VII
Matteo-kuoman kolme soldoa
Seikka, joka oli saanut mestari Adamin päättämään jättää Nicoteran ja muuttamaan muualle asumaan, oli ensinnäkin hänen rakkautensa Gelsominaa kohtaan, mikä sai hänet pitämään mahdottomana erota ainiaaksi rakkaasta tyttärestä, ja toiseksi ankara köyhyys, johon hän nykyään oli joutunut.
Olemme sanoneet, että mestari Adamin vierasystävyys oli samalla sekä suurta että ylhäistä yksinkertaisuuteen saakka. Vanhus oli tosiaan, antaessaan turvaa Marco Brandille, unohtanut ei ainoastaan kostonsa, vaan köyhyytensäkin. Kahden haavoittuneen jokapäiväiset tarpeet olivat tosin piankin johtaneet hänen mieleensä tuon köyhyyden, mutta hän oli kauniisti alistunut sen hyvän työn kaikkiin seurauksiin, johon oli ryhtynyt. Ja silloin oli vanhus vähitellen suorittaakseen kaksinkertaisia talousmenoja, sekä sairaana makaavain että terveiden, vapautunut monista esineistä, joita pienessä taloudessa vähemmän tarvittiin; ja niistä hän oli sitten yksitellen käynyt käsiksi tarpeellisempiinkin kapineihin. Vihdoin oli hänen ollut pakko ilmoittaa huolensa Gelsominalle, joka oli heti jättänyt hänen käytettävikseen kultaiset solkensa, korvarenkaansa ja kaulanauhansa.
Itkien oli vanhus ne myynyt; mutta ensimmäisenä kuukautena ei haavoittuneilta ollutkaan puuttunut mitään hoitoa eikä lääkkeitä. Tämän ajan kuluttua oli mestari Adam, joka siihen saakka oli maksanut kaikki käteisellä, saanut viikon päivät luottoa. Viimeiset kahdeksan taudista toipumispäivää olivat menneet jo vaikeammin, sillä velkojat vaativat maksua antamistaan tavaroista, puhumattakaan siitä, että olisivat antaneet velaksi lisää. Kuitenkin suoriutui hän niistäkin päivistä kaikessa hiljaisuudessa; ja koska korpraalilla enempää kuin Marco Brandillakaan ei ollut taloon tullessaan tilaisuutta katsella sitä tarkemmin, eivät he nytkään, siitä poistuessaan, huomanneet tyhjyyttä, jonka valtaan se näinä aikoina oli joutunut.
Lisäksi tuli vielä se seikka, että koska mestari Adam ei tahtonut, että hänen poikansa lähtisi matkalle omistamatta kilisevää taskussaan, niin hän turvautui naapurinsa ja kuomansa Matteon vanhaan ystävyyteen. Tämä mies teki ensin tuhansia verukkeita, mutta viimein hän uskalsi, niin saita kuin olikin, lainata hänelle kolme soldoa, sellaista varmaa lupausta vastaan mestari Adamin puolelta, että ellei summa tullut viikon kuluessa maksetuksi takaisin, oli mestari Adamin annettava hänelle jokin pantti, joka täydellisesti vastasi velkaa. Mestari Adam kirjoitti tällä ehdolla nimensä velkakirjan alle; ja sillä tavoin saattoi isäparka nyt hetkellä, jolloin hän puristi jäähyväisiksi poikansa kättä, pistää siihen vielä nuo isällisen huolenpidon viimeiset todistukset, lahjan, jota korpraali Bombarda ei suinkaan kieltäytynyt vastaanottamasta, niin vähäinen kuin se olikin. Mutta totta on, ettei hän voinut aavistaakaan lahjan saatuaan olevansa kolmea soldoa rikkaampi kuin hänen isänsä.
Vasta noiden kahden nuoren miehen lähdettyä mestari Adam oikein tunsi köyhyytensä: koti oli tyhjä ja vähistä huonekaluista, jotka sitä ennen olivat kaunistaneet, ei siellä ollut enää muuta kuin haavoitettujen sängyt. Gelsomina istui toisessa niistä ja mestari Adam toisessa, vanhan Babilanan valmistaessa illalliseksi viimeisiä ruokavaroja, mitä oli enää jäljellä, mutta jotka loppuisivat yhden tai kahden aterian perästä ja jättäisivät perhe-paran aivan puille paljaille. Gelsomina itki. Mestari Adam koetteli mietteisiinsä vaipuneena keksiä jotakin kumman keinoa päästäkseen ahdingosta.
Yhtäkkiä näytti kirkas ajatus välkähtävän hänen päässään; hän nousi ylös ja meni tytärtänsä suutelemaan. Hän oli päättänyt, että Gelsomina lähtisi huomisaamuna matkalle erään tädin luo, joka hänellä oli Tropeassa ja joka oli usein pyytänyt häneltä tyttöä luokseen, isän voimatta lapsestaan koskaan erota; siellä oli nyt Gelsominan vietettävä koko aika, minkä Marco Brandi viipyisi poissa. Tällä tavoin pelastuisi ainakin Gelsomina puutteesta, jolta mestari Adam ei voisi häntä turvata, jos hän jäisi kotiin; hän itse ja vanha Babilana saattaisivat aina jollakin tavoin tulla toimeen, kun tytärtä ei odotettu aterialle. Gelsomina teki vastaväitteitä, mutta isänsä hartaiden pyyntöjen voittamana hän viimein suostui huomenna lähtemään.
Niin ollen meni mestari Adam päivän koittaessa lainaamaan Fra Bracalonelta Balaamin, tuttavalta, jonka kanssa hän oli ollut mitä parhaimmissa väleissä siitä saakka kuin he olivat tehneet keskenään tunnetun sopimuksen; ja koska silloin ei ollut almunkokoamis-päivä, niin lukkari lupasi hänelle aasinsa mielellään. Gelsomina otti jäähyväiset äidiltään ja nousi Balaamin selkään, joka lähti matkaan sangen iloissaan, kun sai tällä kertaa vastoin tavallisuutta kuljettaa niin keveää taakkaa.
Mestari Adam oli valinnut näin varhaisen lähtöhetken siksi, että hänen tyttärensä tapaisi tädin luo saavuttaessa siellä vielä aamiaisen, jota hän olisi kotona turhaan odotellut. Ja tosiaan otti sukulainen Gelsominan ihmeen hyvin vastaan, ja velipuoli oli hänestä tervetullut. Hän olisi mielellään pitänyt mestari Adamin luonaan sen päivän, Gelsominan seurassa; mutta vanhus muisti, että hän oli jättänyt Babilana-paran yksinään kotiin, ilman ruokaa ja rahaakin, millä sitä hankkia. Eikä hän nyt tahtonut asettua pöytään, vaan väitti luvanneensa viedä Balaamin takaisin ennen puoltapäivää. Hän pyysi siis ainoastaan lupaa saada pistää taskuunsa oman osan suurus-ateriasta, syödäkseen muka sen matkalla, mutta oikeastaan aikoen viedä sen kotiin vaimolleen. Sitten hän jätti hyvästit Gelsominalle, luvaten tulla noutamaan hänet takaisin niin pian kuin mahdollista.
Uusi onnettomuus odotti mestari Adamia hänen kotiin palatessaan. Sen talon omistaja, jossa hän asui, oli panettanut hänen tavaransa uloshakuun, ahdisteltuaan häntä jo jonkun aikaa kolmen neljännesvuoden vuokrasta, joka mestari Adamilla oli maksamatta. Tämän uutisen kuullessaan näki mestari Adam joutuneensa taistelunsa loppukohtaan, jossa hänen oli antauduttava. Hän veti taskustaan vaimolleen tuomansa eväät, vakuuttaen niistä jo osansa ottaneensa. Ja kun nyt vaimo jätti herkutellakseen hetkeksi rukousnauhansa, jota hän aina hypisteli, milloin vain taloushuolet sallivat hänelle rukoiluaikaa, käveli mestari Adam huoneessa edestakaisin, kiihkolla, joka syntyy tavallisesti epätoivoisen päätöksen edellä. Viimein hän pysähtyi Babilana-muorin eteen käsivarret ristissä ryntäillä, kasvoillaan ilme kuin ainakin miehellä, joka on tehnyt päätöksensä.
— No, mitä nyt? sanoi vanha naisparka, pelästyen jo vaistomaisesti.
— Vaimo, — vastasi mestari Adam, — hetki on tullut, jolloin tarvitaan rohkeutta!
— Tarvitaan rohkeutta, — toisti Babilana äänellä, joka oli puolittain väritön, puolittain kysyvä.
— Aivan niin. He ovat panneet ryöstöön huonekaluni tänään; he ottavat huomenna minut itsenikin.
— Ottavat sinut itsesikin! — mutisi muori; mutta emmekö aikoneet lähteä tästä kirotusta paikasta, lapsemme ja vävymme kanssa?
— Kyllä; mutta he eivät anna minun lähteä.
— Eivät anna sinun lähteä! Mitä sitten tehdään?
— Minulle ei jää muuta kuin yksi keino, vaimo.
— Mikä?
— Kuolla.
— Kuolla! huudahti vaimoparka, pudottaen lattialle leipäpalan, jota hänen vapiseva kätensä vei suulle.
— Oi Jumalani! — niin kuolla! Se on ainoa keino saadakseni rauhassa elää.
— Selitähän, mitä tarkoitat, — sanoi muori.
— Kuule nyt, — vastasi mestari Adam, — minä menen ja asetun makaamaan vuoteeseen; sinä juokset lääkärin luo, joka ei tule, sillä hän tietää, ettei hän saa meiltä rahaa, pelastipa hän sitten henkeni tai tappoi minut. Ja huomisaamuna minä olen kuollut, koska en ole saanut lääkärinapua. Ehkäpä sitten huomenna kivitetään tuota lääkärin lurjusta, se olisi minusta hauskaa.
— Sinä et siis aiokaan tosissasi kuolla? mutisi kunnon Babilana, joka alkoi viimeinkin ymmärtää.
— Johan nyt! huudahti mestari Adam; — mutta kun he kerran luulevat minun kuolleen, niin ovat velkojani ehkä vähemmän kovia. Mitä minuun tulee, minä selvitän asian Fra Bracalonen kanssa, joka on luvannut valvoa ruumiini ääressä. Ja sitten minä livistän Roomaan, jonne te kaikki tulette minun luokseni.
— Roomaan?
— Niin, Roomaan; se on taiteitten kotimaa. Ehkäpä siellä annetaan arvoa lahjoille, joita täällä halveksitaan, ja siellä saan vihdoinkin nähdä myöskin sen Michelangelon "Viimeisen tuomion", josta niin paljon puhutaan.
— Mikä se Michelangelo on? keskeytti Babilana.
— Se on sellainen poika, joka myöskin maalaa kiirastuleen paiskattuja; no, nähdäänpähän, eiköhän tässä voitane tehdä paria hänen taululleen.
— Minä en ennusta tästä hyvää, — sanoi muori pudistaen päätään; — tämä on Jumalan kiusaamista.
— Mitä peijakasta pahempaa meille vielä voisi tapahtua kuin tämä? Toivottomalla on se hyvä puoli, ettei hänen tilansa voi muuttua muuta kuin parempaan päin. Mene noutamaan lääkäri, vaimo.
— Niin; mutta jos hän tulee?
— Jos hän tulisi, se muuttaisi ehkä asian aivan toisin: minä saattaisin tosiaan kuolla. Mutta ole vain rauhallinen, hän ei tule; mene siis, mene.
— Täytynee se tehdä, koska sitä tahdot, — vastasi muori, tottuneena viidenkolmatta vuoden ajalla konemaisesti tottelemaan miestään.
Ja hän meni noutamaan lääkäriä.
Mestari Adam lähestyi yksin jäätyään peilinkappaletta, jonka ääressä hänellä oli tapana ajella partansa, ja alkoi nyt maalata naamaansa kuin näyttelijä, jonka on esitettävä Ninuksen haamua "Semiramiksessa". Olemme puhuneet kyllin tämän kertomuksen arvoisan sankarin lahjoista, tarvitaksemme pelätä niiden heikontuneen hetkellä, jolloin hän käytti niitä itseään kohtaan ja niin vakavassa tilaisuudessa kuin tämä oli. Pian ilmenivät vanhuksen kasvoille kaikki kuolemantaudin merkit. Mestari Adam seurasi niiden lisääntymistä todellisen itserakkauden ilolla. Ja vihdoin, huomattuaan itsensä tarpeeksi raihnaiseksi, hän sytytti viimeisen kynttilän, mitä talossa oli, ja asetti valaistuksen niinkuin yksin Rembrandt sen olisi pystynyt asettamaan, ja meni maata toiseen vuoteista.
Tuskin oli nämä valmistelut tehty, kun vanha Babilana tuli takaisin kotiin. Niinkuin mestari Adam oli ajatellutkin, oli lääkäri, joskaan ei kieltäytynyt Babilanaa seuraamasta, kuitenkaan muka kiireellisempien sairaskäyntien vuoksi lykännyt Babilanan luo tulon myöhemmäksi. Tällaisen vastauksen muoriparka siis toi mestari Adamille. Mutta kun hän astui sisään ja huomasi hänet vuoteessa viimeisen kynttiläntyngän lepattavan säteilyn valaisemana, oli kuolemantuskain jäljittely niin täydellinen, että vaikka Babilana-parka tiesikin ennestään kaiken, niin hän huudahti kauhusta; kalpeat ja vääntyneet kasvot nähdessään. Mestari Adam kiiruhti häntä rauhoittamaan, mutta mitä hän vaimolleen sanoikin, vaimo yhä vain vapisi, silloinkin kun nyt kolkutettiin oveen.
Tulija oli talonisäntä kahden ulosottomiehen seuraamana. Hän oli kuullut mestari Adamin yhtäkkiä sairastuneen ja pelkäsi joutuvansa ehkä käräjöimisiin perillisten kanssa ja toivoi siis jos mahdollista ennättävänsä toimittaa huonekalujen uloshaun vielä maalarin eläissä. Tämä ei ollut, kuten olemme kuvanneet, suuritöinen tehtävä. Tarkastettuaan ensimmäisen huoneen, joka oli jo melkeinpä tyhjä, he astuivat toiseen ja anastivat kuolevan valituksista heltymättä ensinnäkin tyhjän sängyn, joka oli sitä vastapäätä, missä mestari Adam makasi. Kun he sitten huomasivat, että mestari Adam oli velalliselle kerrassaan epähienolla ja perinpohjaisella mukavuuden halulla valinnut paremman sängyn kuollakseen, nostivat he hiljaa patjaa, jonka päällä hän loikoi, vetivät pois kaksi alempaa patjaa ja nostivat kuolleen maahan vuoteen viereen. Sillaikaa vanha Babilana itki ja rukoili, mutta talonomistaja on maailman kaikissa maissa aivan erikoinen olento, luonnoltaan sangen luja rukouksia ja kyyneleitä vastaan, joten mikään, mitä muori sanoikin, ei hyödyttänyt mitään. Ulosmittaajat jatkoivat tutkimusretkeään ja läksivät viimein pois, jättäen nuo kaksi huonetta tyhjiksi ja seinäkaappien ovet auki.
On tosin totta, ettei tällä poloisella talonomistajalla ollut muuta kuin tusinan tuhatta livreä korkoja, mikä omaisuus vastannee Kalabriassa viittäkymmentä tuhatta, ja että summa, jonka mestari Adam oli hänelle velkaa, nousi ehkä kymmeneen hopeakolikkoon.
— Kas niin, ukko-parka, — sanoi Babilana, kun lainpalvelijat olivat lähteneet ulos; — mitä me nyt tällä kujeella voitimme?
— Me voitimme, — vastasi mestari Adam, — sillä hyvän patjan sinulle, vaimo; jotavastoin he olisivat vieneet kaikki, jos minä olisin ollut pystyssä. Mutta hst! nyt kolkutetaan oveen.
— Se on Matteo-kuoma, — sanoi muori tirkistettyään ulos avaimenreiästä.
— Hyvä! Anna hänen tulla sisään, — vastasi mestari Adam. — Mutta hänelle minä olen kuollut… Muistatko?
Muori vastasi pään nyökkäyksellä, että hän ymmärsi täydellisesti, ja meni avaamaan. Mestari Adam pani käsivarret ristiin ryntäille, sulki silmänsä ja avasi suunsa.
— Kas niin, kuoma-rukka! sanoi Matteo tullen sisään; — niin sitä täältä mennään!
— Oi, hyvä Jumala, — vastasi Babilana-muori; Jumala on ottanut hänet tästä maailmasta parempaan.
— Ja miten se hänessä alkoi?
— Se alkoi tänä aamuna kovalla heikkoudella jaloissa ja päänpyörrytyksellä.
— Ahaa, juuri sellaista minäkin tunnen, kun olen hiukan maistanut, — vastasi kuoma.
— Hohoi, ei se ollut siihen syynä, — väitti Babilana; ukkorukka ei ollut maistanut mitään kahteen vuorokauteen.
Vaimoparka puhui totta, luullen valehtelevansa.
— Ja sitten tuli meidän isäntämme ja vei kaikki, niinkuin näette.
Kuoma teki merkin, että kyllä hän näki.
— Niin että se hänelle antoi viimeisen iskun, — jatkoi muori; — ja tuskin he ennättivät lähteä, niin hän kuoli… Saavat nyt kehua, että ovat hänet tappaneet. Ohoi, voi, hyvä Jumala!
— Niitä on armottomia velkojia, — sanoi kuoma. — Te tiedätte,
Babilana-muori, että miehenne on velkaa minulle kolme soldoa.
— Kyllä, hyvä isä, kyllä, ukko-raiska sanoi sen minulle ennen kuolemaansa, ja oli niin pahoillaan, kun ei voinut velkaa suorittaa.
— Sanoiko hän teille senkin, että oli luvannut minulle velasta pantin?
— Sanoi toki; mutta kuten näette, täällä ei ole enää mitään otettavaa.
— Kuulkaapas, muori, siellä, jonne hän nyt menee, hän ei tarvitse kreikkalaista myssyään. Minä olen aina hänen eläessään sitä halunnut; siitä saan nyt muiston hänestä hänen kuoltuaan; jos annatte sen, olette kuitti kolmen soldoni velasta.
— Mahdotonta, kuomaseni, mahdotonta, — huudahti nainen; — hän pyysi, että hänet haudattaisiin se myssy päässä. Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, hän oli niin kunnon mies, minä en tahtoisi millään mokomalla olla täyttämättä hänen yhtään pyyntöänsä.
— Se nyt on kanssa hassutusta, — sanoi kuoma, — tahtoa kreikkalaisine myssyineen hautaan! Pelkäsikö hän, että siellä muka paleltaisi päätä?
— Ohoi, Jumalani, Jumalani! toisti vain Babilana, niinkuin tuska olisi estänyt häntä kuulemasta.
— Hyvä on, hyvä on, muori, — mutisi Matteo; — lähden pois, sillä minä olen niin tunteellinen, etten voi nähdä ihmisen itkevän, rupeamatta itsekin itkemään; mutta se vain on totta, että miehenne oli minulle velkaa kolme soldoa ja että hän lupasi niistä minulle pantin.
— Entä sitten…?
— Entä sitten; sitten sanon vaan, että koska ette voi maksaa minulle niitä kolmea soldoa, en kursaile ottamasta panttia mistä vain sen saan. Hyvästi, muori.
— Hyvästi, sinä Jobin ystävä, — jupisi muori.
— Ha-haa! sanoi kuoma itsekseen, suljettuaan takanaan oven; — sinä tunnut pitävän kiinni myssystäsi, kunnon naapuri; hyvä, minä myöskin siitä pidän!… Nähdäänpähän, kumpi meistä on itsepintaisempi!…