XI
Uhrautuminen
Olemme sanoneet, että Marco Brandin isä oli järjestyksen mies; niinpä olivatkin hänen kirjansa selvät, eikä hänen poikansa voinut muuta kuin kehua sitä samalla sekä kunniallista että kannattavaa tapaa, jolla isä oli sijoittanut hänen varansa. Mutta kun nuori sulhanen nykyisissä aikeissaan tarvitsi käteistä rahaa, otti hän isältään tuhantisen kolikkoa kultarahoina ja viisi-, kuusitoistatuhatta frangia maksuosoituksena Mariekofin pankkihuoneelle Napolissa ja Tortonialle Roomassa, ja jätti loput, jotka voivat nousta ainakin yhtä suureen määrään, niiden älykkäiden käsien hoitoon, jotka olivat näinä aikoina kasvattaneet hänen pienen omaisuutensa melkeinpä kaksinkertaiseksi.
Marco Brandilla oli syynsä olla matkustamatta kahdesti samaa tietä. Keskellä Cosenzassa vallitsevaa mullistusta ei häntä tosin ollut tunnettu, mikä olikin ymmärrettävää, jokaisella kun oli tarpeeksi huolta omissa asioissaan, välittääkseen täydellä todella muusta kuin tuosta tapahtumasta, joka oli hävittänyt puolen kaupunkia ja uhkasi jokaisella uudella tärähdyksellä samaa kohtaloa vielä pystyynkin jääneelle toiselle puolelle. Marco Brandi läksi siis San Lucidoon, sopi siellä kalastajain kanssa kuljetusmaksusta ja antoi saattaa itsensä sieltä rantoja pitkin Tropeaan.
Tähän kaupunkiin tullessaan hän kuuli yhtaikaa kaksi uutista, joita hän sangen vähän odotti, nimittäin, että mestari Adam oli kuollut ja että Gelsomina oli ollut jo muutaman päivän tätinsä luona. Hän tiedusteli heti tuon arvon naisen asunnon, ja löysi siellä tyttöparan keskellä useita muita ikäisiään tyttöjä, jotka olivat tulleet lohduttamaan häntä, tosin tehden sen niin tavallisin sanoin, että ne vain lisäsivät isäänsä surevan tuskaa, sitä lainkaan rauhoittamatta. Gelsominan suru oli tosiaan suuri, sillä oikullisesta luonteestaan ja kärsimättömyydestään huolimatta hänellä oli hyvä sydän, ja hän rakasti isä-raukkaansa kaikesta sielustaan.
Tuskin hän nyt näki oven avautuvan ja sen kynnykselle ilmestyvän miehen, jota hän rakasti, niin hän heittäytyi heti hänen kaulaansa, tuntien, että nyt oli Jumala lähettänyt hänen luokseen sielun, jolle hän voi tuskansa purkaa, ja hän puhkesi kyyneliin. Seudulla oli levinnyt huhu, että nuori tyttö aikoi naimisiin erään veljensä ystävän kanssa; jokainen tunsi siis tulokkaassa sulhasen, ja kaikki vetäytyivät niin ollen vaistomaisen hienotuntoisuuden vaatimana heidän luotaan pois.
Marco Brandi ei koettanut suinkaan suoranaisesti lohduttaa Gelsominaa; päinvastoin hän puhui hänelle mestari Adamin erinomaisista ominaisuuksista, hänen rakkaudestaan lastaan kohtaan, lyhyesti: kaikesta, mikä suinkin saattoi perinpohjin tytön sydämen sulattaa, ja nuori tyttö tunsikin kyyneleissä, jotka Marco Brandi sai hänet vuodattamaan, ainoan ja oikean helpoituksen, mitä hän surussaan voi toivoa. Sitten, mutta vähitellen, pujahti keskelle kyyneleitä joku rakkauden sanakin, niinkuin auringon säde keskelle myrskyä. Marco Brandi lakkasi valittamasta nykyistä onnettomuutta ja kiinnitti sensijaan toivon tulevaisuuteen; hän puhui onnen suunnitelmista, joita mestari Adam oli tehnyt heidän kanssaan, ja että heidän oli nyt pakko ne toteuttaa, ilman hänen apuaan; ja niin taitavasti hän puhui, että hänen lopulta onnistui vaistomaisella hienoudella, jota ei puolivilliltä vuoristolaiselta olisi saattanut odottaa, poistaa Gelsomina-paran taivasta peittänyt surunpilvi. Tyttö oli alkanut häntä kuunnellen, ja lopetti hänelle vastaten; hän oli nyt alistumisen opastamana tehnyt ensimmäisen askeleen toivoa kohti.
