XIV
Charentonin salainen kokous
Saint-Antoinen esikaupungissa oli muuan kenraalipukuinen, kookkaalla flaamilaishevosella ratsastava mies liikkunut kaiken päivää pitkin katuja, puristaen oikealla ja vasemmalla miesten käsiä, hyväillen kauniita tyttöjä ja jaellen pikkurahoja poikaviikareille.
Tämä mies oli yksi Lafayetten kuudesta seuraajasta, pataljoonan komentaja Santerre.
Hänen rinnallaan, kuten ajutantti kenraalinsa rinnalla, ratsasti voimakkaan hevosen selässä mies, joka puvusta päätellen oli maaseudulta saapunut isänmaanystävä.
Hänen otsallaan näkyi leveä arpi, ja yhtä suopeasti hymyilevä ja
ystävällinen kuin oli pataljoonan komentaja, yhtä synkkä ja uhkaavan
näköinen oli hänen seuralaisensa.
»Olkaa valmiit, hyvät ystävät! Valvokaa kansan etua! Petturit
vehkeilevät sen tuhoksi, mutta me pidämme silmät auki», puheli
Santerre.
»Mitä meidän on tehtävä, herra Santerre?» kyselivät esikaupunkilaiset.
»Tiedättehän, että tottelemme teitä! Missä petturit ovat? Opastakaa
meidät heitä vastaan!»
»Odottakaa», kehoitti Santerre, »kunnes hetki lyö».
»Entä milloin hetki lyö?»
Santerre ei tiennyt, mutta hän vastasi umpimähkään:
»Olkaa huoleti, hyvät ystävät. Te saatte kyllä siitä ajoissa tiedon.»
Santerren seuralainen kumartui ratsunsa kaulan yli ja kuiskasi jotakin
miehille, jotka hän tunsi eräistä merkeistä, ja sanoi näille:
»Kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun
kahdeskymmenes!»
Miehet hajaantuivat levittämään tätä tietoa. Kymmenen, parin-kolmenkymmenen askelen päässä heidän ympärilleen kertyi väkeä, ja suusta suuhun kulki viesti: »Kesäkuun kahdeskymmenes!»
Mitä tapahtuisi kesäkuun 20 päivänä? Ei tiedetty vielä, mutta
tiedettiin, että mainittuna päivänä tapahtuisi jotakin.
Niiden miesten joukossa, joille tämä määräpäivä tiedotettiin, oli
eräitä, jotka eivät ole vieraita tähänastisen kertomuksemme puitteissa.
Niitä oli ensinnäkin Saint-Huruge, jonka on nähty lähteneen Palais-Royalin puutarhasta lokakuun 5 päivän aamulla johtamaan ensimmäistä joukkoa Versaillesiin, Saint-Huruge, aviomies, joka ennen vuotta 1789 huomasi olevansa vaimonsa pettämä, sitten oli istunut Bastiljissa, päässyt vapaaksi heinäkuun 14:ntenä ja kosti aatelistolle ja kuninkuudelle kotoiset onnettomuutensa ja laittoman vangitsemisensa.
Edelleen Verrières — lukija muistanee hänetkin? Hänet on nähty kahdesti, tuo Ilmestyskirjan kyttyräselkä, jonka pää on halki leukaan asti: kerran Sèvres-sillan kapakassa naiseksi pukeutuneena Maratin ja Aiguillonin herttuan seurassa ja toistamiseen Mars-kentällä vähää ennen kuin ammunta alkoi.
Niitä oli myöskin Fournier, amerikalainen, joka ampui Lafayettea
vankkuripyörän kehrävarsien välistä ja jonka pyssy ei lauennut.
Silloin hän päätti iskeä korkeampaan arvohenkilöön kuin
kansalliskaartin ylipäällikkö oli, ja jottei pyssy toistamiseen
lipsahtaisi, hän tahtoi iskeä miekalla.
Edelleen Beausire, joka ei ole käyttänyt hyväkseen suomaamme aikaa, parantaakseen tapansa, ja joka oli saanut Olivansa takaisin kuolevan Mirabeaun käsistä, niinkuin ritari des Grieux sieppasi Manon Lescautin niistä käsistä, jotka nostettuaan hänet hetkeksi liejusta päästivät hänet vajoamaan saastaan.
