I
Kuningatar
Kenraali de Lafayette ja kreivi Louis de Bouillé nousivat Marsan-paviljongin pikkuportaita ja ilmoittautuivat ensimmäisen kerroksen huoneistossa, missä kuningas ja kuningatar asuivat. [Romaani on suoranaista jatkoa »Kreivitär de Charnylle». — Suom.]
Kaikki ovet avautuivat Lafayettelle. Vartiosotilaat tekivät kunniaa kivääreillään, kamaripalvelijat kumarsivat, sillä he tunsivat helposti kuninkaan palatsin hovimestarin, kuten Marat sanoi.
Kenraali opastettiin ensin kuningattaren luo; kuningas oli työpajassaan ja hänen majesteetilleen mentiin ilmoittamaan heidän tulostaan.
Kreivi de Bouillé ei ollut nähnyt Marie-Antoinettea kolmeen vuoteen.
Näiden kolmen vuoden aikana olivat valtiosäädyt kokoontuneet, Bastilji oli vallattu, ja lokakuun 5 ja 6 päivä oli eletty.
Kuningatar oli ehtinyt neljänteenneljättä ikävuoteensa, »liikuttavaan ikäkauteen», sanoo Michelet, »jota Van Dyck on niin mielellään maalannut, kypsyneen naisen, äidin ikäkauteen ja Marie-Antoinettesta puhuttaessa erikoisesti kuningattaren ikäkauteen».
Kuluneitten kolmen vuoden aikana oli kuningatar saanut tuta sydämen ja mielen suruja, kokea lemmen ja itserakkauden tuskia. Nämä neljäneljättä ikävuotta ilmenivät tässä naispoloisessa silmien seutuvilla lievinä, sinertävinä helmiäisvivahduksina, jotka juoruavat vuodatetuista kyynelistä, unettomista öistä ja jotka paljastavat räikeimmin sen syvän sielunsairauden, josta nainen — kuningatar tai kuka muu tahansa — ei parane, jos se on häneen iskenyt.
Vangittu Maria Stuart oli samanikäinen, kun hänen voimakkaimmat intohimonsa heräsivät, kun Douglas, Mortimer, Norfolk ja Babington rakastuivat häneen, uhrautuivat ja kuolivat hänen hyväkseen.
Nähdessään tämän vangitun, vihatun, soimatun ja uhatun kuningattaren — lokakuun 5 päivä oli osoittanut, etteivät nämä uhkailut olleet pelkkiä sanoja — tunsi nuