VI
Rosvo Jumalan armosta
Kun Placido Brandi oli vangittu, oli Marco Brandi, hänen poikansa, luonnollisesti täyttänyt isänsä paikan. Hän ei siis ollut, kuten olemme jo sanoneet, valitsemalla otettu päällikkö, vaan laillinen perijä, rosvo Jumalan armosta.
Siitä seurasi, että Marco Brandi, joka oli vapaa kuin kaikki vuoristolaiset, uljas kuin kaikki kalabrialaiset, oli myös tosiaan hyvä joukkonsa päällikkö; mutta hän harjoitti ammattiaan, kuten nuoruudesta opittua ammattia yleensä harjoitetaan, ainoastaan ammattina eikä taiteena — tunnollisesti ja uskollisesti, mutta ilman innostusta.
Niinpä olikin Marco Brandi, kun tuskin oli kuullut, millä ihmeellisellä tavalla hänen isänsä oli pelastunut kuolemasta, saapunut valepuvussa hänen puheilleen ja tarjoutunut jättämään hänen käsiinsä päällikkyyden, jota hän oli väliaikaisesti hoitanut. Mutta tuo kunnon vanhus selitti silloin hänelle ehdot, joilla hän oli armahduksen saanut, ja tarjoten pojalleen pitkän elämänsä kokeneita neuvoja, ilmoitti hänelle päätöksensä vetäytyä nyt lopullisesti liikkeestään syrjään. Marco Brandi oli siis mennyt takaisin joukkonsa luo, selvittänyt tilit kunkin miehen kanssa ja toimittanut entiselle päällikölle hänelle tulevan osan ryöstöistä koko hänen toiminta-ajaltaan, maksuosoituksena Cosenzan parhaalle pankkiirille. Oman saatavansa hän oli yhdistänyt isän osuuteen, pyytäen isää sijoittamaan sen parhaansa mukaan, niin että pojalla olisi nuo varat käytettävinään, jos hänellekin jonakin päivänä tulisi halu vetäytyä vuorostaan syrjään.
Nämä seikat järjestettyään hän oli sitten jatkanut retkiään vuoristossa, ja hänen toverinsa olivat häneen sangen tyytyväiset, joskaan eivät ehkä tunteneet häntä kohtaan aivan arinta kunnioitusta, sillä hänessä he eivät nähneet miestä, joka olisi ollut heitä aivan murskaavassa määrin etevämpi, mutta sen sijaan rakastivat häntä sitä enemmän. Niinpä olivatkin he tunteneet syvää tuskaa, kun tämä heidän päällikkönsä kolme vuotta sitten oli vähällä joutua vangiksi, niinkuin olemme kertoneet, eikä ollut pelastunut muuten kuin kiiveten muurin yli luostariin, jossa Martha-sisar oli inhimillisesti ruokkinut häntä koko sen ajan, minkä hän pysyi siellä piilossa. He olivat niin ollen nurkumatta alistuneet madonnan määräämiin ehtoihin, vaikka ne karkoittivatkin heidät kolmeksi vuodeksi heidän liikuntapiirinsä oikeasta keskustasta. He siis vetäytyivät seudulta sovitun välimatkan päähän ja samosivat muuta Kalabriaa, kunnioittaen ainoastaan Nicoteraa ja sen ympäristöä.
Sovittu määräaika oli kolme päivää sitten kulunut loppuun, kun he palasivat seudulle, ja suureksi ilokseen, sillä toisilla oli siellä rakkaussuhteita, toisilla perhe- ja ystävyysliittoja, kenellä Scyllassa, kenellä Monteleonessa tai Pizzossa.
Kaikkialla muualla he olivat tunteneet olevansa maanpaossa; täällä he sensijaan olivat kotonaan.
Niinpä he, nuo reilut miehet, olivatkin kerrottuna myrskyiltana juuri kaikessa rauhassa viettämässä paluujuhlaa laseja kilistäen eräässä talossa jonkun matkan päässä tieltä, kun Marco Brandi sattumalta ulkona käydessään huomasi korpraali Bombardan, joka tuli nyt viettämään lomaansa omaistensa luokse, niinkuin oli mestari Adamille kirjoittanut. Marco Brandi oli perinyt isältään vihan univormuja vastaan. Jos hän olisi ollut selvillä päin, olisi hän ehkä tyytynyt vain halveksimaan nuorta tykkimiestä; mutta joku lasi kalabrialaista muskottiviiniä oli nyt kajahtanut hänen päähänsä; hän päätti siis olla antamatta tuon matkustajan jatkaa rauhassa matkaansa. Niissä aikeissa riensi hän tielle ja alkoi kulkea korpraalin kanssa kuve kupeessa.
Tuokion päästä, jonka nuoret miehet pyhittivät toistensa tarkasteluun, sanoi Marco Brandi:
— Te olette sotilas? ja tähysti korpraalia kiireestä kantaan.
— Hiukkasen, — vastasi Bombarda, kääntäen pystyyn viiksiään.
— Missä väessä? jatkoi rosvo.
— Jalkamies tykkiväessä, — vastasi sotilas äänellä, josta ilmeni, miten paljon muita arvokkaampana hän piti tätä rykmenttiä.
— Surkeaa väkeä! sutkautti Marco Brandi, työntäen alahuultaan halveksivasti pitkälle.
Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin korpraali Bombarda näytti miettivän syvästi, mitä hän oikein oli kuullut; sitten kuin ei olisi ymmärtänyt:
— Mitä sanoitte? kysyi hän.
— Sanoin: surkeaa väkeä! toisti hänen puhetoverinsa yhtä tyynenä kuin äskenkin.
— Ja miksikä, jos suvaitsette, hyvä herraseni? jatkoi korpraali.
— Koska se on väkeä, joka on enemmän savua kuin tulta, enemmän porua kuin villoja; siksi vaan. Ja mikä arvo teillä on tykistössä?
— Korpraalin arvo, — vastasi Bombarda, muodolla, josta huomasi hänen olevan varma siitä, että ainakin hänen henkilökohtainen arvonsa korottaisi hänet matkatoverin silmissä.
— Mokoma arvo! murisi Marco Brandi, työntäen tällä kertaa molemmat huulensa halveksumisen merkiksi pitkälle.
— Kuinka mokoma arvo? huudahti nuori sotilas, epäillen vieläkin, oliko tuolla miehellä tosiaan rohkeutta lausua hänen edessään sellaiset sanat.
— Niin, niin juuri, — vastasi Marco; — ettekö tunne sananpartta: Besogna dieciotto caporali per far' un' coglione? ["Kahdeksantoista korpraalia menee yhteen kolloon." Suom.]
Rosvo ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun jo tykkimiehellä oli sapeli kädessään.
— Näethän itsekin, että puhun totta, — huudahti Marco Brandi, peräytyen askeleen taaksepäin, — koskapa vedät sapelisi minua vastaan, joka olen aseeton.
— Olet oikeassa, — sanoi tykkimies työntäen aseensa tuppeen. — Ja nyt, — jatkoi hän, — onko sinulla puukkoa?
— Milloinka kalabrialainen kulkee ilman puukkoa? — vastasi Marco vetäen takkinsa taskusta kysytyn aseen.
— Hyvä! sanoi korpraali noudattaen hänen esimerkkiään. — Montako tuumaa tapellaan?
— Koko terällä, — vastasi rosvo; — sillä tavoin ei ole keinoa puijata toista.
[Ymmärtääksemme tätä ärsyttämistä on meidän tiedettävä, että Kalabriassa ja Sisiliassa tapellaan tavallisesti puukoilla; mutta loukkauksen suuruuden tai vihan syvyyden mukaan tapellaan joko "tuuma, kaksi tuumaa tai kolme tuumaa", ja lopuksi "koko terällä". Ottelijat puristavat terän sovitun välimatkan päästä peukalon ja etusormen väliin, sillä tavoin, että sormet muodostavat aseen kädensuojan, joka estää puukon tunkeutumasta syvemmälle kuin on sovittu. Tekijä.]
— Olkoon niin! — huusi tykkimies asettuen asentoon.
— Ja nyt, — lisäsi hänen vihollisensa, tahdotko, niin sanon sinulle viimeisen toden, rohkaistakseni mieltäsi, jos luontoa puuttuu? Se on se, että jos sinä tapat minut, niin sinusta tulee kersantti.
— Miksikä niin?
— Siksi, että minä olen Marco Brandi.
— Asentoon! sanoi tykkimies.
— Varjele henkeäsi, — vastasi rosvo.
Nuorukaiset syöksyivät toistensa kimppuun sellaisella tiikerin raivolla, joka ainoastaan etelämaalaiset valtaa. Olisi ollut hirveää nähdä tätä puukko-kaksintaistelua keskellä valtatietä, salamain valon leimahdellessa ja ukkosen säestäessä. Mutta kun heillä ei ollut todistajia kaksintaistelussa, ei kukaan tiedä kertoa sen yksityiskohtia. Mutta muuan sbirri-joukko, joka oli matkalla Reggiosta Cosenzaan, näki tien mutkasta esiin tullessaan vain miehen, joka kaatui tielle päästäen huudon. Samassa läksi muuan toinen mies, huomatessaan rakuunat, pakoon; santarmit ajattelivat, että tässä oli tapahtunut murha, ja ampuivat. Marco Brandi sai silloin kuulan kupeeseensa, ja kun hän ei toivonut voivansa päästä pakoon vuoristoon, syöksyi hän sisälle ensimmäiseen taloon, mikä hänen tielleen sattui.
Olemme nähneet, miten sattuma osutti rosvon pyytämään vieraanvaraisuutta juuri korpraali Bombarda-raukan isältä ja kuinka vanhus olisi tuskansa ensimmäisessä puuskassa antanut hänet varmaan takaa-ajajain käsiin, ellei Gelsominan mykkä mutta tehokas rukous olisi häntä pelastanut.
Vaadittiin mestari Adamin koko rakkaus hänen tytärtään kohtaan, että hän voi näin tukehuttaa isällisyytensä äänen, joka vaati sydämen syvyydestä kostoa. Mutta kun ensimmäinen taistelu oli taisteltu, oli hän ylevä aina suuruuteen ja yksinkertaisuuteen saakka.
Noiden kahden hoidokkaan haavat olivat vakavaa laatua: kolme päivää Marco Brandi ja korpraali Bombarda häilyivät elämän ja kuoleman välillä, ja ne kolme päivää rukoili vanhus yhtä palavasti sekä murhaajan että hänen uhrinsa puolesta, kun taas Gelsomina valvoi näiden kahden samassa huoneessa kuolemaansa odottavan parissa kuin toivon ja alistuvaisuuden enkeli. Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän ei ollut ymmärtänyt koko seikkailusta muuta kuin sen, että hänellä oli nyt kotonaan kaksi haavoittunutta. Hän valmisteli siis liinannukkaa ja leikkeli siteitä; mutta koska toinen haavoitetuista oli hänen poikansa, niin hän silloin tällöin pyyhki, työtään keskeyttämättä, pois suuren kyyneleen poskeltaan kätensä selällä.
Nicoterassa ei ollut parempaa kirurgia kuin parturi, kieIevä mies, mutta herkkäuskoinen, joten hänelle sanottiin, että nuoret miehet olivat olleet yhdessä tulossa paikkakunnalle, kun Marco Brandin rosvojoukko oli karannut heidän kimppuunsa ja jättänyt kuoleviksi luultuina tielle. Sotaväenosasto, joka oli ajanut murhaajaa takaa, oli jatkanut matkaa Cosenzaa kohti vakuutettuna siitä, että rosvo oli nyt päässyt takaisin joukkonsa pariin. Niinpä ei kukaan kylässä tiennyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Haavoittuneet itsekään eivät muuten pitkään aikaan ymmärtäneet, miten he nyt lepäsivät toinen toisensa vieressä. Haavuri oli vaatinut sairaita olemaan hiljaa, ja heti, kun Marco Brandi aikoi puhua, painoi Gelsomina kätensä hänen suulleen; ja kun rosvoa miellytti suuresti tällainen vaiennustapa, niin hän vaikenikin sangen lauhkeasti. Mitä jälleen korpraali Bomoardaan tulee, sai sisar hänessä aikaan saman vaikutuksen tarvitsematta käyttää yhtä kouraantuntuvaa keinoa; veljeä vaientaakseen tarvitsi siskon ainoastaan nostaa sormi huulilleen; ja siinä antiikissa asennossa näytti tuo tyttö, muinaisten kreikkalaisten jälkeläinen, siro ja ylevä kuin hänen esi-äitinsäkin olivat olleet, joltakin "Hiljaisuutta" esittävältä kuvapatsaalta, Herculanumin tai Pompeijin raunioista löydetyltä.
Viimein sallittiin haavoittuneiden puhua hiljaisella äänellä, ja sekin kaksinpuhelutapa oli suuresti Marco Brandin makuun. Kuullakseen, mitä haavoittuneella oli hänelle sanomista, täytyi nuoren tytön kumartua hänen vuoteensa yli, ja rosvon ääni oli niin heikko, että Gelsominan oli pakko painaa poskensa melkein hänen huuliinsa kiinni. Mutta kuinka heikko ääni olikin, Marco Brandilla oli silti kerrottavana merkillisen pitkiä asioita, niin pitkiä, että ne olivat aivan niiden lyhyiden ja nopeiden sanain vastakohtia, joita veli ja sisar toisella puolen huonetta vaihtoivat keskenään.
Ja uusi ihme: vaikka korpraali Bombarda oli heistä kahdesta ankarammin haavoittunut, hän se heistä sai ensin ihmisruumiin rakenteen omituisesta ja selittämättömästä oikusta takaisin selvät sanat; ja hän käytti niitä hyväkseen kysyäkseen Marco Brandilta eräällä hetkellä, jolloin Gelsomina oli jättänyt heidät kahden kesken, mitä siitä hetkestä alkaen oli tapahtunut, josta hän ei enää muistanut mitään. Korpraalin kanssahan Marco Brandilla ei ollut minkäänlaista syytä puhua hiljaa, ja niinpä saikin hän hänelle vastatakseen takaisin koko äänensä voiman. Korpraali puolestaan ilmoitti rosvolle, mikä mies hänen isänsä oli, ja kuinka isän taloudellinen tila oli mennyt siitä madonnan jutusta alkaen yhä taaksepäin. Marco Brandi huomasi silloin, että juuri hän itse oli syynä tämän perheen moniin onnettomuuksiin; ja koska hän oli rehellinen ja kunnon poika, niin hän päätti korvata ne parhaan vointinsa mukaan, nimittäin ottamalla Gelsominan vaimokseen. Ja siksi hän alkoi, kun nuori tyttö tuli takaisin sisään, hänen kanssaan hiljaisella äänellä ja sanoen syyksi edellisen vuoropuhelun tuottaman väsymyksen, erään kaikkein pisimpiä ja vilkkaimpia neuvottelujaan, mitä heillä oli vielä keskenään ollut. Gelsomina puolestaan ei puhunut tässä keskustelussa muuta kuin punastumisella; ja sitten hän yhtäkkiä, hetkellä, jolloin kukaan ei voinut aavistaa vuoropuhelun loppumista, syöksyi toiseen huoneeseen ja heittäytyi isänsä kaulaan sanoen:
— Oh, ensiksikin, isä, minä kuolen surusta, jos et sinä siihen suostu.
Mestari Adam kuunteli tätä tyttärensä pientä rippiä miehen tavalla, joka tuntee koko tuollaisen salaisuuden vakavuuden. Hänen aikeensa ei ollut koskaan ollut vastustaa Gelsominaa hänen rakkaudessaan. Mitä varoihin jälleen tulee, hänen oma asemansa ei sallinut hänen vaatia liikoja naittaessaan lapsiaan. Mutta kuitenkin hän teki Gelsominalle eräitä huomautuksia tulevan aviopuolison yhteiskunnallisesta asemasta. Ei senvuoksi, ettei rosvon ammatti olisi hänestä ollut kunniallista ja tuottavaa, varsinkin jos mies oli harjoittanut sitä lapsuudestaan saakka niinkuin Marco Brandi. Mutta se lupasi vaimolle suuria mahdollisuuksia joutua leskeksi. Gelsomina luetteli silloin isälleen esimerkkejä monista seudun nuorista tytöistä, jotka olivat menneet samanlaiseen avioliittoon, ja ne liitot olivat päättyneet aivan onnellisesti. Mutta vanhus oli taipumaton; se johtui hänessä varovaisuudesta eikä suinkaan ennakkoluuloista, sanoi hän. Turhaan Gelsomina muistutti hänen mieleensä vanhaa Placido Brandia, joka nykyään vietti suorastaan patriarkan elämää Cosenzassa. Mestari Adam vastasi hänelle, että tuo tapaus oli poikkeus, että se oli johtunut vain tavallista huonommasta nuorasta ja ettei elämän onnea sopinut perustaa sellaisten sattumain pohjalle. Kaikessa tässä oli paljon totta; ja Gelsomina menikin enemmän huolissaan, kuin olisi saattanut odottaa, viemään tätä isänsä vastausta rakastetulleen.
Vastaus sai Marco Brandin syvästi pohtimaan asiaa. Kuten olemme lukijoille kertoneet, hän ei ollut koskaan ammattiinsa innostunut; hän oli vain kunnialla ja rohkeudella sitä harjoittanut, koska nuo kaksi ominaisuutta kerran olivat hänelle ominaisia ja koska ne olisivat olleet hänellä jokaisessa muussakin elämän kohtalossa, mihin hän joutuikin. Hän vastasi niin ollen Gelsominalle, ettei heidän tarvinnut olla tästä asiasta huolissaan, sillä hän myönsi isän järkevät puheet oikeiksi ja oli valmis uhraamaan uransa rakkautensa vuoksi; ja koska nyt vanhuksen myöntymys riippui vain hänen toimesta luopumisestaan, niin hän luopuisi. Mutta paikkakuntaa täytyisi hänen muuttaa, mennä toiselle seudulle, missä hän oli vähemmän kuuluisa. Muuten takasi omaisuus, jonka hän oli jättänyt isänsä hoitoon, ynnä se osuus, mikä hänelle vielä oli saatavana jaosta toveriensa kanssa, hänelle ei ainoastaan helpoituksen kodinperustamiskuluissa, olivatpa ne kuinka suuret hyvänsä, vaan myöskin, jos ei juuri loistavaa toimeentuloa, niin ainakin hiljaisen ja rauhallisen elämän, mille paikkakunnalle he asettuisivatkin; ja se seikka antaisi mestari Adamille tilaisuuden valmistaa kaikkiin valkeihin seiniin tästälähin ihmeiden tekoon pystymättömiä madonnia ja kiirastulen sieluja, joita ei tarvinnut lunastaa.
Tämä ehdotus tuotti nykyisissä oloissa mestari Adamille mitä suurinta iloa, sillä se sointui tavattoman hyvin yhteen hänen tulevaisuudensuunnitelmaansa kanssa; hän hyväksyi siis sen yhtä arvelematta kuin se oli tehtykin. Marco Brandi vaihtoi nyt rakkautta tytön kanssa ja sanoja isän kanssa: suudelma oli ensinmainitun panttina ja kädenpuristus takeena toisesta.
Ja koska sitten myöskään korpraali Bombarda, jonka huonetoveri oli opastanut puheellaan selvempiin käsityksiin sotapalveluksesta, ei nähnyt enää nykyisessä ammatissaan muuta kuin orjuuden ilman tulevaisuutta, niin hän päätti jakaa kohtaloa sukunsa kanssa.
Ja siitä johtui, että nuo kaksi nuorukaista kuuden viikon kuluttua astuivat käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen mennäkseen ottamaan eronsa rosvopäällikön virasta, toinen muuttamaan väliaikaisen lomansa lopulliseksi virkaeroksi.