X
Maanjäristys
Kun Marco Brandi saapui Kalabrian pääkaupunkiin, näki hän puolen kaupunkia nurin närin, talot, mitä oli jäljellä, tyhjinä, ja väestön taivasalla. Yöllä oli ollut maanjäristys.
Marco Brandi oli nukkunut yön eräässä yksinäisessä majatalossa noin peninkulman päässä Cosenzasta. Uneen vaivuttuaan hän oli tuntenut, että hänen vuoteensa kuljeksi, ja hän oli luullut sitä uneksi. Mutta aamulla hän huomasi olevansa keskellä permantoa, ja kun hän samalla näki päivän kuultavan seinien läpi, jotka olivat haljenneet parista kolmesta kohtaa, niin hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Mitä tulee majatalon omistajaan, joka nukkui nähtävästi herkemmin kuin hänen vieraansa, hän oli paennut maan ensimmäisen tärähdyksen tuntiessaan.
Marco Brandi, joka olisi vähääkään tuntoaan vaivaamatta pysäyttänyt matkustajan tai ajoneuvot maantiellä, olisi pitänyt kunnon rosvon arvoon sopimattomana lähteä majatalosta maksamatta siellä velkaansa. Hän laski siis, kuinka paljoon hänen majatalossa saamansa illallisen ja yösijan arvo mahtoi nousta, lisäsi laskuun vielä muutamia kolikoita siivoojattarelle, jätti koko tuon antinsa huoneen näkyvimpään paikkaan ja poistui talosta melkoisen huolissaan, minkähän vaikutuksen Cosenzassa oli tehnyt tämä tärähdys, joka oli sivuuttanut hänet niin lempeällä tavalla, ettei hän ollut sitä huomannutkaan ennenkuin seuraavana aamuna, kuten olemme kertoneet. Ja tosiaankin: mikäli hän jatkoi matkaansa, taloissa, mitä hän näki matkansa varrella, oli enemmän tai vähemmän hirveitä merkkejä tapauksesta. Mutta vielä pahempaa tuli, kun hän saapui vuorten harjalle, jotka vallitsevat Cosenzaa Martoranon puolelta, ja saattoi nähdä yhdellä silmäyksellä; vaikkei vielä yksityiskohtia eroittaen, koko onnettomuuden, joka oli kohdannut kaupunkia päästä päähän, oikun koko vaihtelevaisuudella ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa.
Marco Brandi asteli keskellä tätä hävityksen näytelmää, ja hänen sydäntään ahdisti ajatus, että hänen isänsä saattoi olla uhrien joukossa; ja hän etsi jotakuta, jolta olisi voinut saada hänestä tietoja. Mutta kadut olivat autiot. Vanha Placido Brandi asui etäisimmässä korttelissa siitä, minkä kautta poika oli tullut kaupunkiin, niin että viimemainitun oli pakko kulkea kaupunki laidasta laitaan, saamatta kuulla mitään uutisia. Tultuaan pienen joen rannalle, joka juoksee kaupungin läpi, hän huomasi, että se oli kuivunut. Työmiehet kaivelivat nyt kiihkeällä innolla tuota uomaa, paikkakunnan tiedemiesten ohjaamina, jotka olivat lukeneet Jornaudesin [Jornaudes, oik. Jordanes, alanilalnen historioitsija 500-luvulIa. Suom.] historiasta, että Alarik-kuningas oli haudattu tämän joen pohjaan, suljettuna kolmeen arkkuun, joista ensimmäinen oli kultaa, toinen hopeaa ja kolmas pronssia, siten, että sotilaat ensin olivat kääntäneet joen uomastaan ja hautauksen jälkeen antaneet Busenton jälleen virrata entistä väyläänsä.
Tällä kertaa ei ihmiskäsi ollut suorittanut moista jättiläistyötä, vaan Jumala oli jokeen hengähtänyt, ja se oli kadonnut. Marco Brandi lähestyi työmiehiä ja kysyi, mitä he etsivät, sillaikaa kuin voivottavat haavoittuneet odottivat turhaan apua talojen raunioihin haudattuina; miehet vastasivat etsivänsä Alarikin ruumista, joka oli maannut joen pohjassa tuhatneljäsataa vuotta. Marco Brandi luuli silloin, että maanjäristys oli tehnyt Cosenzan asukkaat hulluiksi.
Noin kahdensadan askeleen päässä hän näki uuden ihmisjoukon, jonka muodosti muuan vanhus, kolme neljä munkkia ja kymmenkunnan laupeudensisarta; he kaivoivat erään talon raunioita, josta kuului vaikeroivia huutoja. Marco lähestyi joukkoa ja tunsi nyt vanhuksessa, joka johti töitä, oman isänsä. Brandit heittäytyivät silloin toistensa syliin, ja sitten kumpikin heistä tarttui kuokkaan ja ryhtyi toimeen; heidän onnistuikin saada pelastetuksi nainen ja kaksi lasta.
Busentossa työskentelevät jälleen olivat riemunsa kukkuloilla, sillä he olivat löytäneet joesta pienen pronssihevosen, jonka arvo oli pari hopearahaa.
Marco Brandi ja hänen isänsä riensivät toisen talon luo, sillaikaa kuin tiedemiehet jatkoivat kaivaustöitään; ja koko päivän toiset työskentelivät nyt pelastaakseen eläviä, toiset ryöstääkseen kuollutta. Illalla menivät Placido Brandi ja hänen poikansa, hervottomina väsymyksestä, vanhuksen taloon; se oli jäänyt kolmantena seisomaan keskelle kokonaisen kadun raunioita; tiedemiehet jälleen asettuivat yöleiriin itse joen uomaan.
Brandeilla, jotka menivät yöksi taloon, mikä voi luhistua koska tahansa, — heillä mahtoi olla harvinaisen huoleton rohkeus tai sangen luja usko, sillä he olivat melkein ainoat, jotka tohtivat oleskella katon alla moisena yönä. Kaikki asukkaat olivat paenneet kaupungin ympäristölle, jonne he rakensivat kaikessa kiireessä hirsistä ja oljista jonkinlaisen kenttäleirin. Se yhtäkkiä kyhätty leiri olisi muistuttanut erehdyttävästi jotakin hottentotti-kraalia, ellei ylimystö, joka puikahtaa ohi vaikeuksien kaikkialla, jopa maanjäristyksissäkin, olisi elähyttänyt noiden yhtäkkiä kyhättyjen asumusten kesytöntä yksitoikkoisuutta melkoisella joukolla täyteen kuntoon valjastettuja vaunuja, joissa isännät istuivat sisällä ja kuskit pukilla, sillä ajoneuvojen omistajat olivat huomanneet tällaisen asumisen mukavammaksi.
Mikään ei muuten ollut tuskallisempi näky kuin tuo yhteen kokoontunut onneton väestö, josta jokaisella oli joku surtavana ja josta ne olivat vähimmän kadottaneet, jotka eivät olleet kadottaneet muuta kuin omaisuutensa.
Yö oli hirvittävä, sillä on muistettava, että milloin ensimmäinen tärähdys tapahtuneekin, sitä seuraa toisia ja melkein aina yöllä. Saattaisi sanoa, että maa pelkää antautua raivoisiin väänteihinsä aikana, jolloin aurinko sitä katselee, ja että se odottaa vain kuninkaansa nukkumista heittäytyäkseen jälleen noihin kuumeenpuuskiin, jotka saavat sen ähkimään ja heittelehtimään, sen sisuksia polttavan tulen kalvamana. Tuontuostakin kulki väristys maankamaraa pitkin, kellot torneissa soivat itsellään, ja huudot: Terre moto! Terre moto! kaikuivat valittavina ja kauhistavina; se oli kuolonkaameata huutojen, valitusten ja voihkinain yhteissointua, jota olisi luullut, kun se kohosi valtavana taivasta kohti, jonkun muinaisen kirotun kaupungin viimeiseksi huokaukseksi, jollaisesta raamattu puhuu.
Vanha Placido Brandi ja hänen poikansa nukkuivat noin kaksi tuntia; sitten he, vaikka Jumala näyttikin suojelevan kattoa heidän päänsä päällä, läksivät pois talosta, ei paetakseen tai valitellakseen kuten enimmät muut tekivät, vaan koettaakseen toimittaa apua onnettomille, jotka vielä olivat hengissä talojensa raunioihin haudattuina.
Heidät pysäytti ovella kummallinen saattue, joka tuli heitä kohti. Sen muodosti noin kolmisenkymmentä kapusiini-munkkia, joista toiset kantoivat soihtuja ja toiset, alastomina vyötäröihin saakka, suomivat itseään nauloilla varustetuilla piiskoilla, kulkien kaupungin läpi tekemässä julkista katumusta omien ja kansalaistensa syntien tähden.
Matkan varrella tuli miehiä ja naisia ulos raunioista, niinkuin kummitukset koloistaan, ja laskeutuivat maahan, liittyen ääneensä rukouksiin, joita suomitsija-veljet lauloivat. Vanhus ja hänen poikansa vaipuivat niinkuin muutkin polvilleen ja yhtyivät väkijoukon litaniaan. Mutta hetkellä, jolloin itse sovitusuhrin marttyyrit kulkivat heidän ohitseen, katkesi Marco Brandin ääni yhtäkkiä ja hänen kätensä tarttui isän käsivarteen: flagellanttien eli suomitsija-veljien päällikössä hän oli tuntevinaan luutnantti Paolon ja toisissa heissä koko muun rosvojoukkonsa, jonka hän luuli oleksivan keskellä Kalabrian vuoristoa aivan erilaisissa hommissa kuin katumusta tekemässä.
Marco Brandi ei ollut uskoa silmiään; mutta kun hän oli liian uskonnollinen häiritäkseen ystäviään heidän hurskaassa työssään, niin tyytyi hän vain kulkemaan heidän perästään suuressa kansanjoukossa, joka näitten hurskaiden miesten hartauden nähdessään seurasi heitä, ylistystä heille laulaen ja uskoen tietysti, että moinen uhri sammuttaisi Jumalan vihaa. Kirkon portaille saavuttaessa lauloivat soihtujen kantajat kahta äänekkäämmin ja suomitsijat iskivät kahta ankarammin. Moinen hyvä esimerkki valtasi koko kuulijakunnan mukaansa: kaikki lankesivat polvilleen, miehet raastaen tukkaansa, naiset lyöden rintoihinsa ja äidit antaen vitsaa lapsilleen, niin että sovitus tulisi kyllin täydelliseksi viattomista pienokaisista, jotka eivät osanneet syntiä tehdä, aina vanhuuden heikkouteen saakka, joka ei enää pystynyt syntiin. Viimein, kun laulu vaikeni, astuivat ensin soihtujen kantajat kirkkoon ja suomitsija-veljet seurasivat paritusten heitä; Paolo jäi viimeiseksi, niinkuin kenraali johtaessaan peräytymismatkaa. Hänkin aikoi sitten vuorostaan astua sisään, mutta silloin Marco Brandi hänet pysäytti tarttuen häntä käsivarteen. Luutnantti, jonka omatunto luultavasti oli suoritetusta katumustyöstä huolimatta vielä kyllin kuormattu, koetti irroittaa kättänsä eikä kääntynyt taakseen katsomaan, ajatellen parhaaksi olla näyttämättä kasvojaan henkilölle, joka niin eittämättömällä tavalla ilmaisi halunsa päästä tekemisiin hänen kanssaan; mutta samassa kuuli hän Marco Brandin hyvin tutun äänen mainitsevan nimeään.
— Kapteeni! huudahti hän silloin ja kääntyi.
— Sepä juuri, — vastasi Marco. — Mutta hittoako te täällä teette?
— Näette sen itse, kapteeni; Jumalan armo on meitä koskettanut ja me teemme katumusta.
— Sepä sattui hyvin, — vastasi Marco Brandi, — sillä minä tulin jättämään erohakemusta ja pelkäsin suuresti selkkauksia paatuneitten kanssa.
— Onnittelen teitä, kapteeni, oikealle tielle palaamisesta, — vastasi luutnantti syvän synninsurun painaman näköisenä. — Mutta kertokaapa meille, miten te täällä olette, vaikka me luulimme teidän joutuneen vangiksi tai kuolleen.
— Ja te kertokaa, miten minä näen teidät täällä, salautuneina kapusiinien kaapuihin, kun minä jätin teidät rosvojen viittoihin.
— Kyllä, kapteeni; mutta mennään kirkkoon, siellä saamme olla paremmassa rauhassa kuin täällä. Minä pelkään aina, että kansanjoukossa on joku santarmi, joka luulee tekevänsä Herralle mieluisen työn iskemällä kiinni kaulukseeni; ja äsken, kun tunsin teidän pysäyttävän itseni, tunnustan, etten ollut kovinkaan rauhallisella mielellä. Synninsuruni on kyllin suuri tehdäkseni katumusta, mutta uskoni ei ole vielä tarpeeksi vahva tullakseni marttyyriksi.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Marco Brandi seuraten Paoloa kirkkoon ja nauraen itsekseen kauhua, jonka oli luutnantilleen tuottanut.
Sakaristoon saapuessaan näki Marco Brandi siellä koko muun joukkonsa, joka otti hänet vastaan todellisella ilolla, sillä, kuten sanottu, he rakastivat suuresti päällikköään. Kuitenkin yhtyi eräs pelonkin tunne tähän iloon. Vintiöparat luulivat näet Marco Brandin tulleen viemään heitä takaisin rikoksen tielle. Mutta Paolo kiiruhti rauhoittamaan heitä, ilmoittaen, että heidän päällikkönsä oli nyt, ellei juuri katuvainen niinkuin he, niin ainakin kääntynyt, ja että hän päinvastoin tuli jättämään heille eronsa ja vapauttamaan heidät valastaan. Kohta, kun tämä uutinen saatiin kuulla, ei mikään enää häirinnyt heidän jälleennäkemisensä iloa.
Marco Brandi kertoi heille syyt, jotka saivat hänet kaipaamaan yksityiselämään vetäytymistä. Toiset hyväksyivät ne koko sydämestään ja kertoivat hänelle vuorostaan, kuinka heille oli ilmestynyt kuollut juuri hetkellä, jolloin he aikoivat keskenään eräässä kirkossa jakaa varkauden hedelmiä, ja kuinka he jo sen näyn järkyttäminä olivat palanneet vuoristoon aikeessa luopua ammatista, jota he siihen asti olivat harjoittaneet; sitten viimeöinen maanjäristys, mikä oli nähtävästi heidän pyhässä paikassa tekemänsä rienauksen aiheuttama, oli vielä heitä tuossa hurskaassa päätöksessä vahvistanut. He olivat siis lähteneet heti Cosenzaan, jossa on kymmenen virstan päähän pyhyydestään kuuluisa kapusiiniluostari; olivat antaneet siellä viedä itsensä priorin puheille ja tunnustaneet hänelle syntinsä, alistuen jo etukäteen hyväksymään kaikki katumustyöt, mitä hän suvaitsisi heille määrätä.
Priori, joka ei koskaan unohtanut veljeskuntansa etua, milloin se ei ollut ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa, oli päättänyt käyttää hyväkseen näin suurta ja odottamatonta katuvaisuutta. Hän oli siis järjestänyt tuon öisen kulkueen, joka oli tuottava hänen veljeskunnalleen sitä enemmän kunniaa, mitä kovemmin katujat nahkaansa iskivät. Olemme nähneet, kuinka tunnollisesti rosvot olivat tehtävänsä suorittaneet; ja priorin pyhä aate olikin jo saanut palkkionsa, sillä kaikki ihmiset olivat jo valmiit uskomaan, että jos maanjäristyksellä ei olisi enää muita seurauksia, oli se luettava kunnioitettavain kapusiini-isien onnellisen välittäjätoimen ansioksi.
Heti kun Marco Brandi oli tuntenut Paolon ja Paolo ilmoittanut hänelle, että koko rosvojoukko oli paikalla, oli sen entinen päällikkökin saanut aatteen käyttää hyvän asian ajamiseen noita miehiä, joiden rohkeuden hän tunsi ja joiden uskollisuuden hän oli kokenut monen monta kertaa. Hän piti siis heille puheen, miehenä, joka tietää kääntyvänsä miesten puoleen; kiitti työtä, jonka he olivat jo tehneet, mutta lisäsi myöskin uskovansa, että heidän katumuksensa olisi vieläkin mieluisempi Jumalalle, jos he, käytettyään henkisiä keinoja tulevien onnettomuuksien estämiseksi, tahtoisivat nyt myöskin alentua maallisiin, korjatakseen mikäli voivat jo tapahtuneita onnettomuuksia. Siellä oli viisitoista voimakasta, uljasta ja älykästä miestä; siinä oli aivan tarpeeksi avun hankkimiseksi monille paikoille, joissa vielä voi olettaa sitä tarvittavan. Eikä kolmen, neljän kuolemasta pelastetun onnettoman ihmisen ääni voinut olla mikään halveksittava apu näille veitikoille, joita taivas ehkä saattoi moittia hiukan liian myöhäisestä armon etsinnästä, — kun nuo äänet saataisiin rukoilemaan heidän puolestaan.
Tällaista ehdotusta ei voitu siis olla hyväksymättä; se otettiin vastaan suurella innostuksella, ja päällikkönsä johdolla levisivät rosvot nyt heti kaikkialle kaupunkiin, uskaltaen ihmeellisellä uljuudella henkensä vaaraan ja valaen esimerkillään rohkeutta kaikkein toivottomimpiinkin. Ja heidän vaivansa tulivatkin runsaasti palkituiksi, sillä he olivat vetäneet jo viisi, kuusi henkeä esiin raunioista, kun Busenton puolelta alkoi kuulua kovia huutoja. He juoksivat heti sinne, mutta miten he kiiruhtivatkin, saapuivat he liian myöhään. Jumala, joka oli eilen määrännyt joen kuivumaan, oli nyt antanut sille ohjauksen ryhtyä jatkamaan entistä juoksuaan, niin että aallot olivat tulleet yhtäkkiä takaisin, hyppien kuin kilpahevoset; ja ne veivät mukaansa merta kohti nuo kunnioitettavat tiedemiehet, jotka eivät olleet tahtoneet arkeoloogisessa innossaan poistua paikalta, mistä he toivoivat löytävänsä Alarikin haudan.
Tämä onnettomuus oli viimeinen, mitä tällä kertaa tarvittiin Kalabrian pääkaupungissa surra. Toistuvat maantärähdykset kadottivat vähitellen rajuutensa, niin että aamulla ja päivän mukana, joka valaisi väestö-raukan onnettomuutta, se sai myöskin rohkeutta sitä kantaa. Se ei tiennyt muuten vieläkään, ketä sen oli kiittäminen avusta, jota se oli niin odottamatta ja ihmeellisellä tavalla saanut, sillä rosvot olivat menneet aamun koittaessa viisaasti kapusiinien luostariin, ja Marco Brandi jälleen isänsä asuntoon, saamaan hänen siunauksensa ja järjestämään tulevia häitänsä koskevat pienet raha-asiansa.