XX
Kesäkuun 20 päivän ilta
Käykäämme nyt katsomaan, mitä tapahtui kesäkuun 20 päivän illalla kello yhdeksästä kahteentoista pääkaupungin eri kolkissa.
Rouva de Rochereulia ei ollut turhan takia epäilty. Vaikka hänen palvelusaikansa loppui kello yksitoista, oli hän, jotakin aavistaen, keksinyt keinon tulla palatsiin takaisin ja huomannut, että kuningattaren korulippaat kyllä olivat entisellä paikallaan, mutta jalokiviä ei niissä enää ollut. Marie-Antoinette oli ne tosiaankin uskonut kähertäjälleen Léonardille, jonka piti lähteä herttua de Choiseulin kanssa kahdennenkymmenennen päivän illalla, paria kolmea tuntia aikaisemmin kuin hänen kuninkaallisen emäntänsä. Herttuan puolestaan, joka oli Pont-de-Sommevelleen sijoitetun ensimmäisen joukko-osaston komentaja, tuli muun muassa huolehtia Varennesissa tapahtuvasta hevosten vaihdosta, jota varten hänen oli varattava sinne kuusi hyvää hevosta. Herttua odotteli nyt asunnossaan Artois-kadun varrella kuninkaan ja kuningattaren viimeisiä määräyksiä. Oli kenties hieman ajattelematonta vaivata herttuaa mestari Léonardilla ja hieman varomatonta ottaa mukaan oma kähertäjä, mutta kukapa toinen taiteilija olisi kyennyt sommittelemaan sellaisen suurenmoisen tukkalaitteen, jonka Léonard tekaisi kuin leikitellen? Minkä sille voi, kun on käytettävissä sellainen kähertäjänero kuin Léonard: mielellään ei hänestä luovu!
Kun siis kruununprinssin kamarineito pääsi huomaamaan että lähdön piti tapahtua maanantai-iltana kesäkuun 20 päivänä kello yhdentoista tienoissa, ilmoitti hän asiasta ei ainoastaan rakastajalleen, herra de Gouvionille, vaan myöskin herra Baillylle.
Lafayette oli käynyt puhumassa kuninkaalle tästä ilmiannosta ja kohauttanut olkapäitään koko jutulle.
Bailly oli tehnyt enemmän: Lafayette oli ollut sokea kuin tähtientutkija, mutta Bailly oli muuttunut kohteliaaksi kuin entisajan ritari ja lähettänyt kuningattarelle rouva de Rochereulin kirjeen.
Vain herra de Gouvion, joka oli joutunut välittömän vaikutuksen alaiseksi, epäili kauemmin kuin muut. Saatuaan rakastajattareltaan vereksimmät uutiset hän oli kutsunut luoksensa toistakymmentä kansalliskaartin upseeria muka sotilasillanviettoon. Hän oli sijoittanut heitä viisi kuusi eri porteille vartijoiksi ja oli itse niiden pataljoonanpäällikön kanssa ryhtynyt pitämään silmällä herra de Villequierin asuntoa, joka oli erikoisesti mainittu varteenotettavaksi.
Samaan aikaan istui Coq-Héronin kadun 9:ssä meille tutussa salongissa pienellä sohvalla, jolla olemme hänet varemminkin nähneet, muuan nuori, kaunis nainen, joka näytti tyyneltä, mutta joka silti oli syvästi liikutettu. Hän keskusteli erään kolmen- tai neljänkolmatta ikäisen nuorukaisen kanssa, joka seisoi hänen edessään ja joka oli puettu vaaleankeltaiseen lähetinnuttuun, jalassa tiukat nahkahousut ja kaulussaappaat ja vyöllä metsästyspuukko.
Kädessään hän piteli pyöreäreunaista, kirjailtua hattua.
Nuori nainen näytti pysyvän itsepintaisesti väitteessään ja nuori mies olevan puolustuskannalla.
»Mutta vielä kerran, varakreivi», sanoi nainen, »miksei hän ole tullut itse, koska hän on ollut Pariisissa jo kaksi ja puoli kuukautta?»
»Madame, tulonsa jälkeen on veljeni antanut minun tehtäväkseni tuoda teille hänen terveisensä.»
»Niinpä kyllä, ja minä olen kiitollinen sekä hänelle että teille, varakreivi. Mutta minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt itse tulla sanomaan hyvästi, kun hän nyt taas lähtee matkalle.»
