XIX
Vergniaud puhuu
Jo oli aikakin Vergniaudin tehdä päätös. Vaara kasvoi sekä ulkona että
sisällä.
Ulkona, Regensburgissa, lähettiläsneuvosto oli yksimielisesti
kieltäytynyt ottamasta vastaan Ranskan ministeriä.
Englanti, joka nimitti itseään Ranskan ystäväksi, varusteli
suunnatonta armeijaa.
Keisarikunnan ruhtinaat, jotka kerskuivat äänekkäästi puolueettomuudellaan, opastelivat salaisesti vihollista sopiviin asemiin.
Badenin herttua oli päästänyt itävaltalaiset Kehliin, penikulman päähän Strassburgista.
Flandriassa olivat asiat vieläkin hullummin. Luckner, iäkäs, itsepäinen sotakarhu, vastusteli kaikkia Dumouriezin suunnitelmia, ja tämä oli kuitenkin ainoa mies, joka Ranskalla oli panna vihollista vastaan. Jollei hän ollutkaan nerokas, oli hän kuitenkin älykäs.
Lafayette oli hovin puolella, ja hänen viimeinen tekosensa oli osoittanut selvästi, ettei kansalliskokouksen, toisin sanoin Ranskan, sopinut luottaa häneen.
Biron, urhea ja vakaa mies, ensimmäisten vastoinkäymisten lannistamana, ajatteli vain puolustussotaa.
Näin oli laita ulkona.
Sisällä Elsassi pyysi äänekkäästi aseita, mutta sotaministeri, joka
oli kokonaan hovin puolella, varoi niitä lähettämästä.
Etelässä muuan prinssien kenraaliluutnantti, Languedocin ja Cévennien
kuvernööri, jätti valtuutensa ylimystön vahvistettaviksi.
Lännessä eräs yksinkertainen talonpoika, Allan Redeler, kuulutti messun aikana, että kuninkaan ystävät kokoontuisivat asestettuina naapurikappelin edustalle.
Viisisataa talonpoikaa kertyi paikalle. Vendéessa ja Bretagnessa oli
lietsottu chouanilaisuutta: tarvitsi vain sysätä se liikkeelle.
Ja miltei kaikkien departementtien johtoelimet lähettelivät
vallankumousvastaisia julistuksia.
Vaara oli suuri, uhkaava, hirveä, niin suuri, ettei se uhannut enää
yksilöitä, vaan koko isänmaata.
Sanat: »Isänmaa on vaarassa!» kulkivat kuiskauksena suusta suuhun,
vaikkei niitä vielä lausuttukaan ääneen.
Kansalliskokous odotti.
Chabat ja Grangeneuve olivat sanoneet: »Kolmen päivän perästä
Vergniaud puhuu.»
Laskettiin tunnit, jotka olivat kulumassa.
Vergniaudia ei näkynyt kansalliskokouksessa ensimmäisenä eikä toisena
päivänä. Kolmantena kaikki saapuivat paikalle jännityksestä väristen.
Ainoakaan edustaja ei ollut jäänyt pois. Parvekkeet olivat täpötäynnä.
Viimeisenä astui sisälle Vergniaud.
Tyytyväisyyttä ilmaiseva kohina täytti salin. Parvekkeet paukuttivat
käsiään kuin teatterin permanto, kun suosittu näyttelijä astuu esille.
Vergniaud kohotti päätänsä nähdäkseen, kenelle taputettiin. Kun suosionosoitukset yltyivät, huomasi hän, että juuri hänelle taputettiin.
Hän oli näihin aikoihin lähes kolmenneljättä vuoden ikäinen. Luonteeltaan hän oli mietiskelevä ja laiska. Hänen uinaileva älynsä rakasti huolettomuutta. Vain nautinnoissa hän osoitti tulisuutta. Olisi voinut sanoa, että hänellä oli kiire poimia täysin käsin nuoruuden kukkia, koska elämän kevät jäisi hänen osaltaan perin lyhyeksi. Hän meni myöhään makuulle ja nousi vasta vähää ennen puoltapäivää. Kun hänen piti puhua, valmisteli hän puhettaan kolme neljä päivää, siloitteli, kiilloitti ja hioi sitä, kuten soturi taistelun aattona aseitaan. Hän oli puhujana sentapainen kuin miekkailukoulussa taitava aseen käyttelijä. Isku tuntui hänestä onnistuneelta vain jos se oli sivallettu loistavasti ja sai osakseen voimakkaan kättenpaukkeen. Hänen puheensa oli säästettävä vaaran hetkiksi, äärimmäisen tilanteen turvaksi.
