III
Fra Bracalone
Mestari Adam oli jo kaukana ennenkuin virkailija selvisi ällistyksestään. Kuten olin sanonut, hän tiesi nyt, mitä oli tahtonutkin tietää, ja niinpä hän loittonikin pois kevein askelin. Kirje, jonka hän oli kuullut, oli tehnyt hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi.
Hän oli onnellinen vanhus, tuo mestari Adam; noita luonteita, jotka niin helposti pääsevät hyvälle tuulelle ja aukenevat toivolle ja ilolle aivan kuin kukat auringolle. Nähdessämme hänen kulkevan noin, jotakin vanhaa laulua rallatellen ja huiskuttaen ilmaa kädennojallaan, olisi monikin rikas kadehtinut häntä ja tuollaista sielun rauhaa, joka ilmaisi ehtymätöntä uskoa kaitselmukseen. Tosiaan: hänellä itsellään ei juuri tällä hetkellä ollut mitään taivaalta pyydettävää.
— Hyvä Jumala, ajatteli hän, minä olen armoitettu mies! Minulla on lahjat, joita kukaan ei kiellä ja jotka tuottavat minulle kunniaa, joskaan ei onnea. Minulla on poika, urhoollinen kuin Juudas Makkabealainen, minulla on tytär, kaunis ja pulska kuin Neitsyt Maaria; ja nuo lapseni saavat nyt tavata toisensa. Kaikki, mitä maailmassa rakastan, saan sulkea syliini huomenna, ehkä jo tänä iltana. Kuinka Gelsomina on tyytyväinen sanomista, joita hänelle tuon! Kuinka hän kavahtaa kaulaani, kiittämään vaivasta, jonka olen nähnyt! ja miten hyvällä ruokahalulla syömme illallista!
Tämä viimeinen sana tai paremminkin viimeinen ajatus pysäytti mestari Adamin yhtäkkiä kulussaan, ja hän löi kädellään otsaansa kuin unesta valveille ponnahtaen: hän oli muistanut, että hän oli aamulla antanut vaimolleen päivällistä varten viimeiset rahansa ja ettei hän nyt tuonut uusia kotiinsa illallisen hankkimiseksi. Ajatellessaan, ettei hänen rakkaalla Gelsominallaan ehkä olisi illalla mitään syömistä, vanhus muisti, että hänellä itselläänkin oli nälkä.
Mestari Adam päästi syvän huokauksen ja jatkoi nyt matkaansa kumarapäin ja nöyryytettynä. Tuokio sitten oli hän toivonut, että hänellä olisi siivet kotiin päästäkseen, ja nyt hänestä tuntui matka aivan liiankin nopealta. Hän hiljensi siis askeleitaan, jatkaen kuin kone kulkuaan ja mietiskellen keinoa, miten päästä tästä pulasta. Matkansa varrella hän kohtasi kaksi, kolme omaa maalaustaan, toiset kiirastuleen tuomittuja, toiset madonnia, mutta niistä ei nyt ollut muuta hyötyä kuin että ne saivat hänet vain entistä syvemmin tuntemaan jumalallisten ja inhimillisten asiain horjuvaisuuden. Kolme vuotta sitten, kunniansa päivinä, hän oli nähnyt näitten pyhien kuvain edessä väkeä tungokseen saakka rukoilemassa; hänen ei silloin tarvinnut muuta kuin sanoa pontevasti: "minä ne olen maalannut", ja tehdä joukossa kierros, niin hän sai sellaiset almut, että voi viedä elintarpeita viikon päiviksi kotiinsa, ja Gelsomina ostaa jäännösrahoilla niin komean puvun, että kaikki Vinan ja Triolon naiset sitä kadehtivat.
Mutta nyt, mikä ero! Sitten kuin hallitus oli kieltänyt mestari Adamin madonnia tekemästä ihmetöitä ja kiittämättömät madonnat olivat pitäneet velvollisuutenaan totella, olivat hänen siveltimensä luomat menettäneet kaiken luottonsa, niin että ne olivat nyt aivan yksinäisiä ja hyljättyjä. Ei ollut ainoaakaan kiirastuleen tuomittua, joka ei olisi tuntenut tätä arvon menetystä, ja mestari Adam sai surukseen nähdä erään talonpojan paremmin säälistä kuin kunnioituksesta tekevän kaiken, mitä suinkin voi, sammuttaakseen liekkiä, joka erästä tuomittua kalvoi.
Se oli viimeinen isku, mitä hänen alistumisensa saattoi sietää. Hän lankesi lohduttomuudesta epätoivoon, ja kun hän erään kummun harjalle saavuttuaan näki Nicoteran valkeat talot, ryhmässä meren rannalla kuin joukon joutsenia lammikon äyräällä, ja kauempana öljypuitten kätkössä pienen yksinäisen majan, jossa Gelsomina ja hänen vaimonsa häntä odottivat, niin hän ei enää voinut matkaansa jatkaa, vaan paremminkin putosi kuin asettui istumaan erään uuden muurin juureen, seinän, joka onnellisempina aikoina olisi tarjonnut hänelle kyllin arvokkaan paikan vaikka maalata siihen toisen laitoksen "Viimeistä tuomiota".
Hän istui melkein neljännestunnin siinä, kyynärpäät polvia vasten, pää käsien välissä ja syventyneenä mitä surullisimpiin mietelmiin. Silloin hän yhtäkkiä kuuli mainittavan itseään nimeltä. Hän nosti päätään ja näki edessään Fra Bracalonen aaseineen matkalla naapurikylään noutamaan muonavaroja. Mestari Adam oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei ollut kuullut edes kellon kilinää, jolla kunnon elukka ilmoitti isäntänsä lähestymisestä taloihin sulkeutuneille tai hajamielisille ihmisille. Lukkari seisoi nyt siinä hänen edessänsä ja katsoi h£ntä tuollaisella koiranhampaan säälillä, jota kirkonkaapuun puetut niin taitavasti naamallaan käyttävät.
— No, mestari Adam, — sanoi hän, — mitä siinä tehdään? Uneksitaan kai jostakin taulun aiheesta, eikö niin, kunnon mies?
— Oh, ei! vastasi maalari parka; — minulla on kuuma, olen väsynyt, ja istuin tähän vähän levähtämään.
— Tuo on kuitenkin kaunis seinä, mestari, — jatkoi lukkari osoittaen hänelle muuria, jota vasten maalari nojaili; — jokin madonna sopisi mainiosti siihen.
Taiteilija huokasi.
— Niin, minä ymmärrän, — jatkoi Fra Bracalone; — ajat muuttuvat, eikö niin, eivätkä madonnat tee enää ihmeitä? Ah, hyvä Luoja, jos olisitte elänyt kuten minä madonnien parissa, niin tietäisitte, millaisia he ovat. Tänään tulee, huomenna menee. Tarvitaan filosofiaa, kunnon ystävä.
— Teidän on helppo sanoa, — mutisi vanhus; — te olette tänään syönyt aamiaisen ja syötte illallistakin, tiedän mä!
— Jumaliste, — vastasi Fra Bracalone kaikkein isällisimmin naamoin, — minä en ole mikään suuri maalari, minä en tavoittele maailman kunniaa; minä uskallan vain itseni jumalallisen kaitselmuksen huomaan, ja luulisin kiusaavani sitä tekemällä kätten töitä. Minä en ole muuta kuin paljas lukkari, ja tuossa on aasini, joka ei ole kuin paljas aasi; mutta ei minulta eikä aasiltanikaan ole koskaan puuttunut mitään, kiitos olkoon autuaan pyhän Fransiskuksen, joka meitä suojelee. Me olemme nyt tyhjillä kumpainenkin; mutta jos olisitte tunnin päästä tässä, näkisitte meidän kulkevan ohitse, minulla haarapussi pulleana, hänellä korit täynnä tavaraa. Piraus nuuskaa, mestari Adam.
Fra Bracalone veti taskustaan nuuskarasian ja tarjosi vanhukselle, joka pudisti päätään, samalla sekä kiitokseksi että kieltäen.
— Olette väärässä, mestari, — jatkoi fransiskaani nuuskien sormiensa välissä pitämäänsä hyppysellistä. — Tällä tupakalla on ihmeelliset ominaisuudet: se parantaa päänsäryn, hälventää suonista pahat höyryt ja karkoittaa surulliset ajatukset.
— Te hukkaatte vain aikaanne kehumalla kaikenlääkettänne, — keskeytti vanhus jyrkästi; — minulla ei ole mitään almua teille antaa enkä ota ilmaiseksi mitään vastaan.
— Jälleen nöyryytys, jonka lasken pyhän Fransiskuksen jalkain juureen, — vastasi Fra Bracalone kohottaen hurskaasti silmänsä taivasta kohti. — Hyvästi, veljeni! Jumala antakoon teille kärsivällisyyttä niinkuin on minulle antanut nöyryyttä.
Näin sanoen Fra Bracalone laksahutti kieltään. Heti kohta hänen aasinsa lähti liikkeelle, ja hän itse aasinsa perästä.
Mestari Adam näki hänen loittonevan, kateuden sekaisin halveksumisen tuntein, sillä Fra Bracalone oli puhunut hänelle päästä päähän silkkaa totta.
Arvoisa lukkari oli jäänyt yksin priorin kanssa jäljelle kokonaisesta fransiskaani-veljeskunnasta, joka oli hajoitettu ja hävitetty vuonna 1809 sotien aikana. Heidänkin oli ollut pakko pysyä siihen aikaan piilossa, ja vasta sitten kun Ferdinand palasi toisen kerran Napoliin ja Joakim oli kukistunut, olivat nämä kaksi kunnon henkilöä tavanneet toisensa, panneet tuumansa tukkoon ja ottaneet jälleen haltuunsa kaksi luostarin parasta huonetta, joissa he nyt elivät täydellisesti kristillisen veljeyden suhteissa. Oli niitäkin, jotka väittivät, että Don Gaetano, kirkon hierarkian pilkaksi, tosin oli priori, mutta että Fra Bracalone oli oikeastaan luostarissa isäntänä. Kuitenkaan eivät mitkään julkiset teot tukeneet tätä merkillistä väitöstä eikä kukaan voinut sanoa, vaikkei se tosin olisi ketään kummastuttanutkaan, nähneensä isä Gaetanoa kertaakaan soittamassa kelloa eikä Fra Bracalonea lukemassa rukouksia. Täytyy siis lykätä sellaiset puheet kansanomaisten huhujen joukkoon, jotka eivät ansaitse historioitsijan puolelta uskomista eivätkä edes huomiota.
Oleellisesti totta oli kaikessa edellämainitussa se, että Fra Bracalone, liittämättä lainkaan toiveitaan, kuten mestari Adam, tämän maailman kunniaan, siis johonkin vaihtuvaan ja katoavaan, oli valinnut sensijaan, niinkuin nyt tiedämme, erään niin lujan ja hyvämaineisen suojeluspyhimyksen, ettei maallinen vallankumous saata sitä taivaastaan karkoittaa. Siitä oli tuloksena, että silloin kuin Nicoteran madonna oli kadottanut luottonsa, Pyhä Fransiskus oli omansa täydellisesti säilyttänyt, eikä kunnon Fra Bracalone huomannut minkäänlaista arvonalennusta uskovaisten hartaudessa. Päinvastoin: Assisin erakon palvelijain luku oli saanut vielä lisääkin rekryyttejä madonnan luopioista, sillä tuolla uskonhaluisella kansalla täytyy aina olla jotakin, jota se uskoo ja palvelee, ja se on tyytyväinen ja onnellinen ainoastaan silloin kun se voi uskoa ja palvella.
Ja niinpä näyttikin Fra Bracalonen kiertely kylillä paremminkin kruununmiehen matkalta veroja kantamassa kuin almuja kerjäävän munkin kululta. Hän lähti, samoin kuin nyt olemme nähneet, joka toinen päivä luostarista, hän ja hänen aasinsa, hänellä haarapussi tyhjänä, aasilla korit onttoina; teki kierroksensa läheisillä kauppatoreilla ja kantoi siellä kymmenyksensä kaikesta: kaloista, siipikarjasta, vihanneksista, hedelmistä, leivästä ja viinistä. Koko hänen temppunsa oli lähestyä kauppiasta ja lausua manauksena nämä kaksi sakramentillisen tehoavaa sanaa: "San Francesco". Tuskin oli kauppias ne kuullut, niin hän nousi nopeasti ylös, nosti kätensä hatunreunaan kuin venäläinen sotamies nähdessään upseerin kulkevan ohitse, ja antoi Fra Bracalonen valita kauppatavaroistaan mieleisen kappaleen. Ainoastaan mitä tuli vaihteleviin ruokatavaroihin eli niihin, joiden hinta muuttuu vuodenajan mukaan, kuten esimerkiksi kalain ja lintujen, oli kauppias nähnyt viisaimmaksi ilmoittaa Fra Bracalonelle päivän hinnat. Hän siis vastasi sanoihin: "San Francesco" yhä liikkumatta ja käsi hatun reunassa: "Kaksitoista soldoa" tai: "viisitoista soldoa naula". Silloin lukkari toimi ilmoituksen mukaan ja oli hienotuntoinen ja säästeliäs eikä ottanut muuta kuin pienen kalan tai viallisen hedelmän.
Siten hän säilytti edelleen tuon tavanomaisen oikeutensa, jonka suuremmat vaatimukset hänen puoleltaan olisivat muuttaneet väärinkäytökseksi; ja sitäpaitsi hän antoi aina jotakin ottamastaan korvaukseksi: milloin se oli pyhän Fransiskuksen kuva stigmaatteja saamassa, milloin tuollainen kuuden frangin hopeakolikon kokoinen ja muodoltaan rinkelimäinen leivos, jollaisia sanotaan nimellä "taraliini", milloin taas hyppysellinen tuota kuuluisaa nuuskaa, jota hän oli tarjonnut mestari Adamillekin ja josta yksi ainoa annos riitti parantamaan päänsäryn, hävittämään pahat nesteet ja takaamaan onnellisen synnytyksen. Täydellinen ymmärtämys, perustuen toiselta puolen luottamukseen ja toiselta hienotuntoisuuteen, vallitsi siis Fra Bracalonen ja seudun talonpoikain välillä; ja ainoa seikka, josta nämä joskus häntä moittivat, oli se, ettei hän säälinyt aasiaan, ei silloin, kun lastasi sen korit ylen täyteen, enempää kuin silloinkaan, kun pani sen kaulaan vielä haarapussinsakin, jota hänen olisi pitänyt itse kantaa olallaan.
Fra Bracalone ei siis ollut suinkaan liioitellut sanoessaan mestari Adamille, että jos tämä odottaisi ainoastaan tunnin, näkisi hän hänen tulevan takaisin haarapussit pulleina ja korit täynnä.
Fra Bracalone jatkoi, kuten olemme kertoneet, matkaansa; mutta sanat, joita hän oli mennessään lausunut mestari Adamille, eivät langenneet tienoheen. Tuo valkea seinä, joka näytti vasituisesti tehdyltä hänen sivellintään varten, ja tuo aasi, joka tulisi takaisin elintarpeilla kuormattuna, olivat herättäneet mestari Adamin sielussa luoma-innon ja hänen vatsassaan nälän. Kuitenkin viipyi vanhus vielä hetken ajatuksissaan, mutta ei enää masentuneena. Hän mietti jotakin suurta sommitelmaa, siitä ei epäilystäkään, ja hänen kätensä, jolla hän viilsi ilmaa halki ja pyöreissä piirroissa, kuvasi jo tyhjyyteen näkymättömän luonnoksen, joka kuvastelihe paraikaa hänen aivoissaan. Tuokion tätä pantomimia näyteltyään mestari Adam kohotti otsansa ja kääntyi päin muuria: hänen taulunsa oli nyt sommiteltu, ei ollut jäljellä muuta kuin työn suoritus.
Silloin mestari Adam päästi irti matkapullonsa, veti taskustaan esiin siveltimiä ja värejä, ja astui hetkeksi piirustin kädessä taaksepäin, mitatakseen yhdellä silmäyksellä työn vaatiman tilan; sitten hän meni nopeasti seinän luo ja alkoi siihen rohkeasti luonnoksen, joka kymmenen minuutin päästä oli kokonaan valmis ja tehty tarpeellisen täydellisellä tavalla, jottei voinut epäillä, mitä aihetta freskon piti esittää.
Se oli kiirastuleen tuomittu sielu, mutta tämän eroitti yleisistä sieluista eräistä erikoisista ja yksilöllisistä pikku seikoista. Tämä oli puettu fransiskaanin asuun, mikä seikka todisti, että ruumis, jota se aikoinaan oli elähyttänyt, oli kuulunut tuohon veljeskuntaan. Ja tulen nuoleskellessa sitä polviin saakka sen oli pakko kumartaa hartiansa kaksoiskorin kuorman alla, minkä päällä oli vielä haarapussi, jopa paholaisen sälyttämä, jonka naama oli ihmiskasvojen ja aasin pään välimuoto. Se oli tuollainen Danten ja Orcagnan suuntainen sommitelma, puolittain groteski ja puolittain hirvittävä, ja sen tarkoituksesta oli mahdoton erehtyä, sillä se vihjasi ainoaan todellakin perusteltuun vikaan, josta, kuten olemme jo sanoneet, Fra Bracalonea voi syyttää, nimittäin armottomuudesta eläinrukkaa kohtaan, jota hän hurskaasti sanoi toverikseen, mutta kohteli oikeastaan orjanaan.
Mestari Adam oli ryhtynyt työhön miehen lailla, jolla ei ole hetkeäkään aikaa kadottaa, ja hän jatkoi sitä vauhdilla ja innolla, josta saattoi ennustaa, että se vähemmässä kuin kahdessa tunnissa olisi valmis. Fresko-periaatteita noudattaen ei hän koskettanut siveltimellä koskaan kahta kertaa samaa paikkaa, vaan teki yhdellä sivalluksella jokaisen aikomansa liekinkielen, vaatekappaleen ja iholäikän. Siinä näkyi aivan michelangelolainen kosketuksen varmuus; ja kuva lähenikin kunniakkaasti loppuaan, kun Fra Bracalone tuli aasinsa kanssa näkyviin tien käänteessä.
Lukkarin ennustus oli pilkusta pilkkuun toteutunut; aasi oli kuormattu niin, että se oikein taipui kannettavansa alla, ja Fra Bracalone seurasi sitä iloisen näköisenä ja kiihoitti ilman tunnonvaivoja okaisella kepillä sen hiljentynyttä kulkua. Mestari Adam oli huomannut heidät hetkellä, jolloin he olivat tulleet näkyviin tien kulmassa; mutta hän ei ollut heitä näkevinään, vaan jatkoi työtään päätänsä kääntämättä, kuullen vain kellon kalkatuksesta heidän lähestymisensä. Sikäli kuin he lähenivät, mestari Adam antoi intonsa kiihtyä. Vihdoin hopeinen ääni vaikeni, seurasi hetkisen hiljaisuus, ja sitten katkaisi tämän hiljaisuuden kummastuksesta ja vihasta vapiseva ääni, joka kysyi taiteilijan selän takaa:
— Mutta mitä te teette, mestari Adam?
— Ah, ah! tekö siellä, Fra Bracalone, — vastasi vanhus kääntymättä. — Kas niin, näette, että olen noudattanut neuvoanne; minä en ole tahtonut mennä näin kauniin seinän ohitse käyttämättä yksinoikeuttani, joka sallii minun maalata kiirastuleen tuomittuja viiden peninkulman piirissä täältä. Jos tahdotte odottaa hetkisen, minulla ei ole enää tekemättä muuta kuin sielun pää; sitten se on valmis ja me lähdemme täältä yhdessä.
Tosiaan: henkilöltä puuttui enää vain huppupäähine, jonka soikion sisässä oli ainoastaan tyhjä paikka kasvojen valmistamisen varalta. Ja mestari Adam alkoikin nyt, vaihtaen siveltimen piirtimeen, luonnostella yhä kasvavalla nopeudella ja melkein hurjalla varmuudella onnettoman silmiä ja nenää ja partaa. Sitten hän vaihtoi samalla ketteryydellä piirtimen siveltimeen, ja tehden taitavan ja nopean sekoituksen osasta sinooperia ja kolmesta espanjanvalkeaa, johon hän lisäsi kuudennentoista osan umbraa, hän pisti ensimmäisen läikän kasvoihin. Fra Bracalone näki, ettei hänellä ollut aikaa hukata.
— Ahaa! mestari Adam, — sanoi hän toisen kerran äänellä, jossa viha tuntui jo pääsevän voitolle kummastuksesta; — minun kuvaanihan te teette.
— Niinkö arvelette? sanoi huolettomasti taiteilija, antaen siveltimen kärjellä uhrinsa kasvoille yhden niitä neronkosketuksia, jotka ovat suurten taiteilijain salaisuus.
— Kuinka? Että niinkö arvelen! huudahti Fra Bracalone tarttuen mestarin käsivarteen, keskeyttääkseen vielä jos mahdollista työn. — Vielä enempääkin kuin arvelen: minä olen siitä varma.
— Te erehdytte, — sanoi mestari Adam, vetäen kätensä irti ja koettaen ryhtyä jälleen toimeen.
— Oh, minä en erehdy, — jatkoi Fra Bracalone, vallaten jälleen tuon rikollisen käden; — minä erehdyn niin vähän, että jos aasi-parkani osaisi puhua, se varmaan tuntisi isäntänsä.
Aasi alkoi silloin hinkua.
— Kas niin, — jatkoi lukkari, — siinä näette, mitä sanoin.
— Hyvä, sen parempi! vastasi mestari Adam, tehden ponnistuksen, joka palautti vangitun jäsenen jälleen hänen omakseen; — minulle ei ole koskaan myönnetty taitoa tehdä yhdennäköistä, ja ennen muita olette te sen kieltänyt, Fra Bracalone: siinä näette, miten nero vastaa ja kostaa.
— Mutta tuota, — jatkoi lukkari tullen yhä rauhattomammaksi, — mitä tarkoitusta varten te tuota teette, mestari Adam?
— Erästä aineellista tarkoitusta varten, tunnustan, — vastasi taiteilija. — En ansaitse enää mitään polttamalla kuolleita; minä tahdon tästä lähin poltella eläviä, se tuottaa minulle ehkä jotakin. Älkää muuten olko millännekään, Fra Bracalone; sillä voisinhan sen sijaan, että sijoitan nyt teidät kiirastuleen, panna teidät helvettiin, ja kun sinne olisitte joutunut, senhän tiedätte, ei olisi messuja eikä almuja, jotka voisivat teidät sieltä päästää.
— Se on totta, — vastasi lukkari, joka tunsi kohta puheen koko vankan pohjan, joten asema alkoi näyttää hänestä paremmalta kuin hän ensin oli voinut luulla. — No niin, hyvä ystäväni, katsotaanhan, eikö olisi neuvoa asian järjestämiseen.
— Kyllä hyvinkin, — vastasi taiteilija, — ja minä olen varma, että te kahden viikon kuluttua tästä päivästä pääsette taivaaseen. Teistä pitävät ympäristön talonpojat liiaksi jättääkseen teidät pitkäksi aikaa näin julmaan asemaan; ettehän sitä epäile, luullakseni?
Näin sanoen väänsi mestari Adam yhdellä ainoalla siveltimen vedolla uhrinsa suun sellaiseksi, ettei ollut epäilystäkään hänen kärsimyksensä ankaruudesta. Fra Bracalone vavahti silloin kiireestä kantaan ja näytti kokevan todellisuudessa kaiken tuon kidutuksen, josta hän näki kuvitellun esityksen edessään.
— En, tosiaan en epäile sitä, — sanoi lukkari-parka hetken vaitiolon jälkeen; — mutta luuletteko, että he antavat minulle, nähtyään minut kiirastulessa ja minut sieltä pelastettuaan, yhtä suuren arvon ja kunnioituksen kuin ennen? Vastatkaapas siihen, omantuntonne mukaan.
— Joutavia, — vastasi mestari Adam pyöräyttäen siveltimen kärjellä kyyneleen kidutetun sielun vääristyneelle poskelle:
— Kukaan täällä maailmassa ei ole varma onnestaan, veliseni, ja itse paavikin, avatessaan taivaan portteja toisille, on pakotettu, kun kysymys tulee hänestä itsestään, jättämään avaimet seuraajalleen. Muuten: minä lyhennän koettelemuksenne aikaa mikäli mahdollista, ja huomenna minä alan koota almuja.
— Mutta turvautumatta toisiin, — uskalsi Fra Bracalone ehdottaa nöyrällä äänellä, — emmekö voisi keskenämme järjestää tätä asiaa?
— Se tuntuu minusta sangen vaikealta, vastasi vanhus päätään pudistaen; — sieluja ei saada pois kiirastulesta muuta kuin messujen ja almujen voimalla.
— Mitä messuihin tulee, minä otan ne huolekseni, — vastasi lukkari, joka mielihyväkseen näki asian kirkastuvan: — minä soitan kelloja ja priori lukee rukoukset vanhasta tottumuksesta, tiedustamatta kenen puolesta.
— Jää vielä kysymys almuista, joista minun tulee saada osani, —
jatkoi mestari Adam. — Ja muuan veljeskuntanne sääntö kieltää teitä,
Fra Bracalone, mitään myymästä tai ostamasta kullalla tai hopealla.
Näette siis, että asiaa on sangen vaikea korjata.
— Kuinka niin? jatkoi lukkari, yhtä vilkkaana vastauksessaan kuin vihollinen hyökkäyksessään; — me emme tosin voi käydä kauppaa hopealla emmekä kullalla, se on totta; mutta me voimme sensijaan antaa jotakin muuta paljon arvokkaampaa.
— No hyvä, katsokaammepa, mitä se on? sanoi mestari Adam keskeyttäen nyt ensimmäisen kerran työnsä.
— Teillä on kaunis tytär.
— Minun Gelsominani? Se on varma, minusta on hän Herran enkeli.
— Hän on naimaiässä?
— Hän tulee seitsentoistavuotiaaksi pyhänä Maarianpäivänä.
— Me luemme hänen häämessunsa ilmaiseksi.
— Tämä on jo jotakin; mutta se ei vielä riitä.
— Teillä on poika sotilaana.
— Korpraalina nimittäin.
— Ei kuulu asiaan: kysymys ei ole arvoasteista, vaan itse ammatista. Toimessa, jota hän harjoittaa, hän on suuressa vaarassa menettää sielunsa, koska hän lie useamminkin odotettu kapakkaan kuin kirkkoon.
— Ohoi, olette oikeassa, siitä asiasta olen sangen rauhaton.
— No hyvä, me annamme hänelle anteita, jotka säilyttävät hänet ainaisessa armon tilassa.
— Tämä on houkuttelevaa; entä sitten?
— Te ette ole enää nuori, mestari Adam.
— Olen viidenkuudetta, melkein.
— Se on ikä, jolloin en enää voi toivoa suurta ajan pitennystä.
— Ihmisten päivät ovat etukäteen Luojan lukemat.
— Se on tietty; te voitte kuolla milloin hyvänsä.
— Entä sitten?
— Minä hautaan teidät siunatussa kaavussa, sytytän kuusi vahakynttilää paarinne ympärille ja valvon ruumiinne ääressä itse, työ, jota en tee kenellekään muulle.
— Tämä viimeinen tarjoomus ratkaisee päätökseni, — sanoi mestari Adam, jaksamatta muka enää vastustaa noita ihmeellisiä ehdotuksia, joita hänelle oli tehty. — Mutta koska sen sijaan, että olisin mennyt hakemaan ruoka-aineita, kuten vaimoni minua pyysi, olen huvitellut täällä tekemällä muuriin tämän maalauksen, ja kun nyt on jo liian myöhäistä korjata sitä vikaani, niin ehkä annatte minulle kaupantekijäisiksi puolet aasinne kuormasta.
— Siitä ei kiistaa! huudahti lukkari vilkkaasti, hurmaantuneena päästen kiirastulesta niin hyvillä ehdoilla; — ja te saatte itse valita kaikkein kauneimmat ja parhaimmat tavarat, mitä minulla on.
— Se on sovittu? sanoi mestari Adam ja ojensi kätensä Fra Bracalonelle.
— Ottakaa koko kuorma! huusi Fra Bracalone haltioissaan.
— Menkäämme, sanoi mestari Adam ja pyyhki huoaten pois freskonsa, josta oli jo kolme neljännestä valmiina. — Taas yksi mestarityö mennyttä! Mutta tyttäreni saa illallista!