»Se on ilmeisesti ollut mahdotonta, koska hän on valinnut minut siitä huolehtimaan.»
»Kestääkö matkanne kauan?»
»En tiedä, madame.»
»Minä sanoin teidän matkanne, koska tekin, asustanne päätellen, olette matkalle lähdössä.»
»Todennäköisesti, madame, minä lähden Pariisista tänään sydänyöllä.»
»Seuraatteko veljeänne vai menettekö toista tietä?»
»Minä luulen, että menemme samaa tietä, madame.»
»Sanotteko hänelle tavanneenne minut?»
»Sanon, madame, sillä, päättäen siitä kiihkosta, jolla hän kehoitti minua tulemaan luoksenne, ja siitä vaatimuksesta, etten saisi palata teitä tapaamatta, hän ei antaisi minulle milloinkaan anteeksi, jos olisin unohtanut sellaisen tehtävän.»
Nuori nainen nosti käden silmilleen, huoahti syvään ja sanoi hetken tuumittuaan:
»Varakreivi, olette aatelismies ja ymmärrätte siis täydellisesti, kuinka tärkeä on kysymys, jonka nyt aion teille tehdä. Vastatkaa minulle, ikäänkuin olisin teidän oikea sisarenne, vastatkaa, niinkuin vastaisitte Jumalalle. Voiko kreivi de Charny joutua matkallaan vakavaan vaaraan?»
»Kuka voi sanoa, madame», vastasi Isidor välttelevästi, »milloin vaara uhkaa tai ei uhkaa nykyisinä aikoina? Jos veljeltäni, Georges-rukalta, olisi lokakuun viidennen päivän aamulla kysytty, arveliko hän vaaran uhkaavan, olisi hän varmaankin vastannut kieltävästi. Seuraavana päivänä hän virui kalpeana, hengettömänä kuningattaren huoneen kynnyksellä. Aikana, jota nyt elämme, madame, nousee vaara maasta, ja ihminen joutuu toisinaan näkemään kuoleman tietämättä, mistä se tulee ja kuka sen on kutsunut.»
Andrée kalpeni.
»Hän voi siis joutua kuolemanvaaraan vai kuinka, Isidor?»
»En ole sitä sanonut, madame.»
»Ette tosin, mutta ajattelette sitä.»
»Minä ajattelen, madame, että yritys, johon hän ja minä nyt ryhdymme, on niin vakavaa laatua, että jos teillä on jotakin sanottavaa veljelleni, antakaa minun tehtäväkseni viedä hänelle joko suullisesti tai kirjeellisesti ajatuksenne, toivomuksenne tai terveisenne.»
»Hyvä on, varakreivi», sanoi Andrée ja nousi, »pyydän teitä odottamaan viisi minuuttia».
Ja verkkaisin, kylmin askelin, kuten hänen tapansa oli, kreivitär astui huoneeseensa, jonka oven hän sulki perässään.
Kreivittären poistuttua nuori mies katsoi kärsimättömänä kelloaan.
— Neljänneksen yli yhdeksän, — mutisi hän, — kuningas odottaa meitä puolikymmeneksi… Onneksi täältä on lyhyt matka Tuileries-palatsiin.
Mutta kreivitär ei tarvinnut kaikkea pyytämäänsä aikaa.
Tuokion kuluttua hän palasi kädessä sinetöity kirje.
»Varakreivi», sanoi hän juhlallisesti, »minä uskon tämän kirjeen teidän kunnianne suojaan».
Isidor kurkotti kätensä ottaakseen kirjeen.
»Malttakaa», sanoi Andrée, »ja kuulkaa tarkoin mitä nyt aion sanoa teille. Jos veljenne, jos kreivi de Charny, selviytyy vahingotta tekeillä olevasta yrityksestä, ei teidän tarvitse sanoa hänelle muuta kuin mitä olen jo teille sanonut, että näet pidän suuressa arvossa hänen uskollisuuttaan, kunnioitan hänen alttiuttaan ja ihailen hänen ylevää luonnettaan… Jos hän haavoittuu» — Andréen ääni värähti — »jos hän haavoittuu vaikeasti, pyytäkää häntä suomaan minulle lupa päästä häntä tapaamaan, ja jos hän suostuu, lähettäkää luokseni sanantuoja, joka neuvoo, missä hänet varmasti tapaan, sillä minä lähden heti tiedon saatuani. Jos hän haavoittuu kuolettavasti» — liikutus oli tukehduttaa Andréen äänen — »antakaa hänelle tämä kirje. Ellei hän voi sitä itse lukea, lukekaa te, sillä minä tahdon, että hän ennen kuolemaansa saa tietää, mitä tämä kirje sisältää. Vannokaa aatelismiehen kunniasanalla, että teette mitä teiltä pyydän, varakreivi!»