Niinikään Mouchy, vähäläntä viistoksi syntynyt, ontuva, lenkosääri mies, prameillen suunnattomalla kolmivärivyöhyellä, joka peitti puolet hänen ruumiistaan, valtuustonjäsen, rauhantuomari ja ties mitä.
Ja vihdoin Gonchon, rahvaan Mirabeau, joka Pitoun mielestä oli vieläkin rumempi kuin ylimystön Mirabeau ja joka katosi rymäkän mukana, niinkuin satunäytelmässä häviää tullakseen myöhemmin taas esille entistä hirveämpänä, väkivaltaisempana ja myrkyllisempänä, pahahenki, jota ei toistaiseksi tarvita näyttämöllä.
Siinä joukossa, joka oli kerääntynyt Bastiljin raunioille kuin toiselle Aventinus-kukkulalle, liikuskeli myöskin muuan nuori, laiha, kalpea, silotukkainen, säihkykatseinen mies, yksinäisenä kuin kotka, jonka hän, ketään tuntematta ja kaikille tuntemattomana, myöhemmin valitsi vertauskuvakseen.
Se mies oli tykistöluutnantti Bonaparte, joka oli sattumalta Pariisissa lomallaan ja josta, kuten muistettaneen, Cagliostro oli lausunut Gilbertille eriskummaisen ennustuksen jakobiini-kerhossa.
Kuka kuohutti ja kiihoitti tätä joukkoa? Muuan rohjoruumiinen mies, jonka tukka oli kuin leijonanharja ja jonka ääni möyrysi kuin ukonjyly, mies, jonka Santerre kotiin palatessaan tapasi odottelemassa — Danton!
Juuri tällä hetkellä tuo hirveä vallankumousmies — hänet tunnettiin toistaiseksi vain siitä hälinästä, jonka hän oli saanut aikaan Théâtre-Françaisissa Chénierin Kaarlo IX:tä esitettäessä, ja siitä hirveästä kaunopuheisuudesta, jota hän kehitteli kordelierien kerhon puhujakorokkeelta — varsinaisesti astui valtiolliselle näyttämölle, jolla hän sitten levitti jättiläiskätensä.
Mistä oli lähtöisin tuon miehen mahti, joka koitui niin kohtalokkaaksi kuninkuudelle? Kuningattaren taholta.
Pitkävihainen itävallatar ei halunnut Lafayettea Pariisin pormestariksi. Hän suosi Pétionia, matkatoveria Varennesin pakoretkeltä; pormestariksi päästyään tämä mies ensi töikseen aloitti taistelun kuninkaan kanssa määräämällä Tuileriein palatsin vartioitavaksi.
Pétionilla oli kaksi ystävää, jotka hän toi mukanaan kaupungintaloon:
Manuel oikealla ja Danton vasemmalla puolellaan.
Manuel oli valittu kommuunin prokuraattoriksi ja Danton hänen
apulaisekseen.
Vergniaud lausui puhujalavalta Tuilerieitä osoittaen:
»Tuosta synkeästä palatsista on kauhu monesti lähtenyt yksinvallan nimessä; palatkoon se sinne nyt lain nimessä!»
No niin, hetki oli koittanut muuttaa tuon girondelaispuhujan kaunis ja hirveä vertauskuva teoksi ja toimeksi. Kauhu oli manattava esille Saint-Antoinen esikaupungista ja työnnettävä hillittömänä, korvaa särkevien huutojen ja nyrkkiin puristuneitten kourien kannattelemana Katarina di Medicien palatsiin.
Kuka paremmin kuin se peloittava vallankumouksen taikuri, jonka nimi oli Danton, voisi loihtia sen esille?
Dantonilla oli leveät hartiat, valtava koura, atleetin rinta, jossa sykki voimakas sydän. Danton oli vallankumouksien kumahteleva isorumpu. Siihen isketyn lyönnin hän vyörytti heti mahtavana värähdyksenä rahvaan sekaan, joka humaltui sen pauhusta. Danton oli yhtäältä kosketuksessa kansan kanssa Hébertin välityksellä, toisaalta Orleansin herttuan välityksellä suhteissa valtaistuimeen. Seisten kadunkulmissa hoilaavien kamasaksojen ja valtaistuimen juurella liikkuvan kuninkaallisen prinssin välissä Dantonilla oli edessään täydellinen näppäimistö, jonka kaikki koskettimet liittyivät yhteiskunnalliseen säikeeseen.