Päivän lopulla levisi kaupungissa merkillinen huhu. Sanottiin, että Fra Bracalone, joka oli kulkenut täältä Balaamin kanssa ohitse tavallisella almumatkallaan naapurikyliin mennäkseen, oli puhunut vihjaillen ja salaperäisin sanoin jostakin ylösnousemuksesta, mikä saattoi käydä perheelle surullisemmaksi kuin itse kuolema. Kun häneltä oli kysytty yksityiskohtia mestari Adamin viimeisistä hetkistä, oli hän vastannut niihin päätään pudistaen kuin ainakin mies, joka ei tahdo sanoa mitään varmaa, mutta joka ei estä toisia otaksumasta mitä tahtovat.
Nämä kaikessa hiljaisuudessa uskotut salaisuudet olivat saapuneet myöskin Gelsominan tädin kuuluviin. Täti, joka ei voinut ymmärtää, mikä olisi sen pahempaa kuin kuolema, tuli tehneeksi veljensätyttärenkin osalliseksi huhuista, joihin ainoastaan kunnon lukkari voi antaa selityksen. Toivo on viimeinen tunne, joka ihmisen sydämessä kuolee; Gelsomina alkoi siis toivoa, voimatta itselleen selvittää, mitä hän oikein toivoi. Tällä hetkellä ilmestyi Fra Bracalone aaseineen kadun kulmaan. Gelsomina aikoi juosta hänen luokseen, täti pidätti häntä. Mutta kun Fra Bracalone kulki oven ohitse, sulki Marco Brandi häneltä tien ja pyysi häntä tulemaan sisään. Lukkari tunsi entisen tuttavansa, jota hän, niinkuin kaikki muutkin, piti korpraali Bombardan ystävänä, ja koska Gelsomina kerran kuitenkin saisi tietää totuuden, niin tahtoi lukkari tytön tietävän sen hänen omasta suustaan, sillä tällä tavalla saisi hän sen kuulla ainakin mahdollisimman hellävaraisessa ja lieventävässä muodossa.
Fra Bracalone oli puhunut totta: uutinen, jonka hän toi, oli pahempi sitäkin, mikä jo tunnettiin. Mestari Adam liittynyt varasjoukkoon, mestari Adam tekeytynyt kuolleeksi jakaakseen rosvojen kanssa valtiolta ryövättyjä rahoja, vieläpä kirkossa, johon hän oli mennyt muka itseään hautauttamaan, se oli seikka, jota ei kukaan sellainen voinut ymmärtää, joka tiesi kuinka pitkää ja työteliästä taistelua maalari oli käynyt köyhyyttä vastaan. Niinpä ei Gelsominakaan jaksanut kestää sielussaan vuorottelevain ristiriitaisten tunteittensa kiivautta, vaan kaatui Fra Bracalonen kertomuksen lopulla pyörtyneenä Marco Brandin syliin.
Marco Brandi oli selväjärkinen mies, joka tiesi kokemuksesta, että naisten pyörtymiset ovat joskus pitkiä, mutta harvoin vaarallisia.. Hän laski niin ollen Gelsominan tädin käsiin, ja vieden Fra Bracalonen viereiseen huoneeseen, pyysi lukkaria kertomaan tapauksen yksityiskohdittain.