Hän ei ollut tavallisten hetkien mies, on sanonut muuan runoilija; hän oli suurten päivien mies.
Vergniaud oli rakenteeltaan pikemminkin pieni kuin kookas, mutta hän oli tanakka, eräänlainen voimailijatyyppi. Hänen tukkansa oli pitkä ja aaltoileva. Puhuessaan hän ravisti sitä kuin leijona harjaansa. Leveän otsan alla säihkyivät tuuheitten kulmakarvojen suojassa mustat silmät, milloin lempeinä, milloin palavina. Nenä oli lyhyt, hieman leveä, ja sen pielet ylpeästi koholla. Huulet olivat turpeat, ja kuten lähteestä vesi pulppuaa vuolaana ja solisten, samoin hänen suustansa sanat syöksyivät valtavana ryöppynä, vaahtoisina pärskyten ja helisten. Hänen rokonarpinen ihonsa näytti rosoiselta marmorilta, jota taiteilijan taltta ei ole vielä sijoitellut, vaan jossa yhä näkyvät käsityöläisen vasaran jäljet. Se hohti purppuranpunaisena tai valahti kalpeaksi, kuinka kulloinkin veri ahtautui päähän tai pakeni sydämeen. Omissa oloissaan tai väkijoukossa liikkuessaan hän näytti tavalliselta kansalaiselta, johon teräväsilmäisinkään historioitsija ei olisi kohdistanut huomiotaan, mutta kun intohimon lieska kiehutti hänen vertansa, kun hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät, kun hänen kohotettu kätensä vaati hiljaisuutta ja vangitsi kuulijakunnan, tuli miehestä jumala, puhuja muutti hahmonsa, ja puhujalava oli hänen Taborinsa!
Sellainen oli mies, joka saapui paikalle, nyrkkiin puristettu koura salamoita pidätellen.
Kuullessaan suosionosoitukset hän arvasi, mitä häneltä odotettiin. Hän ei pyytänyt puheenvuoroa, vaan astui suoraan korokkeelle ja värähdyttävän hiljaisuuden vallitessa aloitti puheensa.
Ensimmäiset sanansa hän lausui alakuloisesti, kumeasti, harkitusti kuin masentunut mies. Hän tuntui olevan heti alussa väsynyt, kuten tavallisesti ollaan puheen lopussa. Hän oli kamppaillut kolme päivää kaunopuheisuuden hengettären kanssa. Hän tiesi Simsonin lailla, että hänen jännitetyt voimansa luhistaisivat temppelin, että noustuaan puhujalavalle yhä vankkana seisovaan pylväistöön, yhä komeana kaartuvan holvin alle hän poistuisi tallaten jaloillaan kuninkuuden raunioita.
Koska Vergniaudin nerous sisältyy täydellisenä tähän puheeseen, jäljennämme sen kokonaisuudessaan. Sitä lukiessaan tuntenee samaa uteliaisuutta kuin asemuseossa nähdessään jonkun historiallisen sotakoneen, joka on kaatanut Saguntumin, Rooman tai Kartagon muurit.
»Kansalaiset», lausui Vergniaud tuskin kuuluvalla äänellä, joka kuitenkin pian muuttui vakavaksi, täyteläiseksi, jyrähteleväksi,
»Kansalaiset, tulen luoksenne ja kysyn teiltä:
— Missä omituisessa asemassa kansalliskokous nykyhetkellä onkaan? Mikä kohtalo meitä vainoo ja ilmoittaa meille joka päivä tapahtumia, jotka luovat epäjärjestystä toimintaamme ja viskelevät meitä yhtenään levottomuuden, toivon ja kiihkon rauhattomaan melskeeseen? Mikä kohtalo odottaakaan Ranskaa tässä hirveässä kuohumistilassa, joka houkuttelee epäilemään, taantuuko vallankumous vai kehittyykö se päämääränsä kohden?
