IV

Marco Brandi

— Kas tässä, vaimo, — sanoi mestari Adam tullen kotiinsa; — unhoitin jättää sinulle rahaa mennäksesi torille; mutta tässä on ruoka-aineita: valmista meille nyt hyvä illallinen poikamme kunniaksi, joka voi saapua millä hetkellä tahansa kuin tykin kuula luoksemme.

— Millä hetkellä tahansa? toisti vanha Babilana; — se rakas poika-parka!

— Sinä siis sait kirjeen veljeltäni? sanoi nuori tyttö rientäen pienestä kamarista kavahtamaan vanhuksen kaulaan.

— Sain, Nina, sain, lapseni; kyllä, minä sain kirjeen.

— Missä se on? Luetaan, luetaan, — huusi tyttö.

Mestari Adam oli etsivinään kaikista taskuistaan.

— Kas niin, sinä olet sen hukannut, — mutisi hemmoiteltu lapsi, polkien jalkaansa. — Semmoinen sinä aina olet!

— Älä toru minua, — Nina, sanoi vanhus, — se ei ollut minun vikani.

— Mutta milloinka hän sitten tulee?

— En voi sanoa sinulle sitä tarkkaan; en muista päivämäärää.

— Et muista päivämäärää? Kas niin, se vielä puuttui, johan nyt mokomaa! Ei, minä en sinua suutele.

— Sillä tavalla sinä kiität minua siitä, että kuljin neljä peninkulmaa noutaakseni sinulle uutisia.

— Anteeksi, isä, — sanoi nyt tyttö, hypäten uudestaan hänen kaulaansa; — minä olen paha lapsi, mutta minä rakastan kyllä sinua, tiedä se.

Vanhus sulki Ninansa pään käsiensä väliin ja alkoi itkeä ilosta katsellen häntä.

— Ja minä, minä sitten, enkö minä sitten sinua rakasta, muka. Sinä et saa koskaan tietää, mitä minulle maksat. Tein tänään ihanimman tauluni… Ah, ei puhuta siitä enää.

— No niin, ja sitten?

— Ei mitään; mene auttamaan äitiäsi; mene, minusta tuntuu, että illallinen maistuu hyvältä; minulla on aika nälkä.

Se ei ollut ihmeellistä: vanhus ei ollut syönyt eilisestä saakka.

Nuori tyttö juoksi äitinsä luo häntä auttamaan, kysymättä edes, kuinka mestari Adam oli saanut nuo runsaat ja oivalliset ruokatavarat, jotka näyttivät valituilta suorastaan jonkun kardinaalin pöytää varten. Gelsomina oli nyt siinä iässä, jolloin ihminen ajattelee, että luonto pitää äidillisesti ihmisen tarpeista huolen ja jolloin hän on vakuuttunut siitä, että onni versoo ja kukkii aivan itsestään kuin päivänkakkara niityllä. Vanhus puolestaan meni ja istuutui pienen puutarhansa pengermälle, joka oli rannalle päin.

Sillävälin vaipui aurinko, joka oli koko päivän kierinyt palavana sinimeren keskellä, länteen kuparinväristen pilvien sekaan, joiden edessä nyt kuulsi Stromboli sinertävänä kartiona, liekkihulmun ympäröimänä. Etelästä päin siinsi veden pintaan vedettynä nauhana Sisilian ranta, jota taempana taas kumotti ikään kuin saentuneina höyryinä jättiläismäinen Etna. Pohjoisessa jälleen rajoittivat näköalaa Kalabrian rannat, jotka muodostavat siron kaaren, kärjistyessään Vaticanon niemeksi; meri, jonka kalvossa aurinko jo alkoi sammuttaa kiekkonsa toista laitaa, kieri liekkilaineina, joiden keskellä liukui, kiiruhtaen Satinan satamaan tai pyhän Eufemian lahteen, myöhästyneitä ja pelokkaita pursia; vähemmän tottuneet silmät kuin näiden merenrannan asukkaiden olisivat saattaneet luulla pursia pesilleen palaaviksi lokeiksi, niiden valkeain ja kolmikulmaisten purjeitten vuoksi. Koko kuvattu näky ennusti, että myrsky odotti ainoastaan auringon poistumista ottaakseen luonnon vuorostaan valtaansa. Ja aurinko näytti painuvan mereen murhemielin ja hylkäävän väkinäisesti valtakuntansa, jonka se nyt jätti kruunustaan eroavan hallitsijan lailla myrskyn saaliiksi.

Tämä oli niin ihmeellinen näytelmä, että vaikka mestari Adamilla oli ollut tilaisuus nähdä se monen monta kertaa, ei hän koskaan voinut katsella sitä uudestaan haltioihinsa joutumatta. Niinpä hän olikin vaipunut mitä syvimpään ihasteluun, kun hän tunsi koskettavan olkapäähänsä. Kääntymättä hän aavisti, että tulija oli hänen tyttärensä.

— Katsoppas, Gelsomina, eikö se ole ihanaa? huudahti vanhus.

— Mitä, tuo ilkeä ilma, joka uhkaa myrskyä?

— Katso noita ihmeellisiä värituntuja, noita puhtaita värejä, rohkeita vivahduksia.

— Katso, isäni, miten purret koettavat kiiruhtaa pois mereltä! Kaikki ne eivät saavu ajoissa, ja siellä on miehiä, joilla on tytöt odottamassa.

— Olet oikeassa, tyttäreni, nyt soitetaan Ave Mariaa: rukoile niiden puolesta, jotka ovat merellä.

Nuori tyttö laskeutui polvilleen maahan ja viritti sointuisella äänellä, ei lukemalla eikä laulaen, "Enkelin tervehdyksen". Vanhus jälleen oli ottanut päästään kreikkalaisen myssynsä ja katseli kädet ristissä seisten taivasta kohti, ikäänkuin etsien katseillaan, eikö enkeli jo tullut ilmoista kokoamaan hänen tyttärensä sanoja, ensimmäisten tuulenpuuskain niitä kantaessa. Kun rukous oli päättynyt, aikoi Gelsomina nousta ylös.

— Olet unohtanut jotakin, — sanoi vanhus pidättäen häntä.

— Mitä, isäni?

— Olet rukoillut merimiesten puolesta, rukoile nyt matkustavaistenkin. Hirmumyrskyn aikana vuoristo on yhtä vaarallinen kuin meri; ja kuka tietää, tuleeko veljesi meritse vai vuoriston halki.

— Olet oikeassa, isäni, — vastasi tyttö. — Bombarda-parka, olin hänet aivan unohtanut.

Gelsomina aloitti uudestaan rukouksensa, jota mestari Adam tällä kertaa ei tyytynyt ainoastaan tarkkaavasti kuulemaan, vaan säesti itse ääneensä.

— Nyt, isä, — sanoi nuori tyttö, tehtyään ristinmerkin, — etkö tule?
Illallinen on valmis.

Mestari Adam seurasi tytärtään, heittäen kuitenkin vielä muutaman silmäyksen upeaan maisemaan; se oli jo puolittain kätketty pilvien varjoon, joita näkymätön käsi veti niinkuin ääretöntä kuolinvaippaa taivaan yli lännestä itään. Silloin tällöin halkoi ennehtivä salama nopeasti tuota synkkää seinää ja paljasti sen takana varaston liekkejä, kun taas tuulenpuuskat, joiden hän kuuli päänsä päällä puhuvan tuntematta niitä vielä, alkoivat heiluttaa kastanjain latvoja, joiden alimmat oksat näyttivät pienimpäänkin lehteensä saakka kuolleilta, niin liikkumattomia ne olivat. Ovelle saavuttuaan pysähtyi mestari Adam hetkeksi kynnykselle ja terästi korvaansa; kumea jyrinä alkoi kuulua lännestä, mutta vielä niin kaukaa, ettei voinut päättää, tuliko se taivaasta vai maasta. Vanhus tunsi luonnon suuren äänen, joka varoittaa vaaran hetkellä lapsiaan etsimään turvapaikkaa hävitystä vastaan.

Tämä juhlallinen näky oli saanut mestari Adamin hetkeksi unohtamaan, ettei hän ollut syönyt koko vuorokauteen; mutta kun ovi oli suljettu ja hän istui illallisen ääressä, laskeutui hänen mielikuvituksensa takaisin maallisempiin ajatuksiin. Vanha Babilana oli tehnyt parastansa, ja luultavastikin oli itsensä priorin pöytä tänä iltana vaatimattomammin varustettu kuin hänen madonniensa halvan maalarin; ja niinpä unohti mestari Adam, joka oli onnellinen sekoittuma haltioitumista ja aineellisuutta, pian kaiken, mitä ulkona oli tulossa, antautuakseen kokonaan nyt sisällä tapahtuvan valtaan. Hänen herkuttelijatyydytyksensä pohjalla piili kyllä vielä suru tuon hävitetyn freskon vuoksi sekä pelko, että Bombarda saattoi olla nyt matkalla; mutta hänen maistamansa ensimmäinen lasi viiniä ja ensimmäinen pala, jonka hän pisti suuhunsa, saivat hänet kaikesta päättäen tuntemaan aloitetun toimituksen niin tärkeäksi, että hän kiinnitti siihen kohta koko huomionsa.

Kuitenkin läheni ukkonen lähenemistään ja ennusti oikeaa etelämaalaista hirmumyrskyä, josta ei voi saada tarkkaa käsitystä, ellei ole kuullut sen jylisevän oman päänsä päällä. Tuuli oli laskeutunut alas ja kynti nyt maata niinkuin olisi aikonut repiä juurineen irti kaikki, mitä sen kamarasta yleni. Tuon tuostakin vapisi vaatimaton maja tuulispäiden pudistamana katosta perustuksiinsa saakka, ja silloin laski Gelsomina pois lasinsa tai veitsensä ja tarttui isänsä käteen. Hän katsoi vanhukseen lapsellisen kauhun vallassa, minkä vanhus haihdutti, painaen huulensa nuoren tytön otsalle.

Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän söi vanhuuden koko huolettomalla halukkuudella, välittämättä myrskystä enempää kuin jos sitä ei olisi ollutkaan.

Yhtäkkiä välkähti huonosti suljettujen ikkunaluukkujen raosta kuin salama, sitten kaikui pamaus, niin kumea, äkillinen ja läheinen, että Gelsomina heittäytyi, tarttumatta enää edes isänsä käteen, hänen rintaansa vasten, aivan kalpeana ja vavisten.

— Se on ukkonen, — sanoi mestari Adam, painaen lastaan syliinsä.

— Se on ukkonen,- toisti tietysti muori.

— Ei, se ei ole ukkonen, — sanoi Gelsomina.

Ikäänkuin vahvistaakseen nuoren tytön sanat antoikin ukkonen nyt kaikua jyrinänsä, tuollaisen, joka kiertää yli koko taivaan kehän ja oli niin paljon voimakkaampi tätä perheen kuulemaa pamausta kuin meren pauhu puron sorinaa. Samassa kietoi tuulenpyörre majan liepeisiinsä; katto huokaili, ikkunaluukut ratisivat; itse mestari Adam alkoi pelätä, ja Gelsomina päästi huudon, johon myrskyn henget tuntuivat valituksin vastaavan. Sillä hetkellä ovi avautui, ja kalpea mies hatuttomin päin ja vaatteet veren vallassa syöksyi sisään.

— Minä olen Marco Brandi! — huusi hän; — pelastakaa minut!

Tämän ilmestyksen nähdessään, tuon epätoivoisen huudon kuullessaan, vetoamisen hänen ihmisyyteensä, mestari Adam unohti heti myrskyn; ja kun henkilö, joka hänen suojelustaan pyysi, oli kai aivan ahdistajain kynsiin joutumassa, ei mestari Adam kadottanut aikaa vastaukseen, vaan viittasi pojalleen varustettua huonetta kohti: rosvo syöksyi sinne, nopean itsesäilytysvaiston ohjaamana, joka arvostelee yhdellä katseella, mitä täytyy pelätä ja mitä hänen sopii toivoa; ja hän oli nähnyt voivansa toivoa kaikkea, tarvitsematta pelätä mitään.

Näky katosi niin nopeasti, että ne, joille se oli ilmestynyt, olisivat saattaneet luulla sitä mielikuvituksensa luomaksi, ellei ovi, josta Marco Brandi oli tullut sisään, olisi jäänyt auki. Salaman valossa huomattiin nyt joukko ratsumiehiä tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin, joka toi vuoristosta Nicoteraan. Gelsomina juoksi silloin ovelle ja sulki sen; sillä miten nopeasti rosvo oli mennytkin läpi huoneen, oli nuorella tytöllä ollut aikaa huomata hänessä kaunis poika, noin viiden- tai kahdeksankolmatta-vuotias, kasvoillaan paetessakin se hurja ylpeys, joka ihmisen tai leijonan muodossa ilmaisee, että hän antautuu ylivoiman edessä, vaan ei pelosta. Mutta tyttöparka olikin nyt koonnut kaikki voimansa tähän toimeen; ja tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänen jalkansa alkoivat horjua, ja tuntien, että hän kaatuisi, hän aikoi nojata seinää vastaan. Kun isä näki hänen hoippuvan, juoksi hän häntä tukemaan; mutta muuan uusi tapaus palautti tytölle jälleen hänen voimansa ja kiinnitti hänen huomionsa.

Toinen joukkokunta, jossa näytti olevan jalkaväkeä, suuntasi nyt kulkunsa taloa kohti. Gelsomina ja mestari Adam kuulivat pelon vallassa heidän askeleensa, jotka lähestymistään lähestyivät. Ei ollut enää epäilystäkään: useita miehiä tuli ovelle; yksi heistä alkoi kolkuttaa sitä karabiininsa perällä.

— Kuka kolkuttaa? kysyi mestari Adam.

— Avatkaa, — vastasi ääni.

— Kenelle? kysyi vanhus.

— Ihmisraukalle, joka kuolee ennenkuin ehtii Nicoteraan, ellet armahda häntä.

— Mikä hänelle on tullut?

— Marco Brandi on murhannut hänet.

Gelsomina vavahti, mestari Adam katsoi häneen: molemmat he epäröivät.

— Avatkaa, isäni; se olen minä, — sanoi nyt muuan ääni, heikko kuin kuolevan.

— Bombarda! huudahtivat nuori tyttö ja vanhus yhtaikaa.

— Lapseni, — mutisi Babilana-muori, nousi vavisten ylös ja nojasi kaksin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.

Mestari Adam avasi oven.

Useita jalkaväen santarmeja kantoi käsivarsillaan nuoren miehen ruumista, puettuna kuninkaallisen tykkiväen univormuun; hän oli saanut keskelle rintaansa leveän haavan, josta veri vuoti virtanaan. Vanhus kalpeni kauhistavasti, Gelsomina vaipui polvilleen. Samalla hetkellä tulivat ratsumiehet, jotka olivat ajaneet majan ohitse, takaisin jälleen; salama oli näyttänyt heille koko tien: se oli tyhjä.

— Mestari, — sanoi kersantti, joka rakuunoita komensi, etkö ole nähnyt noin viisi-, kahdeksankolmatta-vuotiasta miestä, jolla on pitkä, musta tukka ja poskiparta leuan alla ja jonka pitäisi olla haavoittunut? Jos olet hänet nähnyt, sano heti, sillä hän on poikasi murhaaja.

Koston hymy vääristi onnettoman isän huulia, hän avasi jo suunsa puhuakseen; mutta tällä hetkellä päästi Gelsomina huudon, vanhus käänsi kasvonsa hänen puoleensa; lapsi oli polvillaan kädet ristissä ja katsoi isäänsä kuvaamattomin tuskan ilmein.

— Minä en ole nähnyt ketään, — vastasi vanhus.

Ja ottaen poikansa käsivarsilleen hän vei hänet kamariin, vastapäätä toista huonetta, jossa Marco Brandi oli piilossa.