II

Kirjeelliset uutiset

Sillävälin oli huhu tästä ihmeestä levinnyt Reggiosta Cosenzaan saakka, ja se oli kansassa herättänyt suuren uskonnollisen kunnioituksen pyhää kuvaa kohtaan; ympäristön madonnat olivat tosin nekin koettaneet puolestaan näyttää, etteivät he olleet aivan täydellisesti arvottomia saamaan huomiota osakseen; niinpä olivat toiset kohottaneet käsiään, toiset kääntäneet silmiään, toiset taas liikuttaneet huuliaan; mutta yksikään heistä ei ollut puhunut, joten voitto jäi yhä ratkaisevasti Nicoteran madonnalle, ja sitä kohti riensi nyt toivioretkeläisiä kaikilta Kalabrian kulmilta.

Hänen lähistöllään oli kolmena tärkeimpänä henkilönä Paschariello, jonka puoleen hän ensin oli kääntynyt, Martha-sisar, joka oli puhellut hänen kanssaan kasvoista kasvoihin kuten Mooses Herran kanssa, ja viimein mestari Adam, joka oli korjannut kuvan niin loistavalla tavalla, että se, epäilemättäkin iloissaan tällaisesta uudistuksesta, oli tehnyt kerrotun ihmetyön.

Mitä Fra Bracaloneen tulee, hän oli joutunut, kuten huomaamme, koko tässä tapahtumassa täydellisesti syrjään. Se oli tuntunut hänen almujensaannissaankin, ja tämä alennus hänen verotuloissaan oli synnyttänyt hänessä jonkunlaista kaunaa mestari Adamia kohtaan, jonka suosio kansan joukossa nyt hetkeksi painoi hänet varjoon.

On myönnettävä, että näiden kolmen kuuluisan henkilön voitto oli niin täydellinen kuin olla saattaa. Paschariello, joka tähän asti ei ollut saanut kansalaisten puolelta minkäänlaista huomiota osakseen, ellei ota lukuun sitä, että joku kunnon talonpoika toimitti hänen koiruuksistaan tuskastuneena kenkänsä kärjen tai kämmenensä joskus yhteen erään hänen ruumiinosansa kanssa; Paschariello, joka tähän saakka oli juossut Nicoteran kujia verhottuna sellaisiin ryysyihin, että meidän on täytynyt nähdä ne jonkun sisilialaisen kerjäläisen ruumiin peittona käsittääksemme, että on olemassa onnettomia, jotka pukeutuvat pelkkiin reikiin ja riekaleihin, joten luulisi heidän anastaneen pitkän taistelun jälkeen ylleen jonkun jättiläishämähäkin verkon; se Paschariello oli nyt puettu seurakunnan kustannuksella kiireestä kantaan kauneimpaan samettiin, mitä Monteleonesta voitiin löytää, ja asetettu yleisen uteliaisuuden esineeksi eräänlaisille telineille, jotka oli hänelle pystytetty hänen onnensa lähteen, madonnan kuvan eteen. Ja kaikki heittivät hänelle nyt appelsiineja, granaattiomenoita ja kastanjoita, joista hän puolestaan nakkeli kuoret ja kivet takaisin, uskovaisten otellessa niistä keskenään kuin pyhäinjäännöksistä. Paschariello, niin, hän näki nyt kurjuudessa elämisen ja työn asemesta, joihin hän oli syntynyt, aukeavan eteensä ruusunpunaisen tulevaisuuden, ja siihen hän heittäytyi huolettomana ja ylpeänä, varmana siitä, että hän tämän kirkollisen olemassaolonsa jälkeen saavuttaisi ennemmin tai myöhemmin myöskin ikuisen pyhimyksen arvon.

Martha-sisarta puolestaan ei ollut myöskään unohdettu yleisessä kiitollisuuden jaossa. Suosio, jota hän näytti nauttivan madonnan puolelta, oli vaientanut täydellisesti eräät hejaavat huhut, joita ilkeämieliset ja uskottomat monta kertaa olivat koettaneet hänestä levittää: oli menty niinkin pitkälle, että oli väitetty tällä mainiolla naisella olevan joitakin liikesuhteita rosvojoukon kanssa, jota Marco Brandin isä muinoin oli johtanut, — arvoisa vanhus, joka nyt oli vetäytynyt Cosenzaan ja vietti siellä loput aikaansa yleisen kunnioituksen esineenä.

Kerromme myöhemmin, kuinka ja missä olosuhteissa tämä kunnon toimimies jätti uransa, jolla hänen poikansa häntä sitten kunnialla seurasi; mutta tällä hetkellä emme tahdo poiketa aiheestamme, vaan palaamme Marthaan, jonka maine nyt vihdoinkin oli voittanut kaikki nuo huhut, armon avulla, jota madonna oli hänelle osoittanut valitessaan hänet valamaan öljyä lamppuunsa; ja olipa hänellä ja madonnalla nyt yhteinenkin etuoikeus hoitaa joitakin erikoistautia sairastavia, ja juuri hänen puoleensa käännyttiin näitä toisen luokan ihmeitä toivottaessa.

Mitä mestari Adamiin tulee, hän oli saavuttanut korkeimman kunniankukkulan mitä kukaan taiteilija voi toivoa. Sitten kun hän oli tehnyt puhuvan madonnan, ei ollut ainoatakaan kirkkoa, köyhintäkään, joka ei olisi tahtonut itselleen samannäköistä; niinpä olikin mestari Adam noteerannut neitsyensä kymmeneen hopeakolikkoon kappaleelta, ja vaikka hinta oli näin valtava, ei hän kuitenkaan ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksia, joita tuli. Tästä oli tuloksena huomattava parannus taiteilija-paran pikku taloudessa, mistä seikasta hän oli onnellinen etenkin tyttärensä vuoksi, jota hän rakasti koko tunteittensa voimalla. Eikä Gelsomina lähtenytkään nyt enää koskaan kotoaan kuin puvussa niin komeassa, että itse madonna olisi voinut sitä kadehtia, ja se seikka herätti aina pahennusta Fra Bracalonessa, joka ei unohtanut koskaan sanoa, milloin vain siihen tilaisuuden sai, että tämä päättyisi pahoin, ja että paholainen olisi sangen tyhmä, ellei hän käyttäisi hyväkseen ruumiin ylpeyttä toimittaakseen sielun ikuiseen kadotukseen.

Fra Bracalonen ennustukset eivät kauan jääneetkään ainakaan osaksi toteutumatta. Ihmeen maine oli levinnyt aina Napoliin ja Palermoon saakka; koko kahden Sisilian kuningaskunnassa ei puhuttu enää muusta kuin toivioretkestä Nicoteran madonnan luo, joten hallitus, nähdessään millaiset määrät passeja pyydettiin Monteleoneen, alkoi epäillä, ettei pelkkä hurskaus ollut ainoana syynä niin yleiseen väen muuttoon. Eikä todellakaan mennyt kauan, kun jo huomattiin, että carbonarit [eräs italialaisten vallankumouksellinen liitto. Suom.] olivat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, ja että kymmenestä-, kahdestatoista tuhannesta passista, jotka oli annettu Kalabrian matkaa varten, oli yli kolmetuhatta sellaisten olioiden pyytämiä, jotka kuuluivat kuningaskunnan erilaisiin salapuolueisiin. Oli vuosi 1817; Eurooppa näytti pyrkivän vallankumouksiin. Ferdinand, joka oli vaivoin pelastunut maanpaosta, ei halunnut lainkaan sinne palata; hän lähetti kolmetuhatta miestä Monteleoneen ja kolmetuhatta Tropeaan; sitten, osuakseen pahan juureen, hän panetti Paschariellon kasvatuslaitokseen, pakotti Martha-sisaren menemään luostariin ja lähetti madonnalle suoranaisen määräyksen olla tekemättä enää ihmeitä hänen luvattaan.

Nicoteran asukkaiden suureksi hämmästykseksi madonna totteli, vieläpä ihmeempi seikka: poliisi, jonka into on selittää kaikkein selittämättömimpiä asioita, väitti Martha-sisaren tunnustaneen ripillä luostarin esimiehelle uudistaneensa pojan joukkueen kanssa samat suhteet, joissa hän oli ennen ollut isän rosvojoukkoon; joten näyttää siltä, ellei ole jumalatonta moista uskoa, että Marco Brandi, kun häntä ajettiin takaa, niinkuin olemme nähneet, ja hän oli pakotettu heittäytymään tuohon metsikköön, oli kiivennyt sitä reunustavan muurin ylitse ja piiloutunut luostarin puutarhaan, josta kukaan ei ollut tullut häntä etsineeksi. Tämän seikan mahtoi Martha-sisar tietää, ja hän lähestyi nyt, ottaen tekosyyksi öljyn kaatamisen lamppuun, joka ilta madonnaa ja toimitti pimeän suojassa ja muuriin kaivetusta reiästä ruokavaroja rosvolle, joka ei voinut paeta vuoristoon niin kauan kuin vartioita oli asetettu kaikkialle. Mutta kun Martha-sisar oli sairastunut, loppuivat ruokavarat yhtäkkiä. Marco Brandi oli ollut kaksi päivää kärsivällinen, mutta sen ajan kuluttua hän alkoi pelätä pelastuneensa hirsipuusta ainoastaan kuollakseen nälkään ja oli siis päättänyt kutsua Martha-sisarta apuun madonnan nimessä, jonka lamppuun sisar oli unohtanut kaataa öljyä kahden kokonaisen kuolettavan vuorokauden kuluessa. Olemme nähneet, miten sattuma auttoi, että Martha-sisar voi totella madonnan kutsua ja miten madonna sitten oli tämän hurskaan naisen suun kautta ilmaissut vastenmielisyyden, joka neitsyt Maarian tunteena ei ketään kummastuttanut, sillä ovathan santarmit saaneet Italiassa, niinkuin Ranskassakin, kansanomaisen haukkumanimen "Jeesuksen piiskurit".

Tätä kertomusta ei kuitenkaan uskottu, koska poliisi oli sen kertonut ja koska ei milloinkaan uskota sitä, mitä poliisi kertoo; mutta miten väärä tuo tarina lienee ollutkin, sai se siitä huolimatta totisen vääryyden aikaan madonnaa kohtaan. Tämä vääryys kohdistui luonnollisesti myöskin mestari Adamiin, hänen vakinaiseen maalariinsa. Kuvan eteen oli asetettu vartija erikoisella ohjeella hajoittaa kaikki kokoukset, joihin otti osaa enemmän kuin kolme henkeä. Nyt ei auttanut muu kuin sanoa jäähyväiset almuille! Ja luostaritkin, jotka pelkäsivät joutuvansa viranomaisten epäluulon alaisiksi, lakkauttivat nyt lisäksi tilauksensa; mestari Adam sai alentaa madonniensa hintaa kuinka paljon tahansa, alennuksesta ei ollut muuta hyötyä kuin että se työnsi hänet entistäänkin enemmän pois muodista. Ja niinpä kunnon taiteilija, koska hän ei ollut menestyksensä päivinä pitänyt enempää huolta vastaisuudestaan kuin heinäsirkka, piankin huomasi itsensä yhtä köyhäksi kuin muinoin, lukkarin suureksi mielihyväksi, tuon Fra Bracalonen, joka, kuten kerroimme, oli jo ennustanut tätä onnettomuutta.

Jos mestari Adam olisi ollut yksinäinen mies, olisi hän ottanut vastaan tämän onnenkäänteen taiteilijan huolettomuudella ja filosofin rauhallisuudella, mutta hänellä oli vaimo, poika ja tytär. Tosin huoletti häntä sangen vähän tuo vaimo, mainioin olento, mitä olla saattaa: joka lauselman elävä kaiku, mikä hänen edessään lausuttiin, viimeisten sanain ainainen toistaja. Mestari Adam ei ollut kunnon Babilanalle velkaa muuta kuin seuraamisen myötä- ja vastoinkäymisessä, ja tämän velvollisuutensa hän täytti uskollisella hartaudella, niinkuin oli alttarin ääressä luvannut, joten vaimoparalla ei ollut mitään sanomista, eikä hän sanonutkaan mitään.

Poika jälleen oli tuntenut jo aivan nuorena suurta kutsumusta kuninkaan palvelukseen. Niin ollen hän oli pestautunut jalkasoturiksi tykkiväkeen, ja vietettyään lippujen alla kahdeksan vuotta, jolloin hänen älynsä oli pysynyt sopusoinnussa hänen innostuksensa kanssa, hän oli saavuttanut korpraalin korkean arvon ja muuttanut sitten sukunimensä, joka oli niin rauhallinen, peloittavampaan ja ilmeikkäämpään nimeen: Bombarda.

Siltä taholta ei mestari Adamilla siis ollut mitään huolta jälkeläisyydestään, se kukoisti kunniakkaasti kasarmin suojassa ja kanuunansavussa, hallituksen ruokkimana ja vaatettamana, joka piti sitä Messinassa varusväessä, vaatimatta korvaukseksi sille antamastaan kolmesta soldosta [3 soldoa: 15 penniä "vanhaa rahaa". Suom.] päivässä muuta kuin vastausta ja soveliasta asua aamu- ja iltahuudossa ja joutohetkillä muutamia kunnon sapeliniskuja roistoille, jotka maleksivat kaupungin ympärillä, suosituksella antaa lyöntejä enemmän kuin voi ja saada niin vähän kuin mahdollista: tämä viimemainittu varovaisuus ei iskijän nahan, vaan sitä verhoavan univormun vuoksi.

Mutta Gelsomina, hänen rakkahin tyttärensä, hänen madonniensa perikuva, jolle hän haaveksi taiteilijaunelmissaan kaikki maailman rikkaudet ja kaikki taivaan autuudet! Gelsomina, joka oli lyhyen hetken maistanut juovuttavaa elämää, mitä ihminen himoitsee silloin kun ei sitä omista, ja suree sitten kun on sen kadottanut; Gelsomina, tuo haaveellinen, itsepäinen, oikullinen lapsi: mitä tulisi hänestä ilman kultaisia solkia ja helmisiä korvarenkaita ja korahi-kaulanauhoja, jotka olivat ikäänkuin hänen ylpeytensä leipänä?… Ja häneltä ennen muita mestari Adam kätkikin köyhyyttään; hän pelkäsi, tuo hellä isärukka, ettei hänen tyttärensä vain pitäisi rikoksena hänen köyhyyttään. Mutta mikä suru hänen sieluaan kalvoikin, jos Gelsomina häntä vain kutsui, hän saapui kasvot onnesta hohtaen, pelkäämättä muuta kuin yhtä ainoaa seikkaa, nimittäin sitä, että tytär pyytäisi häneltä jotakin esinettä, jota hän ei voisi hänelle antaa… Voi aavistaa, minkä surun se päivä hänelle tuottaisi, jolloin tytär pyytäisi häneltä leipää.

Taiteilijaparka olikin nyt joutunut tähän kauhistavaan ajankohtaan. Saman päivän aamuna, jolloin olemme kohdanneet hänet Nicoterasta Monteleoneen vievällä tiellä, oli Gelsomina noussut vuoteesta mitä liikuttavimman sisarellisen tunteen vallassa. Oli kauan siitä, kun oli saatu uutisia korpraali Bombardasta, ja oikusta, jollaiset Gelsominalle olivat niin ominaisia, oli hän tahtonut saada niitä. Tuskin hän oli ilmaissut toivonsa ja uskonsa, että Monteleonessa voi olla kirje, sekä halunsa tietää, mitä tuossa kirjeessä luki, niin oli mestari Adam suudellut häntä otsalle, antanut vaimolleen ne viisi, kuusi soldoa, mitkä hänellä oli enää jäljellä, vaimon käytettäväksi parhaansa mukaan päivällisen hankintaan, ja oli sitten lähtenyt matkaan tyhjin vatsoin, onnellisena, että hänen Ninansa oli lausunut vain toivomuksen, joka ei maksanut täyttyäkseen enempää kuin nelisen penikulmaa jalkaisin taivallusta.

Mestari Adam oli, meidän kertoessamme nämä yksityiskohdat hänen menneestä elämästään, kulkenut niin uutterasti, että saapui jo Monteleoneen ja nousi ylös mäkisiä katuja, jotka johtivat postikonttorille. Tultuaan jonkun askeleen päähän tuosta talosta, jota etsimään hän oli niin kaukaa kävellyt, hän pysähtyi, otti toiseen käteen kreikkalaisen myssynsä, raapaisi toisella kaljua otsaansa ja näytti painuvan syviin mietteisiin. Se, joka ei tuntenut mestari Adamin raha-asiain tilaa, olisi saattanut luulla kunnioitettavan taiteilijan pysähtyneen siihen ihailemaan haltioissaan tuon merkillisen rakennuksen omituista arkkitehtuuria.

Tosiaankin postikonttori muistutti jotakuta tuollaista enkelien ihmeellisellä tavalla siirtämää taloa kuten esimerkiksi Notre-Dame-de-Lorettea; aivan kuin ripustettuna taivaaseen messinkilangoista eikä kiinnitettynä maahan kivijuurilla, se oli pitänyt puolensa kaikkia maanjäristyksiä vastaan, mitä oli sattunut sen perustamisesta saakka. Kaksikymmentä kertaa, keskellä muun kaupungin suonenvetoisia väänteitä, se oli värähtänyt kuin kuolemaisillaan; kaksikymmentä kertaa hirmumyrsky oli ravistellut sitä perustuksesta tasakattoon asti kuin ajelehtivaa laivaa, ja joka kerta sen horjuvat kerrokset olivat asettuneet jälleen paikoilleen, sen ammottavat halkeamat jälleen sulkeutuneet, sen vulkaaninen kuume sammunut, ja se oli jäänyt, tosin ontuvana ja kyssänä, paikalleen, mutta ainakin pystyyn keskelle ympäröiviä raunioita. Vedenpaisumuksessa se olisi kai kellunut pinnalla kuin Noakin arkki; Gomorrassa se olisi ollut palamaton, ja varman olettamuksen mukaan se mahtoi olla vakuutettu jo viimeistä päivääkin vastaan ja aikoi kumota täydellisesti ilmestyskirjan ennustukset.

Seistyään hetken syventyneenä epämääräiseen katseluun, josta huomasi, että mestari Adam katseli mitään näkemättä, valaisi neron säde taiteilijan otsaa, iloinen liekki vilahti hänen silmissään ja halveksivan ylimielisyyden hymyily värähdytti hänen huuliaan. Hän kohotti päätään kuin ainakin mies, joka tuntee, että maailma on voimakkaan ja ovelan osuutta; ja astellen eteenpäin pyöritellen kreikkalaista myssyään sormensa päässä hän meni nyt nojailemaan kaksin käsin aitaukseen, joka ympäröi kuvaamaamme rakennusta. Hän seisoi tuokion tässä odottelua ilmaisevassa asennossa, kunnes muuan virkailija käänsi päätään häneen päin, nosti silmälasinsa otsalle ja kysyi häneltä happamella äänellä, mitä hänellä oli asiaa.

— Eikö teillä olisi postitoimistoon osoitettua kirjettä? vastasi metisellä äänellä hän, jolle kysymys oli tehty. — Kirjettä Messinasta mestari Adamille, taidemaalarille Nicoterasta.

— Tässä on, — vastasi virkamies etsittyään hetkisen ja ojentaen vanhukselle pyydetyn esineen.

— Ettekö tahtoisi sitä minulle lukea, hyvä herra? — jatkoi mestari Adam ihmeellisen hyvänsävyisesti; — sillä täytyy olla oppinut mies kuin te ymmärtääkseen moisia variksenvarpaita.

— Mielelläni, kunnon mies, — vastasi virkailija, joka alkoi nyt tuntea puhuteltavassaan Kalabrian Michelangelon. — Se on varmaan pojaltanne Bombardalta —

— Justiinsa! hyvä Jumala, niin, niin, se rakas lapsi! hän käyttelee paremmin tykkisutia kuin kynää, ja koska näköni alkaa jo heiketä, niin minulta menee tavallisesti hukkaan puolet siitä, mitä hän minulle kirjoittaa.

— Mutta käsiala ei ole lainkaan huono tykkimiehen työksi, — lausui kohtelias virkailija arvokkaalla äänellä ja silmälasinsa laskien; — ja minä luen sen teille aivan kuin painettua. Hm! Kuunnelkaa nyt. Hm, hm!

Mestari Adam teki merkin, ettei häneltä mene hukkaan sanaakaan.

"Rakas isä,…" sanoi virkailija.

— Niin, niin, hän on nöyrä ja kuuliainen lapsi, — keskeytti mestari
Adam.

Lukija teki myöntävän merkin ja jatkoi:

"Rakas isä, me olemme saaneet täällä nauttia niin mainiosta maanjäristyksestä, että jos Jumala olisi suvainnut sen kestää vielä ainoastaan viisi minuuttia lisää, me olisimme paraikaa taivaassa, josta taivas meitä varjelkoon! Minä olen taistellut kuin leijona Messinan rosvoja vastaan, jotka eivät ole meidän kauniin Kalabriamme rosvojen veroisia, ja minä hakkasin kaksi niistä kappaleiksi en ennemmin enkä myöhemmin kuin eilen. Ja myöskin olen saanut lopullisesti lomaa kuudeksi viikoksi. Minä toivon voivani viettää ne kohta teidän seurassanne; odottakaa siis minua joka tapauksessa, vaikkette tätä kirjettä saisikaan, ja varatkaa minulle siunauksenne ja muutamia niitä Palman viikunoita, joista tiedätte minun niin paljon pitävän.

Uskollinen poikanne,

korpraali Bombarda."

— Kiitos, hyvä herra, — sanoi mestari Adam; — sitä vain tahdoinkin tietää; minä tulen noutamaan kirjeen, kun saan rahaa.

Ja samassa hän jätti kaiteen, jota vastaan hän oli seissyt kun naulattuna koko ajan, kun kirjettä oli luettu, pisti myssyn päähänsä, käännähti kantapäillään ja hävisi lähimmän kadunkulman taakse.