— Hetkellä, jolloin pohjoisarmeijamme näyttävät etenevän Belgiassa, näemme niiden äkkiä väistyvän vihollisen tieltä ja siirtävän sodan omalle maaperällemme. Poloisille belgialaisille on meistä jäänyt vain muisto tulipaloista, jotka valaisevat peräytymistämme! Reinin taholla preussilaiset samoavat ehtymättömänä laumana turvattomille rajaseuduillemme. Kuinka voi selittää, että juuri hetkellä, jolloin kansan olemassaoloa uhkaa ratkaiseva käännekohta, sotavoimiemme liikkeet keskeytetään, ministeriön äkillisellä hajoittamisella katkaistaan luottamuksen siteet ja valtakunnan turvallisuus uskotaan sattuman varaan ja kokemattomien käsien huomaan? Olisiko totta, että pelätään voittojamme? Koblenzin armeijanko vai oman armeijammeko verta tahdotaan säästää? Jos pappien kiihkoilu uhkaa panna meidät alttiiksi kansalaissodan kauhuille ja ulkomaisen sodan hävityksille, mikä on silloin niiden tarkoitus, jotka silmittömän itsepintaisesti kieltäytyvät vahvistamasta päätöksiämme? Haluavatko he hallita hylättyjä kaupunkeja, tuhottuja peltoja? Kuinka suuri on se kyynelten, kurjuuden, veren ja vainajien määrä, joka tyydyttää heidän kostonsa? Missä me siis lopulta olemme? Ja te, hyvät herrat, joilta perustuslain viholliset kerskuvat riistäneensä rohkeuden, te, joiden tunnonrauhaa ja vilpittömyyttä he koettavat joka päivä järkyttää nimittämällä teidän vapaudenrakkauttanne kapinanhengeksi — ikäänkuin olisitte unohtaneet, että muuan despoottinen hovi ja aristokratian kehnot sankarit ovat nimittäneet kapinoitsijoiksi kansanedustajia, jotka vannoivat Pallohuoneen valan, Bastiljin valloittajia ja kaikkia, jotka ovat edistäneet ja tukeneet vallankumousta! — te, joita herjataan vain siksi, ettette kuulu kastiin, jonka perustuslaki on tallannut maahan, ja koska ne rappioituneet henkilöt, jotka kaipaavat saastaista kunniaa päästä kumartelemaan sille kastille, eivät voi toivoa saavansa teistä rikostovereita, te, hyvät herrat, jotka tahdottiin vieroittaa kansasta, koska tiedettiin kansan tukevan teitä ja koska teidät olisi helppo hajoittaa, jos teitä voisi syyttää asian rikollisesta pettämisestä, te, joita yritetään hajoittaa sisäisesti, mutta jotka haluatte ratkaista toranne ja riitanne vasta sodan loputtua ja jotka ette pidä keskenäistä vihaanne niin suloisena, että panisitte sen pirullisen nautinnon isänmaan turvallisuuden edelle, te, joita on haluttu peloitella aseellisilla anomuksilla, ikäänkuin ette tietäisi, että vallankumouksen alusta saakka vapauden pyhättöä ovat saartaneet despotismin kalvankalistelijat, Pariisia piirittänyt hovin armeija ja että juuri ne vaaran päivät olivat ensimmäisen kansalliskokouksemme kunnian päiviä — juuri teidän huomionne haluan kohdistaa siihen vaikeaan tilanteeseen, missä nykyisin elämme.
— Sisäisiin levottomuuksiin on kaksi syytä: aateliston vehkeilyt ja papiston vehkeilyt; molemmat tähtäävät samaan päämäärään, vastavallankumoukseen.