Näissä Marco Brandille kyllä uusissa yksityiskohdissa on lukijalle vähän tuntematonta ja kerrottavaa. Arvon lukkari oli, kuten olemme nähneet, lähtenyt mestari Adamin luota hetkellä, jolloin oli huomannut unohtaneensa tärkeimmän osan maalarille antamastaan lupauksesta. Noin kymmenen minuuttia poissa oltuaan hän tuli takaisin kaapua tuoden, mutta kuuli silloin kovaa meteliä kirkossa, jonka hän oli tuokio sitten jättänyt hiljaiseksi kuin hauta. Hän hiipi varpaillaan ovelle, työnsi sen hiljaa raolleen ja näki silloin kuorissa hyvinkin tusinan rosvoja, jotka jakoivat keskenään kultakassaa.
Fra Bracalone, jolla ei ollut pienimpiäkään vaatimuksia saavuttaa mainetta urhoollisuudellaan, ei hetkeäkään aikonut karata yksinään niin vankan joukon kimppuun. Sentähden hän vetäytyi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja poistui luostarista ja kiiruhti ilmoittamaan asiasta tuomarille. Tämän kunnioitettavan virkaherran ovella, herran, jolla on niin korkea arvo Kalabrian ja Sisilian kylissä, hän tapasi saman vartioston, joka oli saattanut rahapostia ja joka oli nyt jälleen kokoontunut pakoretkeltään yhteen ja tullut tapaamaan samaa henkilöä kuin lukkarikin, vieläpä samassa tarkoituksessa. Häpeä, että olivat lähteneet pakoon melkein ilman taistelua, pelko, että he saisivat eron virasta, niinkuin heille uskottujen rahain ryöstöstä luonnollisesti voi olla seurauksena, halu yletä arvossa, jos heidän onnistuisi rosvoille kostaa ja saada takaisin rahat, jotka he olivat antaneet itseltään viedä, helppous yllättää varustautumattomat rosvot hetkellä, jolloin nämä sellaista vähimmin odottivat, kaikki tämä palautti sbirreille jälleen heidän rohkeutensa, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin menettäneet. Ja Fra Bracalonen saattamina he tunkeutuivat sitten luostariin juuri samalla hetkellä, jolloin mestari Adam karkoitti koko joukkueen pakoon nousten arkussaan pystyyn ja iskien heihin kauhistavat sanansa: Kiirastuleen tuomitun sielu!
Nyt lukijamme aavistavat lopun; korpraali joukkoineen ei ollutkaan joutunut tekemisiin Paolon ja hänen rosvojensa kanssa, vaan oli tavannut kirkossa enää ainoastaan Matteo-kuoman ja mestari Aadamin. Mutta koska varastetut rahat olivat siellä ja koska mainittujen kunnon naapurien ympärillä oli kaikenlaisia aseita täydessä vireessä, oli selvää, että he olivat syyllisiä, jopa suorastaan ehkä tämän seutua kiusaavan kauhean rosvojoukon päälliköltäkin. Eräät menivät niinkin pitkälle, että ajattelivat Marco Brandin nimen ainoastaan jonkinlaiseksi mestari Adamin ottamaksi sotanimeksi ja ettei maailmassa ollutkaan muuta Marco Brandia kuin kunnianarvoisa maalari.
Niin ollen oli mestari Adam ja Matteo-kuoma viety kylän vankilaan ja todistekappaleet jätetty takavarikkoon tuomarille.
Mikäli Fra Bracalone kertoi tarinaansa, sikäli hälveni verho, joka tähän saakka oli kätkenyt kuulijan silmissä Paolon ja hänen kumppaniensa äkillistä ja odottamatonta kääntymystä. Yksi ainoa seikka jäi hänelle käsittämättömäksi, hänelle, joka tiesi paremmin kuin kukaan muu, että Marco Brandi oli tosiaan olemassa ja että mestari Adam oli viaton, nimittäin, mikä oli ollut syynä tuohon valekuolemaan, josta valekuolleelle oli koitunut niin hirveät seuraukset. Mutta koska Fra Bracalone ei voinut antaa hänelle muita selityksiä kuin ne sangen hämärät tiedot, mitä hänellä itsellään oli, niin sanoi Marco Brandi hyvästit kunnon lukkarille, joka jatkoi Balaamin kanssa matkaansa Nicoteraan, sekä meni itse nuoren tytön huoneeseen.
