XVI LUKU.
Matka.
Äkilliset ilmanmuutokset ovat tavalliset merenrannikolla. Nytkin olivat syksyiset sadepilvet hajonneet, ja taivas kuulti selkeänä ja kirkkaana kuin keväällä. Matkustajat saattoivat oleskella kannella, ja Henrik sai seurustella Cécilen kanssa, mikä olisi ollut mahdotonta, jos sade olisi pakoittanut Cécileä hakemaan suojaa naistensalongista. Henrikillä oli täysi syy kiittää Jumalaa.
Ensimäisen kerran äidin kuoleman jälkeen Cécile jaksoi kiinnittää huomionsa ympäristöön ja hän kysyi uteliaasti Henrikiltä selitystä kaikkeen mitä näki. Henrik vastasi näihin kysymyksiin miehenä, joka on perehtynyt kaikkeen, ja hänen äänensä sointu oli nuorelle tytölle niin suuri nautinto, että hän yhä jatkoi kyselemistään yksinomaan kuullakseen hänen puhuvan. Hänelle tuntui aukeavan aivan uusi elämä, johon hän astui Henrikin opastamana. Tämä laiva, joka kantoi häntä toista maata, synnyinmaata kohti, irroitti hänet menneisyydestä ja kiidätti häntä tuntemattoman tulevaisuuden rantoja kohti.
Matka kului onnellisesti. Taivas oli, kuten jo olemme maininneet, niin kaunis kuin Englannin syksytaivas voi olla, niin että kahden tunnin matkan päästä Doverista Ranskan rannikko alkoi häämöittää usvaisena taivaanrannalla, kun taas Englannin rannikko oli vielä selvästi näkyvissä. Cécilen silmät siirtyivät vuorotellen toisesta toiseen. Kumpi näistä kahdesta oli hänelle onnen maa?
Seitsemättä käydessä saavuttiin Boulogneen. Markiisitar muisti, että he viime kerran siellä käydessään olivat asuneet Postihotellissa, mutta hän ei muistanut sen emännän nimeä.
Mutta Cécile, joka monta monituista kertaa oli kuullut äitinsä kertovan myrskyisen lähtöillan tapahtumista ja yhtä monta kertaa kuullut rouva Ambronin, hotellin ystävällisen emännän nimeä mainittavan, ei ollut yhtä huonomuistinen kuin hänen isoäitinsä, ja tuo nimi oli jäänyt hänelle mieleen.
Heti hotelliin saavuttuaan hän kysyikin rouva Ambronia, ja tämä, joka oli aina aulis palvelemaan vieraitaan, saapui heti.
Cécile, nähdessään tämän kunnon naisen, joka oli auttanut heitä niin ystävällisesti heidän paetessaan Ranskasta, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä, mutta markiisitar viittasi hänelle epäävästi.
— Miten voin teitä palvella, hyvät rouvat, kysyi rouva Ambron.
— Hyvä rouva, sanoi markiisitar, minä olen markiisitar de la
Roche-Bertaud, ja tässä on neiti de Marsilly, lapsenlapseni.
Rouva Ambron kumarsi, mutta hänen kasvojensa ilmeestä huomasi, etteivät nämä markiisittaren mainitsemat nimet herättäneet hänessä mitään muistoa. Markiisitar huomasi sen.
— Ettekö siis muista, että jo ennenkin kerran olemme asuneet hotellissanne?
— Mahdollista kyllä, että minulle jo ennenkin on tapahtunut se kunnia, vastasi rouva Ambron, mutta minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten voi muistaa milloin se olisi ollut ja missä tilaisuudessa.
— Rakas rouva Ambron, sanoi Cécile, aivan varmaan tulette pian muistamaan. Tulihan teidän luoksenne eräänä syyskuun iltana v. 1792 kaksi Pariisista pakenevaa naista, talonpoikaisvaatteihin puettuina, ajaen talonpoikaisrattaissa ja tilansa vuokraajan Pierre nimisen talonpojan saattamina.
— Niin, niin, aivan oikein, huudahti rouva Ambron, muistan toki vallan mainiosti. — Nuoremmalla näistä naisista oli vielä pieni tytär, kolmen tai neljän vuoden ikäinen herttainen lapsi, oikea taivaan enkeli…
— Lopettakaahan toki, rakas rouva Ambron, keskeytti hymyillen Cécile, sillä jos vielä jatkatte siihen suuntaan, niin en enää uskalla sanoa teille, että tuo herttainen lapsi, tuo taivaan enkeli on…
— No?
— Edessänne.
— Mitä! Tekö, rakas lapseni? huudahti rouva Ambron.
— Entä sitten! mutisi markiisitar närkästyneenä mokomasta tuttavallisuudesta.
— Oh, suokaa anteeksi! sanoi rouva Ambron säikähtäen itsekin tungettelevaisuuttaan, vaikkei hän kuullutkaan markiisittaren huomautusta, suokaa anteeksi, neiti, mutta olen nähnyt teidät niin pienenä.
Cécile ojensi hänelle kätensä.
— Mutta teitähän oli silloin kolme? kysyi rouva Ambron, katsoen ympärilleen ikäänkuin hakeakseen paronitarta.