— Kuningas on kieltäytynyt vahvistamasta rikollisia häiriöitä koskevaa asetustamme. En tiedä, vieläkö Medicien ja Lotringin kardinaalin synkät henget harhailevat Tuileriein palatsin holvien alla ja onko kuninkaan sydän häiriintynyt niistä haaveellisista aatteista, joita hänelle tyrkytetään. Loukkaamatta häntä tai syyttämättä häntä vallankumouksen vaarallisimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen haluavan rankaisematta edistää kirkon kunnianhimoisia, rikollisia pyyteitä ja antaa tiaran ylpeille kätyreille valtaa, jolla nämä ovat sortaneet sekä kansoja että kuninkaita. Häntä herjaamatta ja julistamatta häntä valtakunnan pahimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen haluavan huvitella jatkamalla kapinaa ja pitkittämällä epäjärjestystä, joka kansalaissodan muodossa vain veisi hänet pikaiseen turmioon. Teen sen johtopäätöksen, että hän vastustaa päätöksiänne, koska hän pitää itseään kyllin voimakkaana säilyttämään yleisen rauhan ilman niitä keinoja, jotka te hänelle tarjoatte. Mutta jos käy niin, ettei yleinen rauha säily, että yltiöpäisyyden soihtu uhkaa sytyttää koko maan liekkeihin, että uskonnolliset väkivaltaisuudet yhä häiritsevät maakuntia, merkitsee se, että kuningasvallan omat kätyrit ovat syypäät kaikkiin onnettomuuksiimme. Hyvä niinkin! Vastatkoot he päällänsä kaikista häiriöistä, jotka uskonnon nimessä tehdään! Nähkööt he siinä hirveässä vastuussa kärsivällisyytenne ja kansan huolten loppuvan!
— Huolehtiessanne valtakunnan turvallisuudesta te olette päättäneet järjestettäväksi Pariisiin leirin. Kaikki Ranskan liittolaiskansalaiset saapuvat tänne heinäkuun neljänneksitoista päiväksi uudistamaan valan elää vapaina tai kuolla. Panettelun myrkyllinen henki on tahrannut sen päätöksen. Kuningas on evännyt siltä vahvistuksen. Kunnioitan liiaksi perustuslaillisen oikeuden käyttöä ehdottaakseni, että ministerit pantaisiin vastuuseen siitä epäyksestä. Mutta jos ennen pataljoonien kokoontumista vapauden maaperä saastutetaan, kohdelkaa heitä pettureina! Heidät on syöstävä siihen kuiluun, jota heidän huolettomuutensa tai tahallinen ilkeytensä on kaivanut vapauden perustuksiin! Repikäämme vihdoinkin se side, jolla vehkeily ja imartelu ovat peittäneet kuninkaan silmät, ja näyttäkäämme hänelle, mihin kavalat ystävät koettavat häntä johtaa.
— Kuninkaan nimessä Ranskan prinssit yllyttävät Euroopan hoveja meitä vastaan. Kuninkaan arvovallan kostoksi on tehty Pillnitzin sopimus. Kuninkaan puolustukseksi kerääntyvät Saksassa entiset henkivartion komppaniat kapinalipun alle. Kuningasta auttaakseen emigrantit pestautuvat itävaltalaisten riveihin ja ovat valmiit raatelemaan oman isänmaansa rintoja. Liittyäkseen näihin kuninkaallisten etuoikeuksien urheihin kalvankantajiin monet muut poistuvat paikaltaan vihollisen edessä, pettävät valansa, varastavat kassat, lahjovat sotamiehet ja pitävät kunnianaan kehnoutta, valapattoisuutta, kurittomuutta, varkautta ja murhaa. Lyhyesti, kuninkaan nimi on mukana kaikissa näissä maanvaivoissa.
— Mutta perustuslaissa sanotaan: 'Jos kuningas asettuu armeijan johtoon ja suuntaa nämä voimat kansaa vastaan tai ellei hän nimenomaisella teolla vastusta sellaista hanketta, joka suoritetaan hänen nimessään, katsotaan hänen luopuneen kuninkaanvallastaan.'
— Turhaan kuningas vastaa tähän: 'On totta, että kansan viholliset väittävät toimivansa vain minun valtani kohottamiseksi, mutta minä olen osoittanut, etten ole heidän rikostoverinsa. Minä olen noudattanut perustuslakia. Olen lähettänyt sotajoukot taistelemaan. On totta, että nämä armeijat olivat liian heikot, mutta perustuslaki ei määrää armeijain vahvuutta. On totta, että olen koonnut ne liian myöhään, mutta perustuslaki ei määrää aikaa, jolloin minun tulisi ne koota. On totta, että varajoukot olisivat voineet vahvistaa niitä, mutta perustuslaki ei velvoita minua järjestämään varajoukkoja. On totta, että kenraalien samotessa vastarintaa kohtaamatta vihollisalueelle minä käskin heidän peräytyä, mutta perustuslaki ei velvoita minua voittamaan. On totta, että ministerini ovat pettäneet kansalliskokousta sotajoukkojen mieslukuun, sijoitukseen ja muonitukseen nähden, mutta perustuslaki suo minulle oikeuden valita ministerit, se ei määrää minua antamaan luottamustani isänmaanystäville ja karkoittamaan vastavallankumoukselliset. On totta, että kansalliskokous on tehnyt isänmaan puolustukselle välttämättömiä päätöksiä ja että minä olen evännyt niiltä vahvistuksen, mutta perustuslaki takaa minulle kielto-oikeuden. On totta, että vastavallankumousta puuhataan, että despotismi aikoo panna käsiini rautavaltikkansa, että minä aion sillä murskata teidät, että te saatte ryömiä tomussa ja että minä rankaisen teitä, koska olette tahtoneet elää vapaina, mutta kaikki sekin tapahtuu perustuslain mukaisesti. Minä en ole tehnyt mitään, mikä sotii perustuslakia vastaan. Ei ole siis syytä epäillä, etten noudattaisi sitä uskollisesti ja etten pyrkisi sitä puolustamaan.'