Isidor oli yhtä liikutettu kuin kreivitärkin. Hän ojensi kätensä sanoi:
»Annan kunniasanani, madame!»
»Ottakaa tämä kirje ja lähtekää, varakreivi.»
Isidor otti kirjeen, suuteli kreivittären kättä ja poistui.
»Ah», huudahti Andrée ja vaipui leposohvalle, »jos hän kuolee, saakoon edes kuollessaan tietää, että minä rakastan häntä!»
Samalla hetkellä, jolloin Isidor lähti kreivittären luota ja pani saamansa kirjeen povitaskuun, erään toisen kirjeen viereen, jonka osoitteen hän oli vastikään lukenut Coquillière-kadun kulmassa lekuttavan lyhdyn valossa, lähestyi kaksi tarkalleen hänen laillaan puettua mieshenkilöä sovittua tapaamispaikkaa, toisin sanoin kuningattaren erikoishuonetta, jonne lukija on varemmin opastettu kahtakin eri tietä: toinen vei laiturikadun suunnassa kulkevan Louvren siipirakennuksen kautta, joka nykyään on taidemuseona ja jonka peräpäässä Weber otti tulijat vastaan, toinen tie johti samoja pikkuportaita pitkin, joille olemme nähneet kreivi de Charnyn poikkeavan Montmédystä palattuaan. Portaitten yläpäässä, kuten hänen virkaveljensä, kuningattaren kamaripalvelija Weber Louvren parvekekäytävän päässä, otti François Hue, kuninkaan kamaripalvelija, tulijat vastaan.
Molemmat opastettiin miltei samaan aikaan, mutta eri teitä, kuningattaren huoneeseen. Ensimmäinen tulija oli herra de Valory.
Melkein heti sen jälkeen, kuten sanottu, aukeni toinen ovi, ja hiukan kummastunut de Valory näki kaksoisolentonsa astuvan huoneeseen.
Upseerit eivät tunteneet toisiaan, mutta arvaten, että heidät oli kutsuttu samasta syystä, he tervehtivät toisiaan.
Tällöin aukeni kolmas ovi ja varakreivi de Charny liittyi heidän seuraansa.
Hän oli kolmas lähetti, yhtä tuntematon edellisille kuin nämä olivat toisilleen.
Vain Isidor tiesi, mitä varten heidät oli kutsuttu ja mikä yhteinen tehtävä tulisi heidän suoritettavakseen.
Hän aikoi ilmeisesti ruveta vastaamaan näiden kahden vastaisen työtoverin kysymyksiin, kun ovi aukeni jälleen ja kuningas astui huoneeseen.
»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI herroille de Maldenille ja de Valorylle, »suokaa anteeksi, että olen luvattanne turvautunut apuunne, mutta minä pidän teitä kuningasaatteen uskollisina palvelijoina: olette kuuluneet kaartiini. Olen pyytänyt teitä käymään räätälini luona, jonka osoitteen ilmoitutin teille, ja valmistuttamaan itsellenne pikalähetin puvun sekä saapumaan Tuileries-palatsiin tänä iltana kello puoli kymmeneksi. Saapumisenne todistaa, että hyväksytte tehtävän, jonka olen teille valinnut, olkoon se millainen tahansa.»
Entiset kaartilaiset kumarsivat.
»Sire», sanoi de Valory, »teidän majesteettinne tietää, ettei teidän tarvitse neuvotella aatelismiesten kanssa turvautuessaan heidän alttiuteensa, rohkeuteensa ja elämäänsä».
»Sire», virkkoi de Malden, »vastatessaan omasta puolestaan on virkaveljeni vastannut minunkin puolestani ja arvatenkin myöskin kolmannen toverimme puolesta».
»Kolmas toverinne, hyvät herrat, on varakreivi Isidor de Charny. Kehoitan teitä tutustumaan häneen, sillä se tutustuminen maksaa kyllä vaivan. Hänen veljensä sai surmansa puolustaessaan Versaillesissa kuningattaren ovea. Olemme tottuneet koko hänen sukunsa uhrautuvaan alttiuteen, vieläpä niin tottuneita, ettemme enää edes kiitä heitä.»