Cécile huokasi syvään ja painoi päänsä alas. Rouva Ambron ymmärsi heti.
— Niin, niin, sanoi hän, maanpakolaisuus on kova koulu. Monen olen nähnyt lähtevän, mutta en palaavan. Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne, neiti kulta! Jumala tietää miksi hän meitä koettelee ja vain omia lapsiaan hän kurittaa.
— Jättäkäämme nuo asiat, hyvä rouva Ambron! sanoi markiisitar kärsimättömästi. — Olen sangen herkkätuntoinen, ja nuo asiat vaivaavat minua sietämättömästi.
— Pyydän anteeksi, rouva markiisitar. — Sanoin sen vain neitiä varten, osoitteeksi että muistan. Ja nyt markiisitar kenties suvaitsee sanoa minulle mitä asiaa varten olette kutsuneet minua.
— Minulla ei ole mitään asiaa teille. Neiti de Marsilly tahtoi teitä puhutella, voitte kääntyä hänen puoleensa.
— Siinä tapauksessa neiti kenties sanoo…
— Olen pyytänyt teitä puheilleni, rakas rouva Ambron, ensiksikin kiittääkseni teitä kaikesta sydämestäni, sillä olette tehnyt meille niin suuren palveluksen, että voimme korvata sen ainoastaan ikuisella kiitollisuudellamme. Ja sitten olen tahtonut kysyä teiltä, ettekö tuntisi ketään, joka voisi näyttää minulle tietä meren rannalle, siihen paikkaan, missä kaksitoista vuotta sitten nousimme laivaan paetessamme Ranskasta… Siinä tapauksessa tietysti, ettei isoäiti kiellä minua menemästä.
— En tietysti, jos rouva Ambron voi ehdottaa sinulle luotettavan henkilön toveriksi. Tarjoaisin Aspasia neidin, mutta tiedäthän, että aamusella varsinkin minun on vaikea tulla toimeen ilman häntä.
— Menen itse, rouva markiisitar, menen itse, huudahti rouva Ambron. — Mielelläni saatan neitiä, ja koska, Jumalan kiitos, minä satuin olemaan siellä, kun läksitte, niin jos neiti haluaisi tarkempia tietoja, niin minä osaan vastata paremmin kuin kukaan muu.
— Rouva markiisitar, sanoi Henrik, joka suurella mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, — sallitteko minunkin saattaa neitiä tuolle matkalle?
— Miksikäs ei, en minä näe siinä mitään sopimatonta, ja koska tuollaiset romantilliset muistot ovat teidän mieleenne, niin menkää vain, lapseni, menkää vain!
Ja sitten ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan hän teki rouva
Ambronille pienen viittauksen, joka merkitsi:
"Uskon heidät teidän huostaanne. Valvokaa heitä."
Rouva Ambron vastasi nyökäyttäen päätänsä, ja päätettiin tehdä kävelymatka seuraavana päivänä.
Kun Cécile oli tahtonut nähdä varsinkin sen paikan, missä laivaannousu oli tapahtunut, niin oli rouva Ambronin mielestä tarpeetonta tehdä sama kierros kuin tuona muistettavana iltana, jolloin se oli ollut tärkeä epäluulojen välttämiseksi. Kuljettiin sentähden vain Nationkatua päähän asti; sitten tulliportille saavuttua käännyttiin vasemmalle pientä, peltojen poikki kulkevaa tietä, joka johti rantakalliolle.
Tämä matka olisi varmaankin tuntunut jotenkin mitättömältä ja vähäpätöiseltä jokaisesta muusta kuin Cécilestä. Hänelle, maalla kasvaneelle tytölle, joka ei ollut nähnyt mitään kodin ulkopuolella ja jonka kävelymatkat tähän saakka olivat ulottuneet joko pikku puutarhan muuriin tai kirkon porttiin, kaikki oli uutta ja huomiota herättävää.
Saavuttiin vihdoinkin rantakalliolle, missä heidän eteensä aukeni suurenmoinen näköala yli aavan meren. Mahtavan vaikutuksen teki heihin meren synkkä majesteettisuus. Cécile pysähtyi hetkeksi juhlallisen tunteen valtaamana. Kuolema, Jumala, iankaikkisuus kävi hänen sielulleen selväksi tuon rajattoman suuruuden edessä, ja hän tunsi kyynelten vierivän poskilleen.
Sitten hän katsoi maahan ja huomasi pienen polun, joka kierteli törmää alas. Rouva Ambronilta kysymättä hän arvasi heti, että juuri tätä tietä hänen äitinsä tuona myrskyisenä yönä oli kulkenut kantaen häntä sylissään kuohuvaa valtamerta kohti. Hän lähti kulkemaan polkua pitkin, ja Henrik riensi hänen jälkeensä, valmiina auttamaan, jos hänen jalkansa sattuisi kivikossa luiskahtamaan. Hänen rinnallaan ei Henrik voinut astua, sillä polku oli liian kaita kahdelle.
