IX

Kiirastuleen tuomittujen sielut

Joukko, joka tunkeusi niin metelöiden ja sopimattomalla hetkellä sisään, oli Marco Brandin rosvoliitto.

Siitä alkaen, jolloin rosvot olivat menettäneet päällikkönsä, olivat he joutuneet surkean anarkian ja tuhoa tuottavan kurittomuuden valtaan. Muutamia päiviä hänen katoamisensa jälkeen oli heitä tosin vielä pitänyt aisoissa paitsi heidän melkein sotilaalliset tapansa myöskin pelko nähdä hänen ilmestyvän milloin tahansa takaisin; mutta kun vähitellen arvelu, että hän oli joko vankina tai kuollut, oli muuttunut varmuudeksi, niin että kun se mahtava käsi, joka masensi kaikki heidän pahat intohimonsa, ei ollut enää saapuvilla, niin alkoivat nuo onnettomat elää aivan oikkujensa mukaan, noudattaen pelkästään raakoja vaistojaan ja tunnustamatta mitään uskoa taikka lakia ja sadatellen jumalat ja pirut hiiteen, ja lukien Ave Mariaa kapakoissa ja pannen toimeen mässäyksiä kirkoissa.

Iltana, johon olemme päässeet kertomuksessamme, oli noin kaksi- tai viisitoista heistä kuullut, että posti, jonka piti kulkea puoli yksitoista illalla Giojasta Miletoon vievää tietä, kuljetti mukanaan verorahoja Palermosta Napoliin; ja silloin nuo hylkiöt olivat asettuneet väijyksiin mainitun kahden kylän välille ja ryöstäneet valtion verorahat, ajaen pakoon vartioston, joka postirattaita saattoi, kunnioittamatta laisinkaan kruunun virkailijoita. Sen jälkeen he olivat vetäytyneet erääseen ravintolaan ja syöneet siellä runsaan illallisen kuin ainakin olennot, joilla on kaksi vatsaa eikä yhtään omaatuntoa. Sitten he olivat puolijuovuksissa ja ylen epäluuloisina toisiaan kohtaan ehdottaneet, että mentäisiin jakamaan saalis kirkossa, ajatellen, että jos joku heistä olisi muualla pystynytkin pettämään tovereitaan, paikan pyhyys olisi häntä siellä hillinnyt. Se päätös olikin pantu toimeen, ja tällaisin kiitettävin aikein he olivat nyt tulleet kirkkoon tuona sekä mestari Adamille että Matteo-kuomalle sopimattomalla hetkellä.

Ensin he olivat hämmästyneet, kun näkivät kirkon niin hyvin valaistuna; mutta sitten aprikoidessaan olivat he arvelleet, että tämä ilotulitus vain helpottaisi rahojen jakamista, jota he olivat tulleet toimittamaan; ja tuntematta yksinkertaisuudessaan keinoja, joita kaitselmus käyttää rangaistakseen rikollisia ja kääntääkseen syntisiä, olivat he vain olleet tyytyväisiä tästä odottamattomasta sattumasta. Jotkut heistä, jotka eivät olleet aivan niin paatuneet kuin toiset, olivat tosin koettaneet selittää tovereilleen, että oli liian suuri häväistys ryhtyä tällaiseen askareeseen aivan vainajan kasvojen edessä; mutta heille oli melkein yksimielisesti ilkuttu; ja sivistymättömien olentojen luonteessa yleiseen tavattavain ristiriitaisten piirteiden mukaan olivat sitten juuri nämä hillitsijät metelöineet kaikkein kovimmin, saadakseen toverinsa unohtamaan äskeisen turhanaikaisen arkuutensa.

Vähitellen meteli kuitenkin rauhoittui, sen verran heillä oli vielä jäljellä tottelevaisuutta päällikön määräyksiä kohtaan, ja miehet istuivat piiriin ja ryhtyivät saalista jakamaan. Alettiin suurista rahoista ja siirryttiin sitten keskulaisiin ja lopetettiin viimein pienillä; kun tili oli täydellisesti tehty, huomattiin, että jäi vielä kolme soldoa jäljelle.

Siinä summa, joka oli sangen vaikea jakaa viidentoista hengen kesken, varsinkin maassa, jossa kymmenysjärjestelmää ei ollut otettu käytäntöön. Ja niinpä päätettiinkin, että nuo kolme soldoa jäisivät jakamatta, mutta että niistä sensijaan heitettäisiin arpaa; toiset esittivät, että niistä pelattaisiin kruunua ja klaavaa, toiset pari-arvoittelua, mutta yksikään näistä ehdotuksista ei saanut osakseen yleistä hyväksymistä. Kunkin keinon keksijä pysyi ehdotuksessaan; toiset, jotka olivat sen hylänneet, pysyivät järkkymättä hylkäystuomiossaan; eripuraisuus alkoi muuttua riidaksi, ja haukkumasanat ennustivat iskuja, kunnes päällikkö korotti äänensä ja sanoi keksineensä keinon, joka heitä kaikkia tyydyttäisi ja tuottaisi samalla seurueelle mitä miellyttävimmän huvin. Tämä kaksinkertainen lupaus rauhoitti mielet ja miehet olivat nyt vaiti kuunnellakseen päällikköään. Hänen keksintönsä olikin tosiaan mitä nerokkain: se oli sellainen, että arkku oli nostettava pystyyn sillä tavalla, että vainajasta tulisi maalitaulu; jokaisen heistä oli ammuttava tähän tauluun laukaus karabiinillaan, ja se, joka lennättäisi kuulan keskelle otsaa, saisi nuo kolme soldoa. Luutnantti ei erehtynyt, ehdotus tyydytti heitä kaikkia, ja siksi se otettiin vastaan yleisillä hyvähuudoilla.

Jokainen ryhtyi heti varustautumaan tähän uusimuotiseen pilkkaanampumiseen. Joku arvioi välimatkaa, toinen varusti pyssyään vireeseen; joku mittasi ruutia, joku laski kuulia. Ja kun sitten nämä valmistukset oli tehty, ympäröivät he kaikki yhdessä ruumisarkun nostaakseen sen pystyyn, kuten oli puhuttu; mutta tuskin nuo jumalattomat olivat satuttaneet kätensä siihen, niin mestari Adam, joka arveli, että nyt ei ollut enää aikaa hukata, ellei halunnut joutua ammutuksi, nousi pystyyn arkussaan ja huusi jylisevällä äänellä:

— Kiirastuleen tuomitun sielu!

Tuon huudon kuullessaan ja näyn nähdessään syöksyivät rosvot ulos kirkosta, unohtaen kuorin lattialle ei ainoastaan nuo kolme riidanalaista soldoaan, vaan myöskin kaikki viisitoista jako-osaansa, sillä niitä heillä ei ollut aikaa pistää taskuunsa. Yhteensä muodostivat ne summan, joka nousi seitsemääntuhanteen viiteensataan kolmeenkymmeneen liraan.

Mestari Adam seisoi hetken paikallaan, kädet koholla ja suu auki ja ihmetellen itsekin vaikutusta, joka hänen menettelyllään oli. Sitten hän hyppäsi keveästi arkustaan pois, ajatellen, että hänellä oli liian terve järki jättääkseen tuuliajolle moiset hyvyydet, jotka Jumala oli hänelle antanut, ja koska hän oli usein kuullut itsensä Fra Bracalonen sanovan, että piru nauraa varkaalle, joka varkaalta varastaa, niin päätti hän naurattaa lempoa kerrankin oikein täydeltä mahalta, varastamalla yksinään yhtaikaa viideltätoista varkaalta. Niin ollen otti hän käärinliinan, joka oli tehnyt palveluksensa häntä hautaan tuotaessa, ja kokosi sen päälle tuokiossa nuo viisitoista eri rahakasaa. Hän oli jo lopettamaisillaan toimensa ja katseli oikealla köyhän ahneudella kulta-, hopea- ja sekametalli-kekoa, joka oli hänen edessään, kun hän tunsi jonkun lyövän olalleen ja kuuli äänen kajauttavan korvaansa nämä yhtä kauhistavat kuin odottamattomat sanat: — Osa kummallekin, kuoma.

Mestari Adam kääntyi nopeasti ja näki Matteon seisovan takanaan käsivarret ristissä ryntäillä ja katsovan ilkkuvasti häneen. Ei ollut valitsemisen varaa; joko täytyi menettää kaikki tai jakaa rahat ja salata asia ottamalla kanssarikollinen. Mestari Adam ei siis epäröinyt hetkeäkään, ja sillä nopealla päättäväisyydellä, jonka lukija hänessä jo tuntee, pyysi hän nyt Matteo-kuomaa istuutumaan itseään vastapäätä ja levittämään maahan nenäliinansa. Kun jako oli toimitettu, huomasi he omistavansa kumpikin kolmetuhatta seitsemänsataa kuusikymmentä viisi liraa.

Jäi vielä nuo kolme soldoa, jotka olivat saaneet aikaan riidan varkaitten kesken. Mestari Adam huomautti nauraen tästä seikasta.

— Aivan oikein, — sanoi Matteo-kuoma kurottaen kätensä niitä kohti, — ne ovat ne kolme soldoa, jotka sinulle lainasin; anna ne minulle.

— Johan nyt, — vastasi mestari anastaen soldot, — onko mokomaa koskaan nähty! Minä olen lahjoittanut sinulle kolmetuhatta seitsemänsataa kuusikymmentäviisi liraa, ja sinä vaadit vielä takaisin kolmea soldoa!

— Minä vaadin, koska sinä olet ne minulle velkaa, — vastasi kuoma; — ja vaadin vastakin, kunnes ne minulle annat. Tänne vain, sinä olet kyllin rikas maksaaksesi velkasi. Kas niin, pulitahan vain minun kolme soldoani.

— Sinun kolme soldoasi! Peijakas, voisit paremmin sanoa minun kolme soldoani.

— Annatko tänne kolme soldoani! huusi Matteo-kuoma tarttuen mestari
Adamia tukkaan.

— Annatko minun kolme soldoani! huusi vuorostaan mestari Adam, tarttuen Matteo-kuomaa rintapieliin.

Kumpikin heistä oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää peräytyä; ja kun he olivat itsepäisiä kuin kalabrialaiset ainakin, tempoivat he yhä kumpikin toisiaan puoleensa, huutaen, minkä kurkusta pääsi: "Kolme soldoani! Kolme soldoani!"

Antakaamme nyt näiden kahden arvoisan riitaveljen mielensä mukaan huutaa ja pöllyyttää toisiaan ja palatkaamme kertomuksessamme Marco Brandin joukkoon.

Rosvot olivat paenneet pois kuin olisivat kaikki helvetin henget olleet heidän kintereillään. Mutta niin kiivas kuin heidän pakokauhunsa olikin, heidän täytyi kuitenkin pysähtyä, kun henki keuhkoista loppui. Toiset heittäytyivät silloin seisomaan puitten nojaan, toiset istahtivat kallionlohkareille; muutamat paiskautuivat vatsa vasten maata, muutamat selälleen makaamaan; mutta kaikki he läähättivät kilpaa, kunnes erään päähän heistä pälkähti, että he olivat ehkä erehtyneet ja antaneet aistiensa itseään pettää. Hän uskalsi ilmaista arasti tämän mielipiteensä; mutta ilmestys oli liian äskeinen, joten hän ei vielä näin aivan heti saanut juuri muita mielipiteeseensä yhtymään. Jonkun hetken päästä kuitenkin rauhallinen yö, ilman kirkkaus ja vuoriston raikkaus rauhoittivat heidän mielensä. Koko luonto, joka heitä ympäröi, oli niin majesteettinen ja puhdas, etteivät he voineet ymmärtää, miten maailman aineellinen järjestys oli saattanutkaan häiriytyä eräästä kaikkein ensimmäisistä lainkohdistaan, jopa ainoastaan virstan päässä tästä paikasta, johon he olivat pysähtyneet. Juuri tällaisessa muodossa eivät nämä ajatukset heille tulleet, mutta millä tavoin lienevätkin muodostuneet, ainakin niillä oli vaikutuksensa. Niistä johtui, että hetkisen kestäneen uuden vaikenemisen jälkeen he kaikki olivat melkein varmoja kiiruhtaneensa liiaksi kirkosta lähtöään, varsinkin, kun he olivat jättäneet sinne rahansa ja aseensa. Niin ollen ehdotti joku heistä, että pitäisi mennä takaisin kirkkoon niitä sieltä ottamaan. Olisi nyt saattanut olettaa, että tämä uusi ehdotus olisi otettu vastaan huononpuoleisesti, niinkuin äsken oli tehty ensimmäisellekin; mutta aivan toisin kävikin, sillä jokainen oli nyt rohkaissut luontonsa ja karkoittanut pelkonsa pois. Mutta koska jokainen oli luontoaan rohkaistessaan ja pelkoaan karkoittaessaan silti säilyttänyt häpeänsä, niin noustiin nyt ylös ääneti, ja koko joukko läksi liikkeelle hiiskumatta ainoatakaan sanaa.

Sotaisesta päätöksestään huolimatta, joka oli yksimielisesti tehty, tunsivat rosvot kuitenkin rinnassaan, mikäli he lähenivät kirkkoa, tuollaista kummallista lisääntyvää väristystä, joka oli varma merkki pelon palaamisesta. Tuontuostakin pysähtyi etummaisena kulkeva kuuntelemaan, ja koko joukko seisahtui ja kuunteli silloin kuten hänkin. Silloin syntyi niin suuri hiljaisuus, että jokainen voi kuulla oman sydämensä sykinnän; sitten jatkettiin jälleen matkaa, yhä hitaammin askelin, kuta enemmän lähestyttiin tuota hirvittävää paikkaa, jota kohti he kaikki menivät, mutta jonne kukaan heistä ei halunnut saapua.

Viimein tultiin erään kummun laelle, jonne kirkko näkyi mustana möhkäleenä ja hohtavin ikkunaruuduin. Se todisti, että kuolinlava oli siellä vielä paikoillaan. Rosvot katsahtivat toisiinsa, tiedustellen silmillään toisiltaan, mennäkö enää edemmäksi vai ei. Viimein teki luutnantti, huomatessaan yleisen epäröimisen, päätöksensä ja julisti, että hän menee sinne yksin, sillä hän oli armon tilassa, koska hän oli juuri saman päivän aamuna annattanut eräällä munkilla, jolta hän oli varastanut, itselleen synninpäästön, joten hänellä oli nyt vähemmän vaaraan uskallettavaa kuin muilla. Rosvot lupasivat odottaa häntä; luutnantti teki ristinmerkin ja meni.

Toverit seurasivat häntä katseillaan, keskellä tuota itämaisen kaunista yötä, kuultavampaa ja kirkkaampaa kuin hämärä meillä lännessä, ja näkivät hänen loittonevan melkoisen päättäväisin askelin kirkkoa kohti, hälveten näkyvistä sitä mukaa kuin heistä eteni. Viimein hän suorastaan katosi öisten ilmanäärten tummiin varjoihin, ja koko joukkue seisoi nyt hiljaa ja liikkumatta, silmät tähdättyinä paikkaa kohti, johon hän oli haipunut ja josta hänen piti uudestaan ilmestyä.

Kaksi minuuttia meni niin, yön juhlallisessa rauhallisuudessa, joka tuotti heidän taikauskoisille sieluilleen enemmän pelkoa kuin mitä he olisivat tunteneet pyssyjen paukkuessa. Sitten he näkivät, että varjoista alkoi kuultaa nopeasti lähestyvä ihmisolento. Heidän ensimmäinen aikomuksensa oli, se täytyy myöntää, lähteä pakoon luutnanttia odottamatta, nähdessään millä nopeudella hän heitä kohti juoksi; mutta huomatessaan piankin, ettei kukaan häntä ajanut takaa, he häpesivät pelkoaan. Luutnantti puolestaan lisäsi yhä nopeuttaan, kun huomasi miesjoukkonsa; ja viimein, parin minuutin kuluttua, hän pääsi perille kalpeana, huohottaen ja tukka pystyssä.

— No niin, — sanoi yksi rosvoista, — oliko se kirottu sielu siellä vielä.

— Oli kuin olikin! vastasi luutnantti, keskeyttäen joka sanan välillä ilmaa vetääkseen. — Oli, hän oli siellä, ja paljon muita hänen kanssaan.

— Sinä näit ne?

— En, mutta kuuntelin oven takaa.

— Kuinka sinä sitten tiedät, että niitä oli niin paljon?

— Kuinkako tiedän? toisti luutnantti. — Tiedän, kun kuulin heidän jokaisen pyytävän osakseen kolmea soldoa; laskekaapa siis, kuinka paljon heitä mahtaa olla, kun seitsemäntuhannen viidensadan kolmenkymmenen liran summasta ei tule kuin kolme soldoa kullekin.

Voimme aavistaa, minkä vaikutuksen tällainen kertomus teki rosvoihin siinä mielentilassa, missä he nyt olivat. Kukin heistä teki ääneensä siunaten ristinmerkin ja aivan hiljaisella äänellä lupauksen elää tästä lähtien kunniallisina miehinä; niin selvä totuuden leima oli luutnantin kertomalla asialla ollut.

Selitys on se, että luutnantti oli tullut kirkon ovelle juuri riidan kuumimmillaan ollessa ja hetkellä, jolloin mestari Adam ja Matteo-kuoma könistivät tuimalla tarmolla toisiaan ja huusivat niin kovasti, etteivät edes nähneet, että heidät yhtäkkiä ympäröi tusina santarmeja, joiden läsnäolon he huomasivat vasta sitten, kun korpraali huusi heille ukkosena jylisevällä äänellä:

— Aseet pois, kelvottomat! Te olette vankejani!