»Kuninkaan sanojen mukaan», huomautti de Valory, »varakreivi de Charny varmaankin jo tietää syyn, joka on kerännyt meidät tänne, mutta me emme tiedä, sire, ja olemme halukkaat tutustumaan siihen».
»Hyvät herrat», vastasi kuningas, »te tiedätte hyvin, että minä olen vanki, kansalliskaartin ylipäällikön vanki, kansalliskokouksen puheenjohtajan vanki, Pariisin pormestarin vanki, kansan vanki, koko maailman vanki. No niin, herrat, olen turvautunut apuunne pelastuakseni tästä nöyryytyksen tilasta ja päästäkseni vapauteen. Minun kohtaloni, kuningattaren ja lasteni kohtalo on teidän käsissänne. Kaikki on valmista voidaksemme paeta tänä yönä. Teidän tehtävänne on järjestää lähtömme täältä.»
»Sire», sanoivat kaikki kolme nuorukaista, »käskekää, olemme valmiit!»
»Hyvät herrat, ymmärrättehän, ettemme voi lähteä kaikki yhtaikaa. Yhteinen tapaamispaikkamme on Saint-Nicaise-kadun kulmaus, missä kreivi de Charny odottaa meitä vuokravaunuineen. Te, varakreivi, huolehditte kuningattaresta ja teidän nimenne on Melchior. Te, herra de Malden, huolehditte madame Elisabethista ja kuninkaallisesta prinsessasta ja teidän nimenne on Jean. Te, herra de Valory, saatte osallenne rouva de Tourzelin ja kruununprinssin ja teidän nimenne on François. Älkää unohtako uusia nimiänne, herrat, ja jääkää tänne odottamaan muita ohjeita.»
Kuningas ojensi kätensä kullekin näistä kolmesta nuorukaisesta ja poistui jättäen huoneeseen kolme miestä, jotka olivat valmiit kuolemaan hänen puolestaan.
Herttua de Choiseul, joka oli edellisenä iltana sanonut kuninkaalle markiisi de Bouillén väittäneen, ettei lähtöä mitenkään saisi siirtää kahdennenkymmenennen päivän sydänyöstä tuonnemmaksi, ja lisännyt, että hän itse lähtisi seuraavana aamuna kello neljän tienoissa, ellei saisi kuninkaalta uusia ohjeita, ja ottaisi mukaansa kaikki Duniin, Stenayhyn ja Montmédyyn sijoitetut joukko-osastot, herttua de Chouseul odotteli, kuten olemme jo maininneet, asunnossaan Artois-kadun varrella ja alkoi jo olla lopen toivoton kellon osoittaessa yhdeksää illalla, mutta juuri silloin se ainoa palvelija, jonka hän oli pidättänyt luonaan ja joka arveli isäntänsä olevan lähdössä Metziin, tuli ilmoittamaan, että muuan mies pyysi päästä hänen puheilleen kuningattaren asioissa.
Herttua käski hänen opastaa miehen sisälle.
Vieras astui huoneeseen, päässä silmiä varjostava leveälierinen hattu ja yllä suunnaton huppukauluksinen viitta.
»Ah, tekö, Léonard», sanoi herttua, »olen odottanut teitä kärsimättömänä».
»Jos olette saanut odottaa, herra herttua, ei se ole minun vikani vaan kuningattaren, joka vajaat kymmenen minuuttia sitten sanoi minulle, että minun pitäisi tulla teidän luoksenne.»
»Eikö hän sanonut teille muuta?»
»Sanoi kyllä, herra herttua, hän antoi tehtäväkseni tuoda teille hänen jalokivensä ja tämän kirjeen.»
»Antakaa tänne», sanoi herttua äänessä kärsimätön vivahdus, jota ei kokonaan voinut hälventää edes se suunnaton luottamus, josta tämä kuninkaallisen kirjeen tuoja oli päässyt osalliseksi.
Kirje oli pitkä ja täynnä ohjeita. Siinä mainittiin, että kuninkaalliset lähtisivät sydänyöllä, ja kehoitettiin herttua de Choiseulia lähtemään heti ja pyydettiin toistamiseen häntä ottamaan mukaansa Léonard, joka, — lisäsi kuningatar, — oli saanut määräyksen totella herttuaa niinkuin kuningatarta itseään.
Seuraavat sanat olivat alleviivattu:
Uudistan täten määräykseni.
Herttua kohotti katseensa ja silmäili Léonardia, joka odotteli ilmeisesti hyvin levottomana. Kähertäjä näytti melko naurettavalta leveälierisessä hatussaan ja avarassa viitassaan.
»No niin», virkkoi herttua, »koettakaa muistutella, mitä kuningatar teille sanoi».
»Voin toistaa sana sanalta hänen lauseensa, herra herttua.»
»Antakaa tulla, minä kuuntelen.»
»Suunnilleen kolme neljännestuntia sitten hän kutsutti minut puheilleen, herra herttua.»
»Hyvä.»
»Hän sanoi minulle kuiskaavalla äänellä…»
»Eikö hänen majesteettinsa ollutkaan siis yksin?»
»Ei, herra herttua. Kuningas keskusteli madame Elisabethin kanssa ikkunakomerossa. Kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa leikkivät keskenään. Kuningatar nojasi takkaan.»
»Jatkakaa, Léonard, jatkakaa.»
»Kuningatar sanoi siis minulle kuiskaten: 'Voinhan luottaa teihin?' — 'Ah, madame', vastasin minä, 'käskekää. Teidän majesteettinne tietää, että olen teidän ruumiineni sieluineni.' — 'Ottakaa nämä jalokivet ja pankaa ne taskuunne. Ottakaa tämä kirje ja viekää se herttua de Choiseulille Artois-kadun varrelle. Teidän on annettava se hänelle itselleen. Ellei hän ole kotona, tapaatte hänet herttuatar de Grammontin luona.' — Kun sitten olin poistumaisillani, kutsui hänen majesteettinsa minut takaisin ja sanoi: 'Pankaa päähänne leveäreunainen hattu ja yllenne avara viitta, jottei teitä tunnettaisi, kelpo Léonard. Ja totelkaa herttua de Choiseulia niinkuin tottelisitte minua.' — Minä käväisin kotonani, otin veljeni hatun ja viitan ja tulin tänne.»
»Kuningatar on siis kehoittanut teitä tottelemaan minua niinkuin häntä itseään?»
»Ne ovat hänen majesteettinsa omat kuninkaalliset sanat, herra herttua.»
»Olen hyvilläni, että muistatte noin tarkoin kuningattaren suusanallisen kehoituksen. Tässä on sama kehoitus kirjoitettuna, ja koska minun täytyy polttaa tämä kirje, lukekaa se.»
Ja herttua de Choiseul näytti Léonardilta saamansa kirjeen viimeisiä rivejä. Léonard luki seuraavaa:
»Olen antanut kähertäjälleni Léonardille määräyksen totella teitä
niinkuin itseäni. Uudistan täten määräykseni.»
»Ymmärrättehän vai kuinka?» sanoi herttua.
»Oh, herra, saatte uskoa, kun teille vakuutan, että hänen majesteettinsa suusanallinenkin määräys olisi minulle riittänyt», huomautti Léonard.
»Hyvä on», sanoi herttua de Choiseul ja poltti kirjeen.
Tällöin tuli palvelija ilmoittamaan, että vaunut olivat lähtökunnossa.
»Tulkaa, hyvä Léonard», kehoitti herttua.
»Mitä, tulenko minäkin? Entä jalokivet?»
»Ne te otatte mukaanne.»
»Minne?»
»Sinne minne teidät vien.»
»Mutta minne te viette minut?»
»Parin penikulman päähän täältä. Siellä joudutte suorittamaan erään tehtävän.»
»Mahdotonta, herra herttua!»
»Mitä, mahdotonta! Eikö kuningatar käskenyt teidän totella minua niinkuin itseään?»
»Se on totta, mutta mitä minä nyt teen? Jätin avaimen huoneeni oveen. Kun veljeni palaa, ei hän löydä viittaansa eikä hattuaan ja ellei minua kuulu kotiin, ei hän tiedä, missä olen. Ja lisäksi rouva de l'Aage odottaa minua kähertämään itseään. Olen luvannut mennä. Todistukseksi voin mainita, että ajoneuvoni ja palvelijan ovat Tuileries-palatsin pihalla.»