Kun he saapuivat rannalle, sille paikalle, minne vene oli soutanut pakolaisia noutamaan, he pysähtyivät katsomaan. Hämäriä muistoja sukeltausi Cécilen mielessä esiin ikäänkuin sakean sumun keskeltä. Varsinkin tuntui hänestä tutulta tuo kumea kohina, valtameren mahtava hengitys, joka nousi rantahiekkaan murtuvista laineista. Hetken aikaa hän seisoi liikkumatta; sitten äkkiä, ikäänkuin tukea hakeakseen, hän kääntyi Henrikkiin ja nojausi hänen käsivarteensa kuiskaten:
— Kuinka kaunista, kuinka suurta, kuinka mieltä ylentävää!
Henrik ei vastannut mitään. Hän seisoi avopäin, hattu kädessä niinkuin kirkossa.
Olihan heille opetettu, niin Henrikille kuin Cécilellekin, että Jumala on joka paikassa läsnä; mutta sen he tunsivat, että Jumala oli etenkin täällä. Täällä etenkin hän esiintyi heille kaikkivaltiaana ja mahtavana, jota heidän oli heikkoudessaan palveltava. Nojautuneina toisiinsa he unohtivat ajan kulun, ja tuskin he olisivat koko päivänä siitä hievahtaneet, ellei rouva Ambron olisi muistuttanut heille, että nyt oli aika lähteä.
Heidän palatessaan hotelliin he tapasivat markiisittaren vilkkaasti keskustelemassa erään asianajajan kanssa myydyistä maatiloistaan. Asianajaja selitti markiisittarelle mitä tämä ei vielä tiennyt, että konsulikunta nyt oli monarkiaksi muuttumaisillaan, että kolmen kuukauden kuluttua Bonapartesta tulisi keisari ja että uusi hallitus, joka tarvitsi sekä tulevaisuuden että menneisyyden kannatusta, mielihyvällä tervehti vanhoja perheitä, jotka tarjoutuivat sitä palvelemaan.
Mitä valtion myymiin maatiloihin tuli, ei niiden takaisinsaamista kannattanut ajatellakaan, mutta sensijaan keisarikunta tarjosi rahoja, eläkkeitä, tuottavia virkoja ja sukukartanolta korvaukseksi niille, jotka siihen kauppaan suostuivat.
Nämä tiedot antoivat markiisittarelle paljon ajattelemista. Mutta Cécile ei kiinnittänyt niihin suurtakaan huomiota, hän kun ei ymmärtänyt minkä verran hänen toimeentulonsa oli valtiollisista oloista riippuvainen.
Markiisitar ihmetteli suuresti, että Ranska noin vastustelematta antautui korsikkalaisen hallittavaksi, vähäpätöisen tykistönupseerin, jolla ei ollut muuta ansiota, kuin että hän oli voittanut muutamia tappeluita ja johtanut Brumairen 18 päivän. Siinä kaikki.
Kauan aikaa hän keskusteli Henrikin kanssa näistä asioista. Henrik oli kyllä sydämensä pohjasta kiintynyt entiseen hallitsijasukuun, jolle koko hänen perheensä oli ollut uskollinen, mutta hän oli nuori, hän oli aina uneksinut loistavaa tulevaisuutta, ja hänet oli kasvatettu sotilaanammattia varten. Hän tahtoi elää ja toimia synnyinmaassaan ja koetti rauhoittaa omaatuntoaan sillä väitteellä, että Ranskassa palveleminen oli samalla Ranskan palvelemista. Tuo mies, joka johti hallitusta, oli tehnyt maan mahtavaksi ja kunniakkaaksi ja sillä ansainnut kaikkien anteeksiannon. Henrikin silmissä Bonaparte kyllä oli laittomasti anastanut vallan, mutta hänen loistavat luonnonlahjansa oikeuttivat osaksi tämän vallananastuksen.
Päivä kului sellaisissa keskusteluissa. Seuraavana aamuna piti lähteä kuuden aikaan. Siinä oli markiisittarelle syytä katkeriin valituksiin. Olisipa ollut omat hevoset, niin olisi voinut lähteä mihin aikaan hyvänsä, yhdentoista tai kahdentoista aikaan, suklaan juotuansa. Mutta silloin niinkuin meidänkin aikanamme matka vaunuilla oli määrätyt lähtöaikansa, ja vaununkuljettajat eivät voineet pitää lukua markiisittaren mukavuudesta. Kuuden aikaan siis nuo raskaat yhteisvaunut lähtivät liikkeelle Pariisia kohti.
Kello seitsemän illalla matkustajat jo kaukaa huomasivat Pariisin tulet.
Saint-Denis'n tulliportilla pysähdyttiin tullitarkastuksen tähden, ja Cécile laskeutui markiisittaren suostumuksella vaunuista katsoakseen sitä paikkaa, missä perhe oli elänyt pakomatkansa jännittävimmät hetket.
Tämän saman tulliportin läpi hänen siis kahdentoista vuoden poissaolon jälkeen tuli palata Pariisiin.
Lapsena hän oli itkenyt mennessään siitä ulos, tyttönä hän itki sinne palatessaan.
Eikä hän tietänyt, lapsi parka, että hänen kerran vielä oli itkien kuljettava tämän saman tulliportin kautta.