VIII
Kreikkalainen myssy
Tuskin oli Matteo-kuoma ehtinyt kotiinsa, kun mestari Adamin oveen kolkutettiin kolmannen kerran. Mutta tällä kertaa tulija oli ystävä.
Fra Bracalone oli kuullut almujenkeräysmatkalla onnettomuuden, joka mestari Adamia oli kohdannut, ja oli rientänyt avuksi, tarjotakseen sairaalle hengellistä ja maallista tukeaan. Hengellinen tuki oli jotkut tavallisimmat kohdat, jotka hän oli tallettanut muistissaan isä Gaetanon "in extremis" saarnoista, valmistuspuheista kuoleville; maalliset jälleen pullo hyvää Catanzaron viiniä, kana, josta voi tehdä keiton, ja muutamia maustaan ja sulavuudestaan kuuluisia kaloja.
Hän oli, kuten huomaamme, kunnon mies, tuo Fra Bracalone, annetun sanansa orja; ja niinpä hän oli heti, kun oli kuullut, että korpraali Bombarda oli kuolemaisillaan, kiiruhtanut tuomaan hänelle luvattuja anteitaan. Mutta paha kyllä: korpraali oli jo hänen tullessaan päässyt täyteen tajuntaansa, ja koska hän oli vapaa-ajattelija ja sangen kiintynyt maallisiin asioihin, oli hän hylännyt hyödyt, joita Fra Bracalone tarjosi hänelle taivaasta päin. Arvon lukkari ei ollut kuitenkaan sillä pitänyt itseään lyötynä; kului harvoin kahta tai kolmea päivää hänen ja haavoittuneen välillä syntymättä jonkunlaisia riitaisuuksia pyhän uskontomme mysteerioista, riitoja, joissa epäuskoinen oli hyvinkin usein voiton puolella.
Viimein, eräänä päivänä, kun munkki ja korpraali söivät yhdessä päivällistä ja kun pöydällä, paitsi varsin laajaa valikoimaa nälän sammuttamiseksi määrättyjä aineita, oli myöskin kolme karahvia janon sammuttamiseksi tarkoitettua viiniä, sai puhe, kuten ennenkin, uskonnollisen käänteen ja kohdistui nyt pyhään kolminaisuuteen. Kuten tavallista alkoi korpraali pommittaa lukkarin älykoppaa koko tykistöllä, vaatien häntä todistamaan, miten on mahdollista kolmen täydellinen sulautuminen yhdeksi ainoaksi; mutta silloin kirkasti korkeudesta tullut innostus yhtäkkiä Jumalan miehen ajatuksen, joten Fra Bracalone kysyi puolestaan korpraalilta, kääntyisikö tämä siinä tapauksessa, jos hänen onnistuisi todistaa moinen mahdolliseksi. Korpraali, joka luuli, ettei hänellä ollut mitään vaaraa joutua sanaansa pitämään, hyväksyi ehdotuksen. Silloin Fra Bracalone otti tyhjän karahvin, kaatoi siihen kolmen täyden karahvin sisällön ja sanoi ojentaen kädet vastaväittäjäänsä kohti voitonriemuisella äänellä:
— Kas tässä vastaukseni.
— Miten niin? kysyi korpraali.
— Tres in unum, kolme yhdessä.
Väitös oli kumoamaton; ja niinpä korpraali rikkoi tästä päivästä alkaen uljaasti välit uskottomuuden kanssa ja uskoi sitten kaikkiin muihinkin pyhiin mysterioihin, niinkuin ne olisi hänelle todistettu samalla matemaattisella tarkkuudella kuin tuo kolminaisuutta koskeva.
Tämä nöyryys liikutti syvästi Fra Bracalonea, ja hän oli tosiaan kiintynyt pakanuudesta pelastamaansa. Ja hän suri aivan tosissaan, kun näki hänen lähtevän Messinään, Mutta seurauksena oli, että pojan herättämä hellyys oli saanut hänet unhoittamaan entisen kaunansa isääkin vastaan, seikka, jonka lukijamme ovat voineet aavistaa jo nähdessään Fra Bracalonen kohteliaasti lainaavan aasinsa mestari Adamille ja jota he eivät voi nyt enää epäilläkään, kun huomaavat sydämenhyvyyden, joka toi lukkarin ja hänen muonavaransa mestari Adamin kuolinvuoteen ääreen.
Fra Bracalone näytti siis tosiaankin liikutetulta, kun Babilana muori meni hänen edellään ensimmäiseen huoneeseen, valittaen onnettomuutta, joka häntä oli kohdannut, ja kysyi, eikö lukkari tahtoisi lukea paria rukousta kuolinvuoteen pääpuolessa. Mutta emännän kertomus johti lukkarin mieleen erään toisenkin annetun lupauksen, nimittäin toimittaa ystävälleen mestari Adamille hänen arvonsa mukaiset hautajaiset. Hän siis vastasi kieltävästi, sanoen, ettei hänellä nyt ollut aikaa hukata, sillä hänen täytyi järjestää ruumissaatto; mutta koska hänen tuli myöskin valvoa ruumiin ääressä kirkossa, niin lukisi hän siellä arkun luona kaikki rukoukset, mitä vaativinkin sielu saattoi toivoa. Niin sanoen hän läksi pois, jättäen majaan muonavaransa ja luvaten lähettää sinne aivan pian vapaan ruumisarkun, jota ei ollut vielä käytetty.
[Italiassa ei haudata niinkuin meillä kirkkomaahan, vaan valtavaan kellariin, joka on keskellä kirkkoa ja johon päästään nostamalla ylös joku permantopaasi. Ruumis lasketaan siis tähän luuhuoneeseen ja kunkin kuolleen ruumiin päälle heitetään kalkkia epäterveellisten haihtumien estämiseksi. Tämä selittää, miksi samaa arkkua voidaan käyttää useampia kertoja. Tekijä.]
Mestari Adam oli kuullut jokainoan sanan tästä keskustelusta ja hän näki kaikessa, mitä lukkari oli tehnyt ja puhunut, samalla sekä hyvän että huonon puolen. Hyvä puoli oli nuo tuodut ruokavarat, joiden tarvetta kuollut alkoi kiivaasti tuntea; huono puoli jälleen tuo Fra Bracalonen saivarteleva tarkkuus lupaustensa pidossa, joita taiteilijan, elävän ihmisen, nyt sopi pelätä. Sillä jos Fra Bracalone jäisi koko yöksi hänen ruumisarkkunsa ääreen, niin täytyi hänen joko tyytyä tulemaan haudatuksi tai tehdä munkki osalliseksi salaisuudestaan. Hautaan joutuminen oli epämiellyttävää, salaisuuden ilmaiseminen vaarallista. Mestari Adam oli laskelmiaan tehdessä olettanut, ettei kirkossa olisi yöllä ketään, joten hän voisi poistua sieltä kenenkään näkemättä, ja siinä tapauksessa olisi hänen vaimonsa seuraavana päivänä voinut selittää hänen katoamisensa kertomalla, että Nicoteran madonna oli ilmestynyt hänelle unessa, johdattaen mestari Adamia kaikessa kunniassa taivaaseen. Silloin ruumiin katoaminen oli helposti selitettävissä, koska arvoisalla maalarilla ei ollut, kuten Jumalalla, kaikkiallisuuden ominaisuutta, niin ettei hän saattanut olla yhtaikaa sekä taivaassa että maan päällä.
Tuon kauniin aikeen toteutumista näytti siis uhkaavan vaara. Mutta lukijamme tuntevat tarpeeksi mestari Adamia tietääkseen jo, että hänen uskonsa kaitselmukseen oli horjumaton; sillä huomattava on, että ne, joilla se on tehnyt vähimmän hyvää, aina juuri enimmän siihen luottavat. Hän ajatteli siis ainoastaan nykyhetkeä, jättäen tulevaisuuden Jumalan huomaan, ja käski vaimonsa valmistaa niin lujan illallisen kuin miehelle sopii, joka ei ole syönyt kolmeenkymmeneen tuntiin ja joka tämän aterian syötyään ei tiedä, milloin enää saakaan syödä.
Kunnon Babilana ryhtyi työhön ja eräiden armeliaiden naapuriemäntien avulla sai hän kokoon esineet, joita sen suorituksessa tarvittiin, sillä padasta, halstarista ja paistinpannusta ei mestari Adamin talossa nyt enää ollut jälkeäkään. Sitä mukaa kuin häneltä oli hävinnyt paistaminen, halstaroiminen ja keittäminen, oli hän niistä esineistä luopunut enemmän tai vähemmän tuottavalla tavalla. Moisen auliuden avulla, jota muori tuskin olisi tavallisissa oloissa saanutkaan osakseen, hän pääsikin kunniallisesti tarkoituksensa perille, ja kahden tunnin kuluttua hän oli valmistanut illallisen, joka tosiaan saattoi herättää kuolleita. Sen vaikutuksen se teki mestari Adamiin, joka nousi ylös kuin Latsarus, nähdessään illallisen tulevan sisään, niin autuaallisin kasvoin, että olisi luullut arvoisan maalarin sielun maistavan jo ikuisen autuuden esimakua, jos nimittäin joku olisi ollut katsomassa avaimenreiästä. Ja tosiaan kolkutti tällä hetkellä joku oveen; vanha Babilana laski kiireesti ruuat permannolle ja meni avaamaan: taloon tuotiin ruumisarkkua.
Moinen haitta, joka ehkä olisi tehnyt jonkun vaikutuksen vähemmän filosofiseen vainajaan kuin mestari Adam oli, ei riistänyt häneltä lainkaan ruokahalua. Kunnon maalarilla oli päinvastoin tässä tilaisuudessa parhain ruokahalu, mitä hän muisti itsellään koskaan olleen. Hän käänteli suussaan viimeistä kalapalaansa ja nieli viimeistä lasillistaan viiniä, kun ovelta alkoi kuulua rämäkkää ja epäsointuista laulua. Vaimo vavahti.
— Nyt tulevat enkelit minua noutamaan, — sanoi mestari Adam. — Kuules, vaimo, pullossa on vielä vähän viiniä, anna se heille. Älköön sanottako, että he saattavat minua turhaan kultapaperisine kruunuineen ja pahvisiipineen. Sillä aikaa minä menen hautautumaan parhaani mukaan ja niinkuin kunniallisen vainajan tulee. Mene, vaimo, mene!
Muori totteli ja sulki mennessään oven niin että mestari Adam saisi aivan häiritsemättä tehdä pieniä valmistuksiaan. Kolkuttajat olivat todellakin kylän neljä kuoripoikaa, puettuina, kuten maan tapa on, enkeleiksi: pitkiin pumpulikangasviittoihin, pahvisiipiin ja paperisäteikköihin; he olivat tulossa noutamaan vainajaa kirkkoon, jossa hänen on ensi yö maattava. Ja poikien takana olivat kantajat ja kantajien takana joukko kylänmiehiä, joiden etunenässä marssi Matteo-kuoma.
Muori antoi enkeleille vähän viinin, mitä hänellä oli; mutta koska nuo taivaalliset lähettiläät eivät mestari Adamin yleisesti tunnetun köyhyyden vuoksi olleet voineet toivoa muuta kuin selvää vettä, oli tämäkin odottamaton löytö heille miellyttävä yllätys, niin vähäiseltä kuin se heistä olisi ehkä tuntunutkin, jos se olisi lähtenyt rikkaammalta vainajalta. He virittivät siis "De Profundis"-virren tosiaankin kiitollisella äänellä, sillaikaa kun kantajat sälyttivät ruumisarkun paareilleen ja lähtivät saattueen etunenässä ulos, perässään nuo neljä enkeliä ja surupukuinen Matteo-kuoma, joka ei kadottanut silmiensä edestä — sillä kalabrialaisten tapana on kantaa kuolleitaan peittämättömin kasvoin — tuota autuasta kreikkalaista myssyä, minkä omistaminen oli korvaava hänelle hänen hukatut kolme soldoaan.
Kirkkoon saavuttiin yön tullessa. Sen eroitti kylästä se suuri puutarha, jossa Marco Brandi oli aikoinaan piileskellyt, ja se oli rakennettu vuoren rinteelle, muodoltaan niitä pieniä, somia rakennuksia, jotka sopivat niin hyvin maisemamaalarille, eroittuen kiviensä lämpöisellä väritunnulla hienosti kastanjapuiden kalpeasta lehdistöstä. Se oli, kuten koko muukin luostari, perin huonossa tilassa, mutta Fra Bracalone oli parannellut sitä nyt vointinsa mukaan tuoreilla kukilla ja vanhoilla korukankailla, muistaen tilaisuuden juhlallisuutta.
Uskollisena lupaukselleen hän jo odotti kirkon ovella ystävänsä ruumista. Kantajat asettivat ruumisarkun jonkunlaiselle korokkeelle, joka oli tehty keskelle kuoria, ja sillä aikaa kun enkelit lauloivat viimeisen virren, sytytti Fra Bracalone arkun ympärille lupaamansa kuusi vahakynttilää. Tämä tunnollinen tarkkuus pelästytti yhä enemmän mestari Adamia, joka ei enää tällä hetkellä epäillyt lainkaan, ettei arvon lukkari aikonut täyttää lupaustaan viimeiseen saakka ja vartioida koko yötä. Kun virsi päättyi, lähtivät enkelit kirkosta, kantajat seurasivat enkeleitä ja Nicoteran asukkaat kantajia, lukuunottamatta kuitenkaan Matteo-kuomaa, joka keksi tilaisuuden puikahtaa kenenkään näkemättä piiloon erääseen rippituoliin. Siitä johtui, että mestari Adamilla oli nyt yhden vartian asemasta kaksi, seikka joka olisi lisännyt hänen pelkonsa suoranaiseksi kauhuksi, jos hän olisi sen tiennyt.
Fra Bracalone pani saattueen mentyä oven kiinni, tuli ja istuutui korokkeen viereen ja alkoi mutista rukouksiaan. Tällä aikaa aprikoi mestari Adam jälleen, mitä hänen olisi paras tehdä: pitikö hänen odottaa, kunnes Fra Bracalone oli nukkunut, mikä tietysti tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin? Vai oliko hänen uskottava salaisuutensa lukkarille ja ilmoitettava, että hän valvoi elävän ruumiin ääressä? Viimemainittu keino tuntui hänestä vaarallisemmalta kuin tuo toinen; mutta olihan tässä vielä aikaa siihen turvautua! Mestari päätti siis olla kärsivällinen ja pysytteli niin liikkumattomassa asennossa, että hän olisi muinoin monen monta kertaa vaatinut sitä malleiltaan turhaan.
Matteo-kuoma jälleen oli myöskin kärsivällinen ja luotti, samoin kuin mestari Adamkin, joko lukkarin poistumiseen tai hänen uneensa, toteuttaakseen aikeensa.
Osa yötä kului sillä tavalla, ja kumpikin heistä alkoi tuntea jo toiveittensa pettävän ja olonsa epämukavaksi, toinen ruumisarkussaan ja toinen rippituolissa, kun Fra Bracalone yhtäkkiä keskeytti rukouksensa ja kavahti ylös ikäänkuin olisi unohtanut jonkun sangen tärkeän seikan ja läksi nopeasti menemään pienelle ovelle ja siitä ulos käytävään, joka johti kirkosta luostarirakennukseen. Tuo kunnon mies oli tosiaan muistanut, että hän oli unohtanut erään mestari Adamille antamansa lupauksen, nimittäin kietoa hänen ruumiinsa siunattuun kaapuun; ja hän meni nyt noutamaan kaikella kiireellä kammiostaan, joka oli aivan toisessa päässä luostaria, tätä hautausmenoja varten varattua pyhää pukua.
Mestari Adam ja Matteo-kuoma luulivat nyt kumpikin tahollaan vapautuksensa hetken tulleen; niin ollen kohotti mestari Adam päätään ja Matteo-kuoma raotti rippituolinsa ovea, ensimainittu kuvitellen pötkivänsä jo pakoon pitkin mäkiä, ja toinen olevansa jo tuon mainion myssyn omistaja. Mutta hetkellä, jolloin he kumpikin työnsivät arasti ulos jalkansa, toinen ruumisarkusta, toinen piilopaikastaan, kuului kirkon porrasholvista kovaa meteliä, ja ovi avautui paukkeella asestetulle mieslaumalle, joka levisi räyhäten kirkkoon.
Kumpikin heistä veti jalkansa takaisin ja pysyi vaiti ja liikkumatta, odottaen, mitä tapahtuman piti.