Silmätkäämme sitä asteikkoa. Siinä on kaksi oktaavia, ja kaikki kielet
sointuvat Dantonin mahtavaan, ääneen.
Hébert, Legendre, Gonchon, Rossignol, Momoro, Brune, Huguenin,
Rotondo, Santerre, Fabre-d'Eglantine, Camille Desmoulins, Dugazon,
Lazouski, Sillery, Genlis, Orleansin herttua.
Ja huomatkaa tarkoin, että olemme esittäneet tässä vain näkyvät
rajamerkit. Kuka voi sanoa, kuinka matalalle ja korkealle tämä mahti
voi sivuuttaa rajat, joita silmämme ei näe?'
Kuinka tahansa, tämä mahti se lietsoi Saint-Antoinen esikaupungin
liikkeelle.
Jo kesäkuun 16 päivänä muuan Dantonin mies, puolalainen Lazouski,
kommuunin jäsen, pani asian alulle.
Hän ilmoitti kommuunin neuvostolle, että Saint-Antoinen ja Saint-Marceaun esikaupungit aikoivat kesäkuun 20 päivänä esittää kansalliskokoukselle ja kuninkaalle anomuksen sen johdosta, että kuningas oli kieltäytynyt vahvistamasta pappeja koskevaa asetusta, ja istuttaa Feuillants-pengermälle vapaudenpuun muistoksi Pallohuoneen istunnosta kesäkuun 20 päivältä 1789.
Neuvosto epäsi valtuuden.
»Se tehdään ilman valtuutta», kuiskasi Danton Lazouskin korvaan.
Ja Lazouski toisti ääneen:
»Se tehdään ilman valtuutta!»
Kesäkuun 20 päivällä piti olla kaksinainen merkitys: näkyvä ja
salainen.
Edellinen olisi veruke: kuninkaalle esitettäisiin anomus ja
vapaudenpuu istutettaisiin.
Jälkimäinen, josta tiesivät vain harvat valitut, tarkoitti seuraavaa: Ranska olisi pelastettava Lafayetten ja feuillanttien käsistä ja parantumattomalle kuninkaalle, tuolle vanhan järjestelmän kuninkaalle, oli huomautettava, että on sellaisia poliittisia myrskyjä, joihin yksinvaltias voi hukkua valtaistuimineen, kruunuineen ja omaisineen, niinkuin valtameren kurimukseen laiva uppoo miehistöineen päivineen.
Kuten sanottu, Danton odotteli Santerrea tämän kotona myymäläkamarissa. Edellisenä päivänä hän ohi lähettänyt Legendren mukana viestin, että Santerren tulisi seuraavana päivänä panna alulle kansannousu Saint-Antoinen esikaupungissa.
Aamupäivällä oli Billot tullut tämän isänmaallisen oluenpanijan luo, tehnyt tunnusmerkin ja ilmoittanut, että valiokunta oli määrännyt hänet koko päiväksi Santerren seuraan.
Niinpä Billot, joka tekeytyi vain Santerren ajutantiksi, tiesi enemmän kuin Santerre itse.
Danton tuli sopimaan Santerren kanssa tapaamisesta seuraavana yönä
Charentonissa pienessä talossa, joka oli rakennettu Marnen oikealle
rannalle joen yli menevän sillan päähän.
Siellä he tapasivat toisensa, nämä arvoituksellisten ja tuntemattomien vaiheitten miehet, jommoisia alati näkee johtamassa kapinavyöryn kulkua.
Kaikki saapuivat paikalle täsmällisesti.
Näiden miesten intohimot olivat erilaisia. Millaisista lähteistä ne hersyivät? Siitä asiasta voisi kirjoittaa synkän historian. Eräät työskentelivät vapaudenrakkaudesta, monet, kuten Billot, kostaakseen kärsimänsä vääryydet, enemmistö kostonhalusta, kurjuuden ja huonojen vaistojen yllyttämänä.
Rakennuksen toisessa kerroksessa oli lukittu huone, johon vain johtajilla oli oikeus päästä. He lähtivät sieltä eväinään tarkat, huolitellut, ratkaisevat toimintaohjeet, ikäänkuin pyhätöstä, missä joku tuntematon jumala jakeli tuomioitaan.
Suunnaton Pariisin-kartta oli levitetty pöydälle.
Dantonin sormi osoitti lähteet ja paikat, missä sivujoet yhtyisivät, ja virtojen kulkusuunnan, niiden ihmisvirtojen kulun, jotka paria päivää myöhemmin hukuttaisivat Pariisin tulvaan.
Bastiljin tori, johon Saint-Antoinen esikaupunki, Arsenaali-korttelin
ja Saint-Marceaun kadut johtavat, oli määrätty kokoontumispaikaksi.
Verukkeena oli kansalliskokous, päämääränä Tuileriein palatsi.
Bulevardi oli se leveä ja varma uoma, jossa tämä kuohuva vuo virtaisi.
Kullekin määrättiin asema, ja kun kaikki olivat luvanneet saapua määräpaikalleen, hajaannuttiin.
Yleiseksi tunnussanaksi hyväksyttiin: »Palatsin tuho!»
Mutta miten kaikki järjestettäisiin? Sitä ei tiedetty vielä.
Kesäkuun 19 päivän kuluessa joukkoja kertyi Bastiljin aukiolle,
Arsenaalin tienoille ja Saint-Antoinen esikaupunkiin.
Äkkiä tämän joukon keskelle ilmestyi rohkea ja peloittava amatsooni, punaisiin puettu, vyössä pistooli ja kupeella sapeli, joka myöhemmin, kahdeksantoista haavaa viillettyään, lopulta työntyi Suleaun sydämeen.
Tämä amatsooni oli Théroigne de Méricourt, Liègen kaunotar.
Olemme nähneet hänet Versaillesin tiellä lokakuun 5 päivänä. Mitä hän oli puuhannut sen jälkeen?
Liègessâ oli puhjennut kapina. Théroigne tahtoi auttaa synnyinseutuaan. Leopoldin kätyrit vangitsivat hänet matkalla, ja puolitoista vuotta hän oli istunut Itävallan vankiloissa.
Oliko hän karannut? Oliko hänet vapautettu? Oliko hän sahannut poikki rautaristikot? Oliko hän lahjonut vartijan? Kaikki se on yhtä hämärää kuin hänen elämänsä alku, hirveää kuten sen loppukin.
Kuinka tahansa, hän oli palannut. Hän oli nähtävissä. Rikkaitten rakastajattaresta oli tullut rahvaan ilotyttö. Ylimystö oli antanut hänelle kullan, jolla hän osti terävät säilät ja hienotakeiset pistoolit iskeäkseen niillä vihollisiinsa.
Rahvas tunsi hänet ja tervehti häntä raikuvin huudoin.
Kaunis Théroigne tuli hyvään aikaan, sopivaan asuun puettuna,
seuraavan päivän veriseen juhlaan.
Saman päivän illalla kuningatar näki hänen ratsastavan
Feuillants-pengermällä. Kaunotar kiiti Bastiljin aukiolta
Champs-Elyséesille, rahvaan kokouksesta isänmaalliseen juhlaan.
Tuileriein ullakkokerroksesta, jonne kuningatar huudot kuullessaan oli noussut, hän näki katetut pöydät. Viini virtasi vuolaana, isänmaalliset laulut kajahtelivat, ja aina kun kohotettiin malja kansalliskokoukselle, Girondelle ja vapaudelle, vieraat puivat nyrkkiä Tuilerieille.
Näyttelijä Dugazon lauloi kuninkaasta ja kuningattaresta sepitettyjä renkutuksia, ja palatsiin saakka kuningas ja kuningatar voivat kuulla suosionosoitukset, jotka seurasivat jokaista kertosäettä.
Keitä olivat nämä pöytävieraat?
Marseillesta eilen saapuneita liittolaisia, jotka Barbaroux oli tuonut.
Kesäkuun 18:ntena pääsi alkuun Pariisissa elokuun 10:si.