Gelsomina oli tointunut tainnuksistaan, mutta oli joutunut hirvittävän kuumeen valtaan. Marco Brandi lähestyi rauhattomana hänen vuodettaan; tytön puhe oli lyhyttä, hengitys nopeaa ja hänen silmänsä paloivat; hän tunsi kyllä nuoren miehen vielä, mutta otti hänet kuitenkin vastaan melkeinpä jonkinlaisella kauhulla. Hän näet ajatteli, että tämäkin viimeinen onnettomuus, joka hänen perhettään kohtasi, johtui, kuten kaikki muutkin, Marco Brandista: ilmeni jonkinlainen kovan kohtalon voima, joka lähti tuosta miehestä ja kohdistui hänen sukuunsa, ja se alkoi häntä nyt peloittaa. Ensimmäisen kerran, kun Marco Brandi oli ilmestynyt kylään, hän tuli sinne hävittääkseen maalarin luoton; toisen kerran murskatakseen isän sydämen ja kolmannen kerran riistääkseen häneltä kunnian.
Tällaiset ajatukset olivat muuten johtuneet jo itsensä Marco Brandinkin mieleen, joten hänellä ei nyt ollut suurta vaivaa aavistaa, mikä hänen kihlattunsa kylmenemiseen häntä kohtaan oli oikeastaan syynä. Kuume, joka tyttöä poltti, tuli muuten yhä ja yhä kiivaammaksi ja eräät tajuamattomat sanat, jotka hänen kuivilta huuliltaan pääsivät, ilmaisivat, että hän alkoi jo houraillakin. Marco Brandi tahtoi silloin ottaa tyttöä kädestä, mutta tyttö veti kätensä pois. Sulhanen istui nyt vuoteen päälaudan taakse, niin ettei sairas voinut häntä laisinkaan nähdä, tyttöparka, joka huusi isäänsä yhä kasvavassa kuumehoureessaan, kaikilla tyttärellisen tuskan sydäntävihlovilla sanoilla. Mitä sulhaseen jälleen tulee, näytti tyttö hänet kokonaan unohtaneen, tai jos hän sattumoisin lausuikin hänen nimensä, teki hän sen niin moittivalla äänellä, että Brandin sydäntä särki.
Sulhanen ymmärsi, ettei sellaista taudin tilaa voinut kauan jatkua; heikko ja hermostunut kun Gelsomina oli, tappaisi moinen kuumehoure hänet kolmessa päivässä; ainoa keino saada moinen lakkaamaan oli toimittaa tytön luo hänen isänsä. Marco Brandi ei epäröinyt.
Kuumeen voima heikkeni kuitenkin vähitellen; sanoja syöksyi vähemmin nuoren tytön suusta, heikkous ja lamaannus seurasivat kiihkoa ja hourailua; uni, jota väristykset alinomaa keskeyttivät, otti sairaan helmoihinsa. Marco Brandi käytti tätä tilaisuutta; hän meni pöydän ääreen, joka oli Gelsominan vuoteen vieressä, kirjoitti muutaman rivin paperipalalle, jätti erääseen pieneen lippaaseen rahat ja arvopaperit, jotka oli saanut isältään, ja asetti kirjeensä lippaan päälle. Sitten hän lähestyi hiljaa morsiamensa vuodetta, painoi huulensa hänen huuliinsa, mutisi jäähyväiset, joiden piti olla hänen viimeisensä, ja lähti talosta ilmoittamatta kenellekään lähdöstään.
Kun Gelsomina seuraavana päivänä avasi silmänsä, oli ensimmäinen henkilö, jonka hän näki vuoteensa pääpuolessa, hänen isänsä. Gelsomina kirkaisi, sillä hän luuli, että se oli vielä vain kuumenäkyä. Mutta vanhus sulki hänet syliinsä, ja hänen kyyneleensä ja suudelmansa saivat tytön pian vakuutetuksi, että tämä oli totta. Silloin kysyi Gelsomina häneltä, kuinka isä oli täällä, hän, jonka tytär luuli olevan vankilassa kuolemanrikoksesta syytettynä. Vanhus ei sitä itsekään ymmärtänyt. Kello kahden aikaan aamulla tuomari oli tullut hänen luokseen vankilaan ja ilmoittanut, että hän oli vapaa. Mestari Adamille ei ollut tarvittu sanoa sitä kahta kertaa; hän oli juossut ilmoittamaan tämän hyvän uutisen vanhalle Babilanalle; ja ajatellessaan, miten rauhaton hänen tyttärensä täytyi olla: joko luullen hänen kuolleen tai olevan vankina, oli vanhus lähtenyt heti Tropeaan, jonne hän oli saapunut juuri vähää ennen kuin tytär avasi silmänsä.
Koko jutussa oli jotakin käsittämätöntä, joka pakotti Gelsominan keräämään kaikki sekavat muistot, mitä hänellä oli eilisestä päivästä. Silloin muisti hän hämärästi nähneensä Marco Brandin; sitten hänen muistonsa tuli selvemmäksi ja hän moitti itseään ajatellen, kuinka kylmästi hän oli ottanut Marco Brandin vastaan. Mutta siitä hetkestä lähtien jälleen hän ei muistanut kerrassaan mitään muuta kuin tunnon kuumasta suudelmasta, jonka hän oli aistinut unessaan ja joka oli viipynyt hänen huulillaan. Gelsomina katseli pelästyneenä ympärilleen: Marco Brandi ei ollut enää siellä.
Heti kun hänen isänsä oli tullut takaisin ja pelastunut vaarasta, olivat Gelsominan sydämessä kaikki hellät tunteet rakastettua kohtaan jälleen heränneet. Hän huusi Marco Brandia, mutta Marco Brandi ei vastannut; sen sijaan tuli sisään tytön täti. Ja hän saattoi antaa hänelle edes joitakin tietoja. Marco Brandi oli lähtenyt talosta eilen kello kymmenen illalla, sanomatta tuolle kunnon naiselle, minne hän meni, mutta ilmoittaen hänelle kuitenkin jättävänsä Gelsominalle kirjeen. Ja mestari Adamin ei tosiaan tarvinnut nyt muuta kuin kääntää päätänsä huomatakseen tuon kirjeen lippaan kannella; Gelsomina tempasi sen käteensä ja luki seuraavaa:
"Sinä olet oikeassa, Gelsomina, minä se olen syynä perheesi onnettomuuksiin, minun ne on siis korvattavakin. Ei ole kuin yksi keino viattoman pelastamiseksi, nimittäin antaa syyllinen oikeuden käsiin. Huomenna sinun isäsi on vapaa. Se, mitä olen jättänyt lippaaseen, on isäsi omaa; se on vähäinen vahingonkorvaus omaisuudesta, jonka hän on tähteni kadottanut, ja suruista, joita olen hänelle tuottanut.
Hyvästi! Minä en pyydä sinulta enää rakkautta, mutta minä rukoilen anteeksiantoa.
Marco Brandi."
Mestari Adam avasi lippaan, toivoen, että siinä olisi lisätietoja; mutta hän ei löytänyt siitä muuta kuin ne kaksikymmentätuhatta frangia, jotka Marco Brandi oli saanut isältään.
— Lähtekäämme Nicoteraan, — huudahti Gelsomina nousten vuoteessaan istumaan; — minun täytyy saada nähdä hänet ennenkuin hän kuolee.