntonsa mukaan, kuinka häntä kohdeltaisiin. Yleensä häntä surkuteltiin. Toivottiin hänen voivan vapautua kuningattaren, aateliston ja papiston kolminkertaisesta holhouksesta. Jos hän kannattaisi näitä, musertuisi hänkin.
Poloinen kuningas! Hänen nimensä ei ollut enää kuningas, ei Ludvig XVI, ei majesteetti. Hänen nimensä oli toimeenpaneva valta.
Astuttuaan tähän istuntosaliin, jonka järjestys oli heille tuntematon, edustajat silmäilivät aluksi ympärilleen.
Salin kummallakin sivulla oli suljettu koroke.
»Keille nuo kaksi koroketta on varattu?» kysyttiin monelta taholta.
»Ne ovat eroavien edustajien korokkeet», vastasi arkkitehti.
»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» mutisi Vergniaud. »Toimiiko täällä holhoojakomitea? Onko lakiasäätävä kokous kansan eduskunta vai koulupoikien luokka?»
»Odotetaan», sanoi Hérault de Séchelles, »ja katsotaan, kuinka koulumestarimme käyttäytyvät».
»Vahtimestari», huudahti Thuriot, »sanokaa heille sitä mukaa kuin he saapuvat, että kansalliskokouksessa on mies, joka oli vähällä heittää Bastiljin kuvernöörin hänen omilta muureiltaan katuun ja että sen miehen nimi on Thuriot».
Puoltatoista vuotta myöhemmin tällä miehellä oli nimenään Kuninkaantappaja.
Uuden eduskunnan ensimmäinen työ oli valita lähetystö, joka menisi kuninkaan puheille Tuilerieihin.
Kuningas hairahtui lähettämään erään ministerinsä lähetystön luo.
»Hyvät herrat», sanoi ministeri, »kuningas ei voi ottaa teitä puheilleen tällä hetkellä. Tulkaa kolmen tunnin perästä uudelleen.»
Lähetystö poistui.
»No?» kysyivät edustajat, kun lähetystön jäsenet palasivat istuntosaliin.
»Kansalaiset», vastasi muuan lähetystön miehistä, »kuningas ei ole valmis, ja meillä on kolmen tunnin odotusaika».
»Hyvä!» huudahti paikaltaan raajarikko Couthon. »Käyttäkäämme nämä kolme tuntia hyödyllisesti. Ehdotan, että nimitys majesteetti poistetaan.»
Yleinen hurraa-huuto kajahti vastaukseksi. Majesteetti-nimitys poistettiin yksimielisesti.
»Kuinka siis tästä lähin toimeenpanevaa valtaa nimitetään?» kysyi joku.
»Sanottakoon häntä ranskalaisten kuninkaaksi. Se on kyllin kaunis arvonimi, jotta herra Capet voi siihen tyytyä», virkkoi muuan ääni.
Kaikki kääntyivät katsomaan miestä, joka oli nimittänyt Ranskan kuningasta herra Capetiksi.
Se mies oli Billot.
»Olkoon menneeksi! Ranskalaisten kuningas! Saa kelvata!» huudettiin kaikilta tahoilta.
»Odottakaa», sanoi Couthon. »Meillä on vielä kaksi tuntia. Minulla on toinenkin ehdotus.»
»Antakaa kuulua!» huusivat kaikki.
»Ehdotan, että kuninkaan astuessa tänne noustaan, mutta kun kuningas on päässyt perälle, istuudutaan ja pannaan hattu päähän.»
Hetkeksi syntyi hirveä hälinä. Hyväksymishuudot olivat niin kiihkeät, että niitä olisi voinut pitää paheksumishuutoina.
Kun sitten oli rauhoituttu, huomattiin, että kaikki olivat yksimielisiä. Ehdotus hyväksyttiin.
Couthon silmäili kelloa.
»Meillä on vielä tunti aikaa», sanoi hän. »Minulla on kolmaskin ehdotus.»
»Esittäkää, esittäkää!» kehoitettiin kaikilta tahoilta.
»Ehdotan», sanoi Couthon leppeällä äänellään, joka sopivissa tilaisuuksissa osasi värähdellä hirvittävää uhkaa, »ehdotan, ettei kuningasta varten pidetä enää valtaistuinta, vaan varataan hänelle yksinkertainen nojatuoli».
Kättenpauke keskeytti puhujan.
»Malttakaa, malttakaa», sanoi hän, »en ole vielä lopettanut».
Heti tuli taas hiljaisuus.
»Ehdotan, että kuninkaan nojatuoli sijoitetaan puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»
»Varokaa!» huomautti muuan ääni. »Se ei merkitse ainoastaan valtaistuimen poistamista, vaan lisäksi kuninkaan alistamista.»
»Ehdotan», sanoi Couthon, »ettei ainoastaan valtaistuinta poisteta, vaan että lisäksi kuninkuus alistetaan».
Valtavat suosionosoitukset. Tähän huumaavaan kättenpaukkeeseen sisältyivät kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivä.
»Hyvä on, kansalaiset», sanoi Couthon. »Kolme tuntia on kulunut. Kiitän ranskalaisten kuningasta, että hän on antanut meidän odotella. Emme ole hukanneet odotusaikaamme.»
Lähetystä meni toistamiseen Tuilerieihin.
Tällä kerralla kuningas otti sen vastaan, mutta hän oli tehnyt päätöksensä.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »en voi tulla kansalliskokoukseen ennenkuin kolmen päivän perästä».
Lähetystön jäsenet silmäilivät toisiaan.
»Siis vasta neljäntenä, sire?» sanoivat he.
»Niin, herrat, vasta neljäntenä», vastasi kuningas.
Ja hän kääntyi heihin selin.
Lokakuun 4 päivänä kuningas ilmoitti, että hän ei voinut hyvin ja että hän tulisi istuntoon vasta seitsemäntenä.
Kuninkaan poissaolo ei silti estänyt, että vuoden 1791 hallitusmuoto, edellisen kansalliskokouksen huomattavin työ, esitettiin uudelle eduskunnalle lokakuun 4 päivänä.
Perustuslakia säätäneen kansalliskokouksen jäsenistä oli kaksitoista iäkkäintä sitä esittämässä.
»Kas vain», virkkoi muuan ääni, »tuossa tulevat ilmestyskirjan mainitsemat kaksitoista vanhusta!»
Arkistonhoitaja Camus nousi, hallitusmuotokirja kädessä, puhujalavalle, näytti sitä kansalle ja sanoi kuin toinen Mooses:
»Kansa, tässä ovat lain taulut!»
Sitten alkoi valan vannominen.
Kaikki kokouksen jäsenet astuivat sen ohi alakuloisina ja kylminä. Monet tiesivät ennakolta, ettei tämä voimaton perustuslaki eläisi vuottakaan. Vannottiin silti, koska valanteko oli pakollinen toimitus.
Kolme neljäsosaa vannoneista oli päättänyt olla noudattamatta tekemäänsä valaa.
Mutta Pariisissa kierteli huhu niistä kolmesta päätöksestä, jotka kansalliskokous oli tehnyt. Ei enää majesteettia! Ei enää valtaistuinta! Yksinkertainen nojatuoli vain puheenjohtajan vasemmalla puolella! Kaikki se merkitsi melkein: ei enää kuningasta!
Raha, kuten aina, säikähti ensimmäisenä. Arvopaperit laskivat huimaavasti. Pankkimiehet alkoivat pelätä.
Lokakuun 9 päivä toi tullessaan suuren muutoksen. Uuden lain mukaan ei ollut enää kansalliskaartin ylipäällikköä. Silloin Lafayetten tuli luopua toimestaan, ja kukin kuudesta legionapäälliköstä komentaisi kaartia omalla vuorollaan.
Kuten muistamme, kuninkaan piti tulla kansalliskokouksen lokakuun seitsemäntenä, ja hän astui kokoussaliin.
Päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa — niin voimakas oli vielä tällöin kuninkuuden arvovalta — kuninkaan astuessa sisälle ei ainoastaan noustu ja paljastettu päitä, vaan lisäksi puhjettiin yksimielisiin suosionosoituksiin.
Kansalliskokous huusi: »Eläköön kuningas!»
Mutta seuraavassa tuokiossa, ikäänkuin kuningasmieliset olisivat halunneet uhmata uusia kansanedustajia, parvekkeet huusivat:
»Eläköön hänen majesteettinsa!»
Pitkällistä murinaa kuului kansanedustajain tuoliriveiltä. Käännyttiin silmäilemään parvekkeita ja todettiin, että huuto oli lähtenyt etupäässä niiltä parvekkeilta, jotka oli varattu edellisen kansalliskokouksen jäsenille.
»Hyvä on, herrat», sanoi Couthon, »huomenna käsitellään teidän juttuanne!»
Kuningas viittasi haluavansa puhua, ja häntä kuunneltiin.
Hänen puheensa, Duport du Tertren sommittelema, oli oikea taidonnäyte ja tehosi voimakkaasti. Alusta loppuun se korosti välttämättömyyttä pitää yllä järjestystä ja liittyä yhteistoimeen isänmaanrakkauden nimessä.
Pastoret, kuningasmielinen, oli kokouksen puheenjohtajana.
Kuningas oli maininnut puheessaan, että hän tarvitsi kansan rakkautta.
»Myöskin me, sire», sanoi puheenjohtaja, »tarvitsemme teidän rakkauttanne!»
Koko sali puhkesi suosionosoituksiin.
Puheessaan kuningas oletti vallankumouksen päättyneen.
Sillä hetkellä koko kansalliskokous luuli samaa.
Sitä varten, sire, teidän ei olisi tarvinnut olla pappien vapaaehtoinen ja emigranttien vastentahtoinen kuningas!
Kansalliskokouksen saama vaikutelma levisi heti Pariisiin.
Illalla kuningas meni perheineen teatteriin. Häntä tervehdittiin myrskyisin suosionosoituksin.
Monet itkivät, ja kuningaskin, joka yleensä pysyi kylmänä tämäntapaiselle tunteilulle, vuodatti kyyneliä.
Yöllä kuningas kirjoitti kaikille Euroopan hallitsijoille ja ilmoitti hyväksyneensä vuoden 1791 hallitusmuodon.
Tiedämme jo muuten, että eräänä päivänä innostuksen puuskassa hän oli vannonut valan tälle hallitusmuodolle, ennenkuin se vielä oli valmiskaan.
Seuraavana päivänä Couthon muisti, mitä oli eilen luvannut entisille edustajille.
Hän ilmoitti tekevänsä erään ehdotuksen.
»Kansalaiset», sanoi Couthon, »minä ehdotan, että tästä kokouksesta poistetaan kaikki etuoikeuksien jäljet ja että sen mukaan kaikki parvekkeet avataan yleisölle.»
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Sitä seuraavana päivänä rahvas anasti entisten edustajien parvekkeet ja tämän anastuksen tieltä kaikkosi perustuslakia säätäneen kansalliskokouksen varjo.