»No niin, kelpo Léonard», sanoi herttua nauraen, »minkä sille voi! Veljenne ostakoon uuden hatun ja uuden viitan. Te käherrätte rouva de l'Aagen jonakin toisena päivänä. Ja kun palvelijanne huomaa, ettette saavukaan, riisuu hän hevosen ja vie sen talliin. Mutta meidän hevosemme on valjastettu, lähtekäämme siis.»
Ja välittämättä enempää Léonardin vastaväitteistä ja valitteluista herttua pakotti epätoivoisen kähertäjän nousemaan ajoneuvoihin ja ohjasi hevosensa hyvää menoa Petite-Villetten tulliportille päin.
Herttua ei ollut vielä sivuuttanut viimeisiä asumuksia Petite-Villetten tällä puolen, kun viisimiehinen seurue, joka oli lähtenyt jakobinikerhosta, ilmestyi Saint-Honoré-kadulle ja suuntasi kulkunsa Palais-Royalin taholle. Miehet huomauttelivat toisilleen illan tavattomasta hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta.
Nämä viisi miestä olivat: Camille Desmoulins, joka myöhemmin kertoi tämän tapauksen, Danton, Fréron, Chénier ja Legendre.
Echelle-kadun korkeimmalle kohdalle päästyään he silmäilivät
Tuileries-palatsia ja Camille Desmoulins sanoi:
»Totisesti, eikö teistäkin tunnu, että Pariisi on tänä iltana tavallista rauhallisempi, että Pariisi on kuin hylätty kaupunki? Koko matkallamme olemme tavanneet vain yhden vartioston.»
»Se johtuu siitä», vastasi Fréron, »että on ryhdytty toimenpiteisiin, jotta tie olisi kuninkaalle selvä».
»Mitä sinä sanot? Tie olisi kuninkaalle selvä?» kysyi Danton.
»Niinpä tietenkin, sillä tänä yönä hän lähtee», selitti Fréron.
»Älä hulluttele!» tokaisi Legendre.
»Kukaties se on hulluttelua», myönsi Fréron, »mutta minulle on asiasta ilmoitettu kirjeellä».
»Oletko saanut kirjeen, jossa puhutaan kuninkaan paosta?» sanoi Camille
Desmoulins. »Allekirjoitetun kirjeen?»
»En, olen saanut nimettömän kirjeen. Se on muuten mukanani. Tässä se on, lukekaa.»
Kaikki viisi isänmaanystävää pysähtyivät Saint-Nicaise-kadun kulmauksessa seisovien vuokravaunujen kohdalle ja lukivat vaunulyhdyn valossa seuraavat rivit:
»Kansalaiselle Fréronille ilmoitetaan, että tänä yönä herra Capet, itävallatar ja hänen molemmat pentunsa lähtevät Pariisista ja matkustavat markiisi de Bouillén, Nancyn ihmisteurastajan luo, joka odottaa heitä rajalla.»
»Mutta jopa onkin mainio nimitys tuo herra Capet!» huomautti Camille
Desmoulins. »Tästedes minä sanonkin Ludvig kuudettatoista herra
Capetiksi.»
»Sitä vastaan ei ole muuta muistutettavaa kuin että Ludvig kuudestoista ei ole Capetien sukua vaan bourboni», sanoi Chénier.
»Loruja, kuka sen tietää?» vastasi Camille Desmoulins. »Pari kolme sinun kaltaistasi kirjanoppinutta. Eikö sinunkin mielestäsi, Legendre, Capet ole hyvä nimi?»
»Niin, mikäli kirje tietää totta ja mikäli kuninkaallinen joukko tänä yönä yrittää pakosalle», huomautti Danton.
»Koska olemme Tuileries-palatsin kohdalla, menkäämme katsomaan», sanoi
Camille.
Ja nämä viisi miestä kiersivät huvikseen koko Tuileries-palatsin. Palatessaan Saint-Nicaise-kadulle he näkivät Lafayetten esikuntineen menevän Tuileries-palatsiin.
»Ahaa», huudahti Danton. »Vaaleakihara menee panemaan kuninkaallisen perheen makuulle. Meidän palvelusvuoromme on päättynyt, hänen alkaa. Hyvää yötä, herrat! Kuka tulee kanssani Paon-kadulle päin?»
»Minä tulen», vastasi Legendre.
Miesjoukko hajaantui kahteen ryhmään. Danton ja Legendre menivät Carrousel-aukion poikki, Chénier, Fréron ja Camille Desmoulins katosivat Rohan-kadun ja Saint-Honoré-kadun kulman taa.