— Hyvät herrat, jos olisi mahdollista, että ranskalaisten kuningas kauhean sodan riehuessa ja vastavallankumouksellisen liikkeen häiritessä maan rauhaa voisi lausua moiset pilkkasanat, jos voisi ajatella, että hän puhuisi noin herjaavan ivallisesti rakkaudestaan perustuslakia kohtaan, eikö meillä silloin olisi oikeus vastata hänelle:
— 'Oi kuningas, joka Lysander-tyrannin lailla olet luullut, että totuus ei ole enempää kuin valhe ja että miehiä voi huvitella valoilla kuten lapsia leluilla, joka olet teeskennellyt rakastavasi lakeja, jotta voisit säilyttää vallan, jolla sitten niitä uhmailisit, perustuslakia, jottei se syöksisi sinua valtaistuimelta, jolla sinun olisi tarpeellista pysyä tuhotaksesi perustuslain, ja kansaa, jotta lietsomalla siihen luottamusta voisit taata menestystä uskottomuudellesi, haluatko vielä nytkin pettää meitä kerskailevilla vakuutuksillasi? Ajatteletko voivasi liukkailla anteeksipyynnöillä ja rohkeilla todisteluilla eksyttää meitä huomaamasta onnettomuuksiemme perussyytä? Meitä puolustamaanko lähetettiin vihollisen sotamiehiä vastaan joukkoja, joiden heikkous selvästi johti tappioon? Meitä puolustamaanko hylättiin päätökset, joiden tarkoituksena oli valtakunnan sisäinen lujittaminen, ja ryhdyttiin varusteluihin hetkeä varten, jolloin me jo olisimme tyrannien saaliina? Meitäkö puolustettiin, kun ei rangaistu kenraalia, joka loukkasi perustuslakia, mutta kahlehdittiin sitä palvelevien rohkeus? Meidän puolustamiseksemmeko on jatkuvalla ministeripulalla heikennetty maan hallitusta? Salliiko perustuslaki sinun valita ministerit onneksemme vaiko tuhoksemme? Tekeekö se sinusta armeijan ylipäällikön kunniaksemme vaiko häpeäksemme? Myöntääkö se sinulle kielto-oikeuden, sivililistan ja monet muut edut vain jotta sinä tuhoaisit perustuslain ja valtakunnan perustuslaillisesti? Ei, ei, sinä tunteeton mies, jota ranskalaisten jalomielisyys ei ole voinut hellyttää ja jota lämmittää vain rakkaus omaan yksinvaltaasi! Sinä et ole täyttänyt perustuslain vaatimuksia! Se voidaan kaataa, mutta sinä et pääse poimimaan valapattoisuutesi hedelmiä. Sinä et ole millään pätevällä tavalla ilmaissut paheksuvasi voittoja, jotka sinun nimessäsi on vapaudesta saatu, mutta sinä et liioin pääse poimimaan näiden arvottomien voittojen hedelmiä. Sinä et ole enää mitään tälle perustuslaille, jota olet niin herjaavasti rikkonut, etkä kansalle, jota olet niin halpamaisesti pettänyt!'
— Koska vastikään mainitsemani olosuhteet liittyvät läheisesti moniin kuninkaan tekoihin, koska on ilmeistä, että häntä ympäröivät valheystävät on myyty Koblenzin vehkeilijöille, jotka puolestaan himoitsevat kuninkaan tuhoa pannakseen kruunun jonkun heidän salahankettaan johtavan miehen päähän, ja koska on tähdellistä sekä hänen henkilökohtaiselle turvalleen että valtakunnan rauhalle, ettei hänen esiintymistään voida epäillä, ehdotan laadittavaksi kirjelmän, jossa hänelle esitetään juurikään kuulemanne tosiseikat ja osoitetaan, että puolueettomuus, jota hän noudattaa isänmaan ja Koblenzin välisissä asioissa, on Ranskan pettämistä.
– Ehdotan lisäksi, että te julistatte isänmaan olevan vaarassa. Te saatte nähdä, että se hälytyshuuto kerää kaikki kansalaiset koolle, että sotamiehet kattavat maan ja että jälleen nähdään sellaisia urotekoja, jotka ovat maineen kunnialla kruunanneet vanhanajan kansat! Ovatko vuoden 89 nuortuneet ranskalaiset menettäneet isänmaanrakkautensa? Eikö ole koittanut päivä koota kaikki ne, jotka ovat Roomassa, ja kaikki ne, jotka ovat Aventinus-kukkulalla? Vai odotatteko hetkeä, jolloin väsyneinä vallankumouksen rasituksista tai surkastuneina palatsiparaadeista heikot yksilöt tottuvat puhumaan vapaudesta innostumatta ja orjuudesta kauhua tuntematta? Mitä meille valmistellaan? Aiotaanko järjestää sotilashallitus? Hovia epäillään petollisista hankkeista. Se panee ihmiset puhumaan sotilaallisista liikkeistä ja sotalaista. Mielikuvitusta kiihoitetaan näkemään kansan veren vuotavan. Ranskan kuninkaan palatsi on äkkiä muuttunut lujaksi linnoitukseksi. Mutta missä ovat sen viholliset? Keitä vastaan on suunnattu tykit ja pistimet? Perustuslain ystävät on karkoitettu ministeriöstä. Valtakunnan hallitusohjakset häälyvät sattuman varassa hetkellä, jolloin niitä koitelevalta mieheltä vaaditaan yhtä paljon voimaa kuin isänmaallista mieltä. Kaikkialla lietsotaan epäsopua, sokea kiihko valtaa alaa, hallituksen myöntyväisyys rohkaisee niitä ulkovaltoja, jotka vyöryttävät laumojaan ja kahleitaan alueillemme, ja jäähdyttää niiden kansojen myötätuntoa, jotka salaa toivovat vapauden voittoa. Vihollislaumat liikehtivät, vehkeily ja uskottomuus punovat juoniaan. Lakiasäätävä hallintoelin laatii näitä salahankkeita vastaan ankarat, mutta välttämättömät asetukset, jotka sitten kuninkaan käsi tuhoo! Hetki on tullut, kutsukaa kaikki ranskalaiset pelastamaan isänmaata! Näyttäkää heille kuilu kaikessa kammottavassa syvyydessään! Vain äärettömin ponnistuksin he voivat päästä sen yli. Teidän tehtävänne on valmistaa heitä sähkölatauksella, joka värähdyttää koko valtakunnan hereille. Jäljitelkää Termopylain spartalaisia tai sitten niitä Rooman senaatin kunnianarvoisia vanhuksia, jotka kotiensa kynnyksillä odottelivat kuolemaa, kun julmat voittajat levittivät sitä heidän isänmaahansa. Ei, teidän ei tarvitse toivoa, että hihastanne nousee kostajia. Päivänä, jolloin teidän verenne punaa maan, haihtuu tyrannius kaikkine ylpeine eleineen, palatseineen ja suojelijoineen ikiajoiksi kansan kaikkivallan ja kansan vihan edessä!»
Tässä hirveässä puheessa oli yhä yltyvää voimaa, myrskyn lailla asteittain paisuvaa kiihkoa, jollainen suunnattomalla siivellään reuhtoo ilmaa.
Sen vaikutusta voikin verrata pilvenpyörteeseen. Koko kansalliskokous, feuillantit, rojalistit, perustuslailliset, tasavaltalaiset, edustajat, kuuntelijat, parvekeyleisö, kaikki tempautuivat tähän valtavaan pyörteeseen. Kaikki huusivat ihastustaan.
Samana iltana Barbaroux kirjoitti ystävälleen Rebecquille, joka oleskeli Marseillessa: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»