I

Puhuva madonnankuva

Se on mainio seutu, tuo Kalabria: kesällä siellä paistuu kuin Timbuktussa; talvella siellä jäätyy kuin Pietarissa; ja lopuksi: siellä ei lasketa, kuten muissa maissa, vuosin viisivuotisin väenlaskukausin tai vuosisadoissa, vaan maanjäristyksittäin.

Kuitenkin on vähän kansoja, jotka ovat niin kiintyneitä seutuunsa kuin kalabrialaiset. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että kuori, joka sitä peittää, on kaikkein viehättävimpiä; sen laaksot ovat hedelmälliset kuin puutarhat, sen vuoret puita täynnä kuin metsät; ja silloin tällöin näkee rinteitä vallitsevain kastanjien huippujen takaa kohoavan punertavan vuorenkärjen, lujana kuin graniittitorni, jonka kupeita salama on viiltänyt, mikä seikka saa matkustajan luulemaan, että hän lähestyy jotakin muinaista jättiläisten kylää.

On kyllä totta, että tässä onnellisessa maassa ei voi mihinkään mainittuun hyvään luottaa. Etna ja Vesuvius eivät ole milloinkaan käsittäneet vakavasti Sisilian ja Kalabrian välillä toimitettua eroitusta, joten nuo vanhat ystävykset ovat säilyttäneet sangen usein uudistuvat maanalaiset suhteensa näyttääkseen, että heidän keskenään vallitsee aina mitä parhain ymmärtämys. Siitä johtuu, että joka kerta, kun ne ryhtyvät seurusteluun toistensa kanssa, koko niemimaa hyppää niinkuin raamatun vuoret, ei suinkaan ilosta, vaan kauhusta: silloin laaksot paisuvat vuoriksi, vuoret painuvat laaksoiksi ja kaupungit katoavat johonkin nieluun, joka sulkeutuu heti auettuaan; niin ettei kotka, liidellessään tämän tason yläpuolella, joka liikkuu kuin sitä ympäröivä meri, tunne enää tänään eilistä Kalabriaa.

Yhdessä yössä se muuttaa muotoaan Reggiosta Pestumiin saakka; se on
Herramme kaleidoskooppi.

Asumansa maaperän horjuvaisuuden vuoksi ei kalabrialaisilla yleensä ole historiaa, sillä harvoin säilyvät minkään vuosisadan arkistot koskemattomina toiseen; siellä on jopa sellaisiakin yksilöitä, jotka eivät tiedä ikäänsä eivätkä edes nimeään. Se ja se lapsi on pelastunut melkein yksin, niinkuin Mooses, maanmullistuksesta, joka on niellyt kokonaisen kylän; ellei parturi, joka oli kätilönä hänen äitinsä synnyttäessä, tai pappi, joka hänet kastoi, jäänyt eloon, ei hänellä ole mitään neuvoa saada itsestään minkäänlaisia tietoja. Hän kokoilee ehkä sieltä täältä ympäristön asukkailta joitakuita arvailuja ajasta, jolloin hän on syntynyt, ja suvusta, johon hänen pitäisi kuulua, mutta hänen oikea ikänsä lasketaan maanjäristys-päivästä, ja hänen todellinen perheensä on se, johon hänet on otettu kasvatiksi.

Mestari Adam, kertomuksemme sankari, oli elävä esimerkki tästä kuvaamastamme merkillisestä asiaintilasta.

Jos lukijat tahtovat tutustua tuohon kunnioitettavaan henkilöön, jota kohtaan pyydämme nyt saada kiinnittää heidän koko huomionsa, ei heidän tarvitse muuta kuin luoda silmänsä äkkijyrkälle polulle, joka vie Nicoterasta Monteleoneen. He näkevät silloin siellä, elokuun tulisen auringon alla, kulkemassa noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, puettuna samettisiin liiveihin ja polvihousuihin, joiden alkuperäistä väriä on vaikea eroittaa maalikerrostumain alta, jotka ovat peittäneet sen vuorotellen enemmän tai vähemmän leveinä laikkuina. Hänen vyölaukkunsa taskuista pistää esiin puukon asemasta, joka hänen kansalaisillaan on tavallisesti matkassa, rauhallisempia aseita: kaksoiskäärö kaikensuuruisia suteja ja siveltimiä; ja hänen vyönsä kuljettaa pistoolien paikalla valikoidun lajitelman kirkkaita ja kirkuvia värejä, joista alkeelliset kansat pitävät enemmän kuin hillityistä värisoinnuista. Matkapullo, jota hän kantaa olkahihnassa, ei sisällä Liparin tai Catanzaron nektaria, vaan liimavettä, joka auttaa häntä samallaikaa sammuttamaan janonsa raakaa vettä laheammalla aineella ja kiinnittämään punavärinsä ja indigonsa sitä lujemmalla. Ja viimein sauva, jota hän kansallisen karabiinin tapaan kantaa niin peloittavalta näyttävänä aseena olallaan, on ainoastaan viaton karttu, jolle maalarit ovat antaneet kuvaavan nimen: kädennoja.

Tämä mies, joka on ruumiiltaan atleettinen ja käynniltään vielä nopea ja keveä, katseeltaan huoleton ja iloinen, löydettiin heinäkun 21 päivänä v. 1764, alastomana ja itkevänä, neljännespeninkulman päässä täältä, Maidan kylästä, joka oli kadonnut yöllä maan sisään, taloineen ja asukkaineen päivineen, aivan kuin joku noista kirotuista kaupungeista, joita Jumalan viha muinoin kohtasi. Nicoteran talonpojat löysivät hänet tien ravista, voimatta aavistaa, kuinka hän oli sinne joutunut; he ottivat hänet hoitoonsa, ja heiltä hän sai maailman ensimmäisen ristimänimen, luultavastikin hämärän syntyperänsä muistoksi. Jää nyt selitettäväksi, mistä hänelle Oli tullut mestarin nimitys, joka hänen nimeensä liittyi.

Nuoren Adamin, jonka ikä siis alkaa vuoden 1764 onnettomuudesta, — tapahtuma, mikä teki hänet ehkä noin vuoden tai puolitoista nuoremmaksi kuin hän oikeastaan oli, — olivat hänen kasvattivanhempansa määränneet ensin karjaa paimentamaan: luottamustoimi kylläkin, koska villa muodostaa, kuten tiedetään, öljyn ja viinin keralla Kalabrian ainoan rikkauden. Mutta hän oli piankin osoittanut heikkoa kutsumusta paimenelämän iloihin, noihin, joita hänen kansalaisensa Theokritos on niin runollisesti lauluissaan ylistänyt. Sensijaan oli hänellä, kuten Giottolla, vahva taipumus piirtää hiekkaan ihmisten, puiden ja eläinten kuvia, ja jos hänelle olisi avautunut jonkun Cimabuen atelieri, olisi hänestä ehkä tullut suuri maalari. Onnettomasti kyllä puuttui oppilaalta opettaja; opetus ei rientänyt kehittämään hänen luontaisia lahjojaan, ja nuori Adam jäi vain sutaajaksi.

Muuten, tässä me lankeamme aikakautemme vikaan, joka on tuomita kaikkea meidän sivistyksemme näkökannalta; arvoisa kuvantekijä, jota olemme nyt nimittäneet epäkunnioitettavasti sutaajaksi ja joka olisi ehkä kyllä ansainnut sen nimen Pariisissa, Lontoossa tai Roomassa, oli asuinseudullaan sangen huomattu taiteilija, jonka tuotteet olivat aikoinaan nauttineet sellaista mainetta, että Napolin poliisikin oli arvellut velvollisuudekseen sekaantua asiaan.

Kerromme kohta, missä olosuhteissa tuo isällinen laitos joutui tällaisiin huoliin.

Mestari Adam oli jo ansainnut, valmistamalla joukon enemmän tai vähemmän kauniita kylttejä, arvonimen, joka on hänen ristimänimensä edellä, kun tuli vuoden 1798 vastavallankumous. Ferdinandin ja Karolinan olivat, kuten tiedetään, ranskalaiset karkoittaneet valtaistuimelta, ja he olivat vetäytyneet Napolista Sisiliaan kontra-amiraali Nelsonin laivalla, siirtäneet hallituksensa Palermoon ja jättäneet Napolin Championnetin valtaan, joka oli siellä julistanut partenopelaisen tasavallan. Vapautettujen alamaisten onnettomuudeksi oli puoliksi kruununsa menettäneillä kuninkaalla ja kuningattarella lähistöllään päättäväinen mies nimeltään kardinaali Ruffo, joka ryhtyi valloittamaan takaisin laillisten hallitsijainsa valtaistuinta. Hän purjehti siis kuninkaallisen parin kanssa Kalabriaan ja kutsui pyhän uskon nimessä ympärilleen kaikki ne, jotka olivat pysyneet uskollisina entisille kuningasvaltaisille periaatteille. Viisi-, kuusisataa miestä riensi paikalle ensimmäisen kehoituksen kuullen; rohkea partiolainen piti tätä joukkoa riittävänä, ja koska hän ei ollut marssimaan lähteäkseen muuta vailla kuin lippua, jonka ympärille hän voi sotilaansa yhdistää, tiedusti hän jotakuta taiteilijaa maalaamaan hänen lippuunsa Karmelvuoren Neitsyt Maarian, jonka suojelukseen kardinaali oli yrityksensä jättänyt.

Mestari Adam oli silloin parhaassa iässään ja luomisvoimassaan: hän astui täynnä itseluottamusta Ruffon eteen, selitytti itselleen suunnitelman, ja valmisti pyydetyn madonnan niin nopeasti ja sellaisella tunteella, että hän samalla kertaa tyydytti sekä kirkonmiestä että sotilasta. Kenraalipappismies tarjoutui, kaksinaisen arvonsa mukaan, myöntämään hänelle kaiken, mitä hän toivoi, niin hengellisessä kuin maallisessa suhteessa. Mestari Adam pyysi häneltä hengellisenä lahjana hänen siunauksensa ja maallisena oikeuden maalata yksinään madonnia ja kiirastuleen tuomittuja sieluja kaikkiin vapaihin seinäpintoihin, mitä hän saattoi tavata viidenkymmenen virstan piirissä ympäristöllään. Tähän kaksinkertaiseen pyyntöön myönnyttiinkin heti paikalla, vaikka se tuntuikin läsnäolijoista hiukan kunnianhimoiselta.

Kun sitten Ruffo oli valloittanut takaisin valtakunnan ja saattanut Ferdinandin ja Karolinan jälleen heidän entiseen pääkaupunkiinsa, nautti mestari Adam, vaikutettuaan parhaan vointinsa mukaan tähän suurtapaukseen, kenenkään vastustamatta oikeutta, joka oli hänelle hänen isänmaallisuutensa ja uskollisuutensa palkkioksi myönnetty.

Ne lukijoistamme, jotka ovat matkustaneet Italiassa ja nähneet napolilaisten ja kalabrialaisten talonpoikien hurskaan kunnioituksen mainitunlaisia kuvia kohtaan, ymmärtävät helposti, miten tärkeä moinen monopoli mestari Adamille oli. Olivathan kaikki luostarit, jotka halusivat uuden madonnan tai entisen korjauttaa, pakotetut turvautumaan häneen. Mestari Adam jälleen määräsi itselleen ehtonsa, koska hän oli yksin työalallaan; ja tavallisesti vaati hän saada koota almuja tuon pyhän kuvan edessä, yhdessä veljeskunnan lukkarin kanssa, määräajan kuluessa, joka oli milloin pitempi, milloin lyhyempi, asianosaisten kesken tehdyn sopimuksen mukaan.

Mitä taas kiirastulen sieluihin tulee, siinä oli toinen temppu: heti, kun joku rikas talonpoika kuoli, pani mestari Adam hänet väliaikaisesti kiirastuleen, mikä Jumalan aikomus hänen sieluunsa nähden lienee ollutkin: määrätäkö hänet sitten helvettiin vai paratiisiin. Niinpä tuo armoton mies lisäsi lukuisain entisten olentojen joukkoon, jotka kohottivat liekeistä päitään ja ojensivat käsiään, tarpeen tullen uuden pään ja kaksi uutta kättä, mutta pää niin mallinsa näköinen ja kädet niin tuskan vääntämät, ettei vainajan sukulaisilla olisi ollut sydäntä, jos he olisivat jättäneet rukouksia ja almuja vaille moisen sielun, joka kaikkien ihmisten nähden niin kiivaasti vetosi heidän apuunsa. Siitä oli seurauksena, että perilliset, enemmän omaksi kunniakseen kuin vainajan tuskien helpottamiseksi, luettivat vankasti messuja papilla ja antoivat yhtä vankasti almuja maalarille. Kumpainenkin heistä täyttikin tehtävänsä tunnollisesti. Joka yö pappi luki messun ja joka yö meni maalari sammuttamaan yhden liekeistä ja pyyhkimään pois sielun kasvoilta yhden tuskallisen piirteen. Sillä tavoin oli perillisillä, sitä mukaa kuin he täyttivät kristillistä rakkaudenvelvollisuuttaan, ilo seurata sen vaikutuksia vaivatun sielun kasvojen ilmeistä, jotka muuttuivat nyt huomattavin askelin ja tasaisesti kadotukseen tuomitun epätoivosta autuuteen valitun iloksi.

Ja kun messut oli luettu ja almut annettu, niin sai vainaja jonakin kauniina päivänä jo siivet. Sukulaiset tekivät vielä viimeisen uhrauksen, ja huomenna oli sielun paikka tyhjä: niiden henkilöitten hurskauden vapauttamana, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä tänne maan päälle, oli hän nyt autuaana noussut ylös taivaaseen.

Kului kymmenkunnan vuotta, joina mestari Adam sai harjoittaa rehellisesti tätä viatonta ammattia, kokematta mitään muuta epämieluisaa kun mitä hänen hurskaat osuusmiehensä hänelle joskus vähäisen tuottivat väittäen etteivät kiirastuleen tuomitut muka tarvitse muuta kuin messua, ja että ne voivat tulla toimeen ilman almuja.

Silloin, eräänä päivänä, tuli Nicoteran kirkon lukkari, Fra Bracalone, noutamaan häntä priorin pyynnöstä uudistamaan erästä vanhaa, kipsistä madonnankuvaa, joka oli valtavan puutarhan muurissa kirkon edustalla ja joka muinoin oli ollut hyvin ihmeitätekevä, mutta ei ollut nykyisin antanut mitään elon merkkiä luultavasti tyytymättömänä unohdukseen, johon se oli jätetty. Syynä, miksi priori nyt muisti tämän pyhän kuvan, oli pelko, jota muuan rosvo nimeltä Marco Brandi tuotti koko Ala-Kalabrialle, sillä hänen epäiltiin asettuneen askaroimaan seudulle. Nicoteran kirkkoraati oli siis päättänyt tehdä jotakin hyvää pyhälle äidille, että tämä kiitollisena tekisi puolestaan jotakin kylän hyväksi. Samailaikaa ja suuremmaksi varmuudeksi oli lähetetty pikaviesti Monteleonen tuomarin puheille, ilmoittamaan tälle asiain tilasta ja pyytämään häneltä seudulle muutamia santarmeja.

Mestari Adam ryhtyi työhön aivan kristillisellä hartaudella. Hänen siveltimensä vedoilla madonnan kasvot saivat entisen tuoreutensa, otsa säteikkönsä ja vaatteet värinsä. Koko ajan hänen työskennellessään oli hänen ympärillään piiri uteliaita, joiden herkeämätön tarkkaavaisuus todisti, kuinka tärkeän merkityksen kylä antoi tälle kansallisteokselle, joka sen silmäin edessä valmistui. Ja kun kuva oli viimeistelty, toivotti jokainen onnea maalarille, ja hän vastasi kohteliaisuuksiin täysin taiteellisella vaatimattomuudella, että hänen mielipiteensä oli, samoin kuin hänen kansalaistensakin, että hän oli tehnyt suorastaan mestariteoksensa.

Monteleonen tuomarikin oli puolestaan vastannut alaistensa hätähuutoon, niin että Nicotera saattoi nyt luottaa yhtaikaa sekä maalliseen suojelukseen että hengelliseen.

Kunnon santarmit saapuivat todellakin heti paikalle ja ryhtyivät sotaretkeen, kartoittivat Marco Brandin oivallisesta asemastaan, jossa hän oli täysin valmistautunut asettumaan talvileiriin, hajoittivat hänen joukkonsa ja ajoivat päällikköä niin tarmokkaasti takaa, ettei Marco Brandilla, sbirrien [italialainen kansanimitys santarmeille. Suom.] ja kaupungin välille saarrettuna, ollut aikaa keksiä muuta neuvoa kuin piiloittua kiireesti pieneen kastanjametsään, joka oli juuri mainitun luostaripuutarhan muurin takana. Tuossa tuokiossa oli se metsä, yhtä viisaalla kuin nopeallakin joukkojen liikkeellä ympäröity ja tutkittu pitkin pituuttaan ja sitten taas pitkin leveyttään, mutta se kaikki oli turhaa: Marco Brandi oli kadonnut. Tarkastettiin metsä uudestaan, puu puulta ja pensas pensaalta, mutta etsiskelyt jäivät yhä tuloksettomiksi, vaikka ei kuljettu ainoankaan ruohomättään ohitse sohaisematta siihen pistimen kärkeä.

Saattoi aivan luulla, että noituus tässä piti peliään.

Meni noin viikko, eikä Marco Brandista kuulunut mitään. Mutta koska tunnettiin vaaran läheisyys, lisäsivät santarmit valppauttansa ja väestö hurskauttaan kaksin verroin. Koskaan ei madonnaa ole rukoiltu, hellitty eikä imarreltu niinkuin siellä tuota mestari Adamin madonnaa. Rikkaammat ympäristön emännät olivat tuoneet hänelle korvarenkaansa ja kaulahelmensä, jotka he aikoivat kyllä ottaa häneltä takaisin heti, kun Marco Brandi oli vangittu, mutta lainasivat nyt hänelle siksi aikaa. Lamppu paloi yötä päivää hänen siunattujen jalkainsa juuressa, ja tämän lampun hoito oli uskottu erään hurskaan naisen toimeksi, jota sanottiin Martha-sisareksi ja joka kiersi aina aamuisin talosta taloon kokoomassa öljyä almuksi ja kaatoi illalla luostarissa aamumatkansa tuloksen säilytysastiaan, mikä oli aina täynnä, ettei arvon muijan suinkaan tarvinnut täyttää sitä omalla öljyllään. Päinvastoin: jokainen oli ottanut ilokseen tyrkyttää hänelle hieman almua, pyytäen häneltä paikkaa hänen rukouksissaan; sillä Martha-sisarella oli, kuten olemme sanoneet, pyhyyden tuoksu, joka ulottui seitsemän peninkulman päähän ympäristössä. Kuten pyhä Theresia hän näki näkyjä; joskus hän makasi päivän tai kaksikin vuoteellaan, liikauttamatta itseään, mutta silmät auki ja kasvot väännyksissä: lääkäri sanoi sitä kaatumataudiksi ja Fra Bracalone hurmiotilaksi.

Nyt tapahtui, että Martha-sisar sai juuri tavallisen taudinkohtauksensa eikä ilmestynyt kahteen vuorokauteen madonnan luo suorittamaan totuttua hartaustyötään. Mutta niin suuri on Italiassa kunnioitus kunkin ammattioikeuksia kohtaan, ettei yksikään nainen, olisipa hän ollut hurskaudestaan miten varma tahansa, uskaltanut asettua Martha-sisaren paikalle ja että siis pyhä kuva sai olla kolmeneljännestä tästä ajasta ilman valoa, koska öljy oli palanut loppuun.

Toinen päivä oli päättymäisillään, yö läheni nopeasti ja pimeänä, Ave Maria, — hämärän viimeinen laulu, — oli haipunut taivasta kohti, kadut muuttuivat tyhjiksi, ja paitsi muuatta lapsiparvea, joka leikki madonnankuvan edessä, kiiruhti kukin kotiinsa, kun yhtäkkiä kuului ääni, ikäänkuin pyhän neitsyen kuvan komerosta tullen, selvänä ja syvänä ja kutsui nimeltä erästä pientä pojanvintiötä, joka oli kuvaa lähinnä. Kaikki lapset kääntyivät kummastuneina.

— Paschariello! sanoi sama ääni toisen kerran.

— Mitä tahdotte, madonna? kysyi poika.

— Mene sanomaan Martha-sisarelle, — jatkoi ääni, — että hän on kaksi päivää unohtanut panna öljyä lamppuuni.

Paschariello ei tarvinnut toista sanaa: hän läksi minkä käpälistä pääsi ja saapui kaikkien muitten lasten seuraamana ja huutaen: "ihme, ihme!" hien vallassa, kalpeana ja läähättäen Marthan luo, juuri hetkellä, jolloin tuo hurskas nainen heräsi tajuihinsa, maattuaan neljäkymmentäkahdeksan tuntia tainnuksissa.

Martha-sisar kuuli, mitä poika hänelle sanoi, ja selviten vähitellen entiselleen ja muistaen yhden toisensa jälkeen asioistaan, hän julisti nyt naapurien kuullen, jotka tämä merkillinen uutinen oli tuonut hänen vuoteensa ympärille, että pyhä neitsyt tosiaan oli ilmestynyt hänelle ja lausunut samat sanat, jotka Paschariello hänelle nyt toi. Silloin eivät ihmettä huutaneet pelkästään lapset, vaan koko kylä yhteen ääneen.

Martha-sisar nousi ylös riemuhälinän, huutojen ja laulun kaikuessa ja asteli ihmeitätekevän kuvan luo. Paschariellosta tuli yleisen kunnioituksen esine ja häntä kannettiin riemusaatossa kahden voimakkaan kalabrialaisen olkapäillä. Sitten pysähtyi kulkue, Maria-sisaren pyynnöstä, madonnan kuvan edessä, laulaen Neitsyt Maarian litanioita. Ja sillaikaa kuin Fra Bracalone yhtäällä ja mestari Adam toisaalla kokosivat, tilaisuutta hyväkseen käyttäen, almuja, toinen luostarilleen ja toinen itselleen, lähestyi tuo valittu nainen yksinään kuvaa ja keskusteli muutaman hetken matalalla äänellä sen kanssa. Tämän keskustelun tuloksena, jota kaikki kärsimättömästi odottivat, oli viimein se, että Martha-sisar kääntyi kuulijoihin päin ja julisti madonnan nimessä, että tämä oli hänelle ilmoittanut olevansa mitä syvimmin loukattu Nicoteran asukkaiden heikon uskon vuoksi, koska he olivat luulleet tarvitsevansa turvatakseen itseään Marco Brandin hommilta lisätä pyhän Neitsyen kaikkivaltiaaseen suojelukseen vielä niin maallisen avun kuin ruotu santarmeja on. Madonna kieltäytyi nyt jyrkästi taipumasta moiseen liittoon ja julisti, että väestön on valittava joko hengellinen taikka ajallinen apu; sillä samalla kertaa ei ihminen voi olla santarmien ja Neitsyen puolella. Läsnäolevain oli siis lausuttava ajatuksensa: jos he suosivat santarmeja, ei madonnalla ollut enää asiassa mitään virkkamista, sillä hän ei tahtonut pakottaa omiatuntoja: mutta hän jättäisikin asian yksistään santarmien huoleksi eikä vastaisi mistään. Jos he jälleen suosivat häntä, niin ottaisi hän koko asian huolekseen ja vastaisi siitä, ettei tästä päivästä lukien kolmen vuoden ajalla kuultaisi Marco Brandista mitään.

Ei ollut epäilemistä, kumpi valita. Huuto "eläköön madonna! alas sbirrit!" kaikui vastaukseksi joka taholta, ja santarmiparat, jotka kutsuttiin pois vartiopaikoistaan, missä he olivat valvoneet viikon päivät paremman palkinnon ansaitsevalla rohkeudella ja sitkeydellä, läksivät jo samana yönä Monteleoneen, kansan häväistyshuutojen seuraamina ja monien äänten ehdottaessa, että heitä pitäisi kivittääkin.

Mestari Adamin madonna jäi siis paikan valtiaaksi ja voittajattareksi taistelukentällä. Kiiruhtakaamme hänen kunniakseen sanomaan, ettei hän tehnyt väärää lupausta, sillä tästä hetkestä saakka ei Nicoterassa eikä sen ympäristössä kuultu enempää puhuttavan hirvittävästä Marco Brandista.