V
"Komentaja"
Kuusi viikkoa tapauksesta, jonka viimeksi olemme kertoneet, noin tunti Ave Marian jälkeen astuivat korpraali Bombarda ja Marco Brandi käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen lähteäkseen takaisin rykmenttiinsä ja toinen tapaamaan rosvojoukkoansa. Ensimainittu meni jättämään erohakemuksensa, toinen ottamaan eronsa.
Annamme kunnon korpraalin, johon lukijamme jo ovat tutustuneet, rauhassa jatkaa matkaansa Messinaa kohti ja seuraamme nyt Marco Brandia hänen matkallaan Consenzaan. Marco Brandi ei ollut lainkaan niitä runollisia rosvoja, jollaisia Nodier on näyttänyt meille Jean Sbogarissa ja me itsekin esittäneet Pascal Brunossa. Yhteiskunta ei ollut tehnyt henkilökohtaisesti häntä vastaan mitään vääryyttä, joka karkoittaa ihmisen kaupungista vuorille. Hän oli hyvin yksinkertaisesti vain rosvoksi syntynyt. Hänen isänsä oli ollut rosvojoukon päällikkö, ja hän oli perinyt toimen isältään. Kerron tässä, millä tavalla.
Placido Brandi oli eräänä sissijoukon päällikkönä, jollaisia järjestyi v. 1806 Kalabriassa taisteluun ranskalaisvaltausta vastaan. Kuusi, seitsemän vuotta hän kävi sotaa kuninkaan puolesta; mutta kun tämän sodan päätyttyä kuninkaalla näytti olevan muuta tekemistä kuin ajatella Placido Brandin palkitsemista, päätti hän jatkaa sotaa omaan laskuunsa. Hänen rohkeutensa oli koeteltu, hänen miehensä olivat uskollisia ja karaistuja; he päättivät jakaa hyvät ja kovat kohtalot päällikkönsä kanssa, ja pian oli Placido Brandi rosvojoukon johtajana, joka oli pelättävimpiä, mistä koskaan oli kuultu kerrottavan Spartiventon niemestä Salernon lahteen saakka.
Vääryys, johon Ferdinand oli häntä vastaan syypää, oli katkeroittanut hänen luonteensa. Hän oli nähnyt miesten, jotka eivät koskaan olleet tehneet kuninkaallisen asian puolesta mitään, paitsi seuranneet hovia Sisiliaan ja kuluttaneet siellä kahdeksan vuotta paraateissa englantilaisten kanssa, vaikka heidän sotilasarvonsa olisi vaatinut toisenlaista käytöstä, — nähnyt heidän palaavan Napoliin saamaan kaikenlaisia palkkioita, jotka muut olisivat ansainneet; kun taas ne, joitten veri näkyi vielä läikkinä teillä, joita myöten Ferdinand oli kulkenut takaisin valtaistuimelleen, oli unohdettu halveksittuina ja hyljättyinä. Siitä seurasi, että Placido Brandi, vihattuaan syvästi ranskalaisia univormuja, jatkoi nyt tätä vihaansa napolilaisiakin univormuja kohtaan, ja että hän piti hyvin yksinkertaisesti ainoastaan aselepoa vihollista vaihtaessaan. Ja se oli pieni parannuskin hänen asemassaan, sillä Placido oli mieluummin tekemisissä Ferdinandin sbirrien kuin Joakimin kenttäjääkärien kanssa.
Placido ryhtyi siis harjoittamaan tunnollisesti ammattiaan. Hänen ystävyydensuhteensa väestöön jäivät ennalleen. Hän kohdisti syvän vihansa ainoastaan sotilashenkilöihin. Silloin tällöin kuitenkin, koska sotilas-univormut sisältävät kaikista vaatteista vähimmin rahoja, oli hän pakotettu ottamaan niitä matkustavaisilta; ja koska englantilaiset siihen aikaan alkoivat matkustaa Sisiliaan maitse, mitä he eivät voineet tehdä ranskalaisen valtauksen aikana, niin korvasi hän jonkun kunnon magnaatin tai ylhäisen loordin kustannuksella vahinkonsa, jota hänelle ne kannattamattomat retket tuottivat, joita hän teki ainoastaan erikoisen univormunvihan vaikutuksesta.
Onnetonta kyllä, ei ole niin taitavata kenraalia, ettei hän joskus eläessään tekisi sellaista erehdystä, jota vastustaja voi käyttää hyväkseen. Eräällä huonosti järjestetyllä peräytymismatkalla eristettiinkin Placido Brandi ainoastaan kolmen, neljän miehen seurassa kokonaisen komppanian saarrokseen; vastustus oli turhaa, ja kuitenkin puolusti Placido Brandi itseään kuin leijona. Mutta mikä oli tapahtuva, tapahtui. Epätoivoisen taistelun jälkeen surmattiin kolme miestä, jotka hänellä oli tovereinaan, ja hänet itse otettiin vangiksi. Mitä hänen voittajiinsa tulee, he saivat suoritetun palveluksen mukaisen palkinnon. Luutnantti nimitettiin kapteeniksi, kersanteista tuli aliluutnantteja, korpraalit ylenivät kersanteiksi ja kaikki sotamiehet tehtiin korpraaleiksi.
Placido Brandi kuljetettiin väliaikaisesti Cosenzaan. Sanomme väliaikaisesti, sillä eräs napolilaisen lainsäädös vaatii, että juttu rikollista vastaan on nostettava samalla paikkakunnalla, missä rikos on tapahtunut. Sitäpaitsi tahdottiin vangitulle antaa anteeksi pikkusynnit, joita hän oli tehnyt ranskalaisten alueilla, ja vaatia häntä tilille ainoastaan siitä päivästä alkaen, jolloin Ferdinand oli noussut takaisin valtaistuimelleen. Vangilla ei siis ollut juuri valittamisen syytä.
Placido julisti, ettei hänellä ollut tunnollaan muuta kuin yksi murha, tehty jo noin neljä vuotta sitten, siis joku kuukausi sotaväkeen astumisensa jälkeen. Uhrina oli eräs napolilainen eversti, joka matkusti Sisiliasta, missä hän oli ollut varusväessä, ja kulki Kalabrian kautta Capitanataan [nykyinen Foggian maakunta Adrian meren rannalla. Suom.]. Murha oli tapahtunut Mileton ja Monteleonen välillä: Placido siirrettiin niin ollen Cosenzasta Monteleoneen.
Jutun käsittely kesti kuusi kuukautta: Placido tuomittiin kuolemaan.
Toisena päivänä tuomiopäätöksen jälkeen kutsutti Placido luokseen oikeudenkirjurin: hän oli sattunut nyt juuri muistamaan, että hänelle, vuosi ensimmäisen miestapon jälkeen, oli tullut heikkous tehdä itsensä vikapääksi vielä toiseen. Tällä kertaa oli murhattu muuan englantilainen, joka matkusti Salernosta Brindisiin. Rikos oli tehty Taranton ja Orian välillä.
Tämä tunnustus teki tyhjäksi ensimmäisen tuomion: siitä seurasi, että
Placido Brandi kuljetettiin Monteleonesta Tarantoon.
Alkoi toinen oikeudenkäynti; mutta koska syytetty oli tällä kertaa joutunut tekemisiin toimeliaimpien tuomarien kanssa, ei jutun käsittely kestänyt kuin neljä kuukautta. Samoin kuin ensi kerrallakin tuomittiin Placido kuolemaan.
Aattona ennen tuomion toimeenpanoa tuli muuan munkki valmistamaan rikollista kuolemaan. Hänen sanainsa pyhä hartaus liikutti niin Placidon sydäntä, miten paatunut se lie ollutkin, että hän tunnusti ja katkerasti katui — mikä seikka lupasi toki hänen sielulleen varmaa pelastusta —, tehneensä vuosi toisen miestapponsa jälkeen onnettomuudekseen vielä kolmannenkin, surmaten erään rikkaan maltalaisen kauppiaan, jonka laiva oli ankkurissa Messinan satamassa. Noin puolentoista peninkulman päässä Reggiosta oli hän paholaisen kiusaamana langennut tähän pahaan tuumaan. Moinen salaisuus oli liian suuri, ettei pappismies olisi pyytänyt ripitettävältään lupaa saada se ilmaista. Placido vastasi, että hän oli valmis kärsimään syntiensä palkaksi kaikki koettelemukset, joihin Jumala tahtoi hänet alistaa. Siispä Iäksi munkki kuvernöörin luo Tarantoon ja kertoi maltalaisen kauppiaan murhan niin tarkoin yksityiskohdin, ettei siinä ollut epäilemistäkään. Kuvernööri määräsi luonnollisesti lykkäämään teloituksen toistaiseksi, ja Placido pantiin lujan vartioston seurassa Brindisissä laivaan ja laskettiin viikkoa myöhemmin maihin Reggiossa.
Kaikki muistivat vielä sen henkilön katoamisen, jonka Placido oli tunnustanut murhanneensa. Mutta koska Reggion väestö on suurimmaksi osaksi kauppiaita ja merimiehiä, niin oli osa todistajia, joita juttua käsiteltäessä tarvittiin, merimatkoilla. Tuomioistuimen oli siis pakko odottaa heidän palaamistaan. Sikäli kuin he palasivat, kutsuttiin heidät sitten oikeuteen ja he kävivät todistamassa. Tämä seikka pitkitti sievoisesti tutkimusta; siitä seurasi, että juttua kesti kokonaisen vuoden. Kuten toisella kerrallakin tuomittiin Placido kuolemaan.
Placido valmistautui kristityn ihmisen arvon mukaiseen loppuun. Siispä paastosi ja rukoili hän lakkaamatta tuomion julistamisen päivästä sen toimeenpano-päivään saakka. Niin ollen näki pappi, joka tuli valmistamaan häntä kuolemaan, hänet täydellisessä synninsurun tilassa. Hurskas mies valvoi koko yön laulaen ripitettävänsä kanssa Neitsyt Marian litanioita; ja vaikka hän aamulla oli sangen väsynyt, ei hän luovuttanut paikkaansa kenellekään toiselle, vaan tahtoi itse saada kunnian tämän syntisen kääntymisestä. Placido lähti sitten matkaan, koko kaupungin seuraamana, pysäyttäen silloin tällöin aasinsa puhuakseen kansalle kehoituksen sanoja. Joka pysäyspaikalla kansanjoukko itki ja löi rintoihinsa. Vihdoin tuli näkyviin hirsipuu. Siinä hän pysähtyi viimeisen kerran ja aloitti niin liikuttavan puheen, että väki ympärillä oli pelkkää parkua ja nyyhkytystä. Yhtäkkiä hän keskeytti kuin olisi hänen mieleensä johtunut jokin äkillinen ja odottamaton muisto; kaikki huusivat ja pyysivät häntä jatkamaan.
— Ohoi, hyvät veljet! huudahti Placido Brandi, — minä olen vaivainen syntinen, joka en ansaitse teidän sääliänne; sillä te luulette tuntevanne kaikki rikokseni, ja nyt minä muistankin, että tuskin viikko ennen päivää, jolloin minut saatiin vangiksi, tapoin julmasti erään köyhän dalmatialaisen kulkukauppiaan, joka oli lähtenyt Boggianosta Ave Marian jälkeen, toivossa joutua yömajaan Castrovillariin. Näette, etten minä ansaitse teidän hurskasta sääliänne. Jättäkää minut siis niinkuin ansaitsen taivaan vihan käsiin.
Näin sanoen alkoi Placido itkeä niin surkeasti, että kaikki läsnäolevat rukoilivat taivaalta armoa saada itse kerran näin kauniisti kuolla. Vahingoksi syntisen sielulle, joka olisi varmaan pelastunut, jos mies olisi hirtetty tällaisessa tilassa, oli kansanjoukossa kuitenkin muuan tutkintotuomari. Kuullessaan tuomitun viimeisen tunnustuksen hän kielsi vartijoita kulkemasta enää askeltakaan eteenpäin ja käski päinvastoin viedä Placido Brandin takaisin vankilaan. Placido ponnisteli minkä jaksoi vastaan; hän tahtoi kaikin mokomin kuolla. Hänet täytyi väkivallalla kuljettaa takaisin koppiinsa. Siellä otettiin häneltä tarkoin pois kaikki esineet, joilla hän olisi saattanut itsensä surmata; ja niinpä oli santarmeilla ilo löytää hänet aivan täysissä voimissa, kun he tulivat keskellä yötä siirtämään häntä Reggiosta Castrovillariin.
Kun saavuttiin sinne, nähtiin, että Placido Brandi oli puhunut totta; sillä hänen ohjeittensa mukaan löydettiin murhatun ruumis vielä samalta paikalta, jonka hän oli maininnut.. Tämä seikka, joka todisti rikollisen rehellisyyttä, lyhensi tutkintoa. Juttu ei siis kestänyt kuin kolme kuukautta ja kaksitoista päivää, ja kuten kolmannellakin kerralla, Placido tuomittiin kuolemaan.
Kaikkien ihmeeksi ei Placido tällä kertaa osoittanut samaa alistuvaisuutta kuin edellisillä. Hänellä oli kärsimättömyyden puuskia vartijansa parissa, ja hän oli hajamielinen ripittäjänsä seurassa. Ja viimein, hetkellä, jolloin hänen oli lähdettävä hirsipuun luo, juuri kuin teloittajain piti pukea hänen ylleen katumuspuku, jossa hänen oli kuoltava, hän käytti hyväkseen tilaisuutta ja epäluulottoman pyövelin tullessa sitomaan hänen käsiään kamppasi hänet yhtäkkiä jalallaan nurin ja syöksyi ulos ovesta, jonka näki olevan raollaan. Paha kyllä, pisti kaksi santarmia, jotka oli asetettu käytävään, pyssyn hänelle poikki tien. Placidon oli siis pakko astua takaisin koppiinsa ja antaa toisten panna matka-asu ylleen.
Lähdön hetki tuli. Placido oli huomattavasti rauhaton; hän nousi aasinsa selkään, kasvot häntään päin, ja lähti takaperin liikkeelle, Katujain munkkikunnan seuraamana, jonka asuun hän oli puettu. Veljet kantoivat ruumisarkkua, jossa asianomainen oli haudattava, ja lauloivat kuolinmessua; eikä se seikka, se täytyy tunnustaa, ollut virkistävää Placidon silmille eikä korvillekaan. Kuitenkin odotti jokainen, että Placido keskeyttäisi matkansa jonkun samanlaisen kauniin puheen pitääkseen kuin viimeiselläkin kerralla, näytellessään näissä juhlamenoissa samaa osaa kuin nytkin. Mutta läsnäolijain toiveet pettivät: Placido ei avannut suutaan muuta kuin valittaakseen, että hänen ratsunsa kulki liian nopeasti. Hän ei ollut enää sama mies; hänellä ei nyt ollut mitään tunnustettavaa.
Hirsipuun juurella hylkäsi rippi-isä hänet, jättäen miehen kokonaan pyövelin haltuun. Placido suuteli viimeisen kerran ristiä ja nousi sitten melkoisen rohkeasti portaille. Kuitenkin oli helppo huomata, ettei häntä enää pitänyt yllä mikään muu kuin tuo moraalinen tahto, josta johtuu, että rohkea mies kuolee uljaasti, kun hän vain kuolee yleisön edessä. Saavuttuaan ylimmälle kapulalle hän katseli joka taholle ympärilleen: hänelle oli jäänyt vielä toivon pilkahdus. Mutta kun hän korkealta paikaltaan huomasi sotilaspaljouden, joka oli koottu toimitukseen, ymmärsi hän hyvin, ettei hänen oma joukkonsa voinut antautua moiseen taisteluun, kuinka uskollinen se olikin. Silloin hänessä tapahtui jotakin merkillistä; hänet valtasi pyörrytys, niin että kaikki näytti kiertävän hänen jaloissaan ympäri, taivas musteni ja maailma loimusi liekkeinä. Hänestä tuntui kuin hän olisi riippunut kuilun suulla, jossa tuhannet pahathenget odottivat häntä palavin silmin. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen korvansa soivat niinkuin hänen päänsä olisi ollut kirkonkellon kieli. Hän teki viimeisen ponnistuksen, katkoi siteet, jotka pidättivät hänen käsiään, mutta hänen kätensä eivät enää tavanneet tukea, vaan hosuivat ainoastaan ilmaa. Hän koetti ajatella Jumalaa ja huutaa häntä avuksi, mutta ennenkuin hänen aivonsa olivat ehtineet koota aineksia, joista ajatus muodostuu, kadotti hän näkönsä ja meni tiedottomaksi. Pyöveli oli käyttänyt näppärästi hyväkseen hetkeä, jolloin uhri katseli ympärilleen, ja pistänyt nuoran hänen kaulaansa. Placido oli hirtetty.
Katujain munkkikunta syöksyi heti mestauslavalle valtaamaan itselleen ruumiin, sillä se oli heidän siitä hetkestä saakka, jolloin pyöveli oli laskeutunut alas portailta. Mutta koska yhdelläkään heistä ei sattumalta ollut veistä, kohottivat toiset veljistä ruumista jaloista, sillaikaa kuin toiset päästivät nuoraa solmusta; ja heti kun he saivat hirtetyn haltuunsa, sijoittivat he hänet sievästi arkkuun makaamaan ja lähtivät, häntä olallaan kantaen, menemään iuostariaan kohti, pyövelin, hänen kahden apulaisensa ja aasin seuraamina. Noin sadan askeleen päässä olivat miehet, jotka kantoivat arkkua, kuulevinaan jotakin outoa korinaa, joka tuli arkusta; mutta kun kukaan heistä ei ilmaissut huomiotaan toiselle, jatkoivat he matkaansa. Pian seurasi tätä korahdusta käheä yskä, tarpeeksi äänekäs pysäyttämään nuo kuusi kantajaa yhtäkkiä liikkumattomiksi kuin suolapatsaat. Sitten pudottivat kaikki yhtaikaa, kuin olisivat toisiaan komentaneet, arkun maahan. Ruumis kieri ulos arkusta, päästäen muutamia äännähdyksiä ja pahoja irvistyksiä kuin ihminen, joka on nielaissut kalanruodon. Ei ollut epäilemistäkään: Placido Brandi oli hyvin täpärästi hirtetty.
Näin ajatteli pyöveli, joka veti heti tupesta tikarinsa, joka teloittajilla aina on mukanaan lopettaakseen tällaisissa tapauksissa uhrinsa, ja syöksyi kuolleista noussutta vastaan. Tämä oli jo tarpeeksi selvinnyt ymmärtääkseen vaaran, vaikkei hänellä vielä ollutkaan kyllin voimia siitä pelastuakseen. Mutta silloin tuli tuolle poloiselle odottamaton apu. Veljeskuntalaiset syöksyivät hänen ja teloittajan väliin, väittäen, että koska Placido oli jo hirtetty, oli hän antanut hyvityksen oikeudelle, eikä siis ollut enää ihmisten, vaan Jumalan oma. Pyöveli piti päänsä, veljeskuntalaiset kiivastuivat; pyöveli kutsui miehensä apuun ja veljeskuntalaiset asettuivat suojattinsa eteen, joka oli nyt takalistolleen nousten onnistunut saavuttamaan painopisteensä ja käytti hetkeä hyväkseen kootakseen silmiään hieroen ajatuksiaan. Syntyi taistelu yhtäältä koston vimmalla, toisaalta kristillisen laupeuden alttiudella, toisten huutaessa, toisten laulaessa, noitten manatessa avuksi pirua ja vastapuolueen rukoillessa Jumalaa suojakseen. Lyhyesti sanoen: oli mahdoton aavistaa, kuka voittaisi, kunnes Placido, joka oli nyt täydellisesti selvinnyt, arveli, että olisi ollut sangen kohtuutonta antaa hurskaiden miesten, kuten nämä hänen puolustajansa, panna henkensä hänen puolestaan alttiiksi, hänen itsensä katsellessa syrjässä kädet ristissä, hänen, jota asian ratkaisu niin läheisesti koski. Niin ollen hän tempasi erään kuoropojan kädestä ristin, jota poika kantoi koholla, ja raivaten tiensä ottelevain lävitse suuntasi siunatulla aseella niin kamalan iskun pyövelin päähän, että tämä putosi maahan kuin nuijattu härkä. Molemmat puolueet päästivät silloin äänekkään huudon: vastoin tavallisuutta oli teloitettava tappanut teloittajansa. Kauhistuneet apulaiset lähtivät pakoon ja Katujat kantoivat Placidoa riemusaatossa, laulaen täyttä kurkkua Gloria in excelsis Deo.
Tämä tapaus antoi aiheen viidenteen oikeudenkäyntiin; mutta se toimitettiin syytetyn olematta läsnä. Placido ei ollut tahtonut jättää hyviä ystäviään, Katujain veljeskuntaa, ja koska heidän kirkollaan on suojelusoikeus, oli hänelle järjestetty sakaristoon pieni väliaikainen asunto, jossa hän viihtyi mainiosti, verraten siihen suojaan, missä hänen nykyään olisi pitänyt olla.
Placido Brandi tuomittiin kuolemaan viidennen kerran; mutta tapaus oli niin merkillinen, että paperit lähetettiin kuningas Ferdinandille, joka näki asian hupaisen puolen; ja tahtomatta koettaa murskata kuninkaallisella vallallaan sellaista miestä, jota jumalallinen voima niin huomattavasti suojeli, hän antoi Placido Brandille täyden armon sillä ehdolla, että tämän oli jätettävä joukkonsa ja elettävä Cosenzassa niin kunniallisesti kuin hänen oli mahdollista. Nämä ehdot tuntuivat Placidosta siksi järkeviltä, että hyväksyi ne vastaan väittämättä, hankki varman selon siitä, että armahduskirje oli laillisesti pätevä, syleili hyviä ystäviään katujamunkkeja ja lähti iloisesti määräpaikkaansa.
Nykyään hän asui kunniallisena miehenä Cosenzassa, omistamatta muistona hirttämisestään muuta kuin hirttonuoran merkin kaulassaan. Ja koska tämä merkki oli samannäköinen kuin Pyhän Januariuksen ritariston toisen luokan nauha, niin mainittiin Placido Brandia yleensä nimellä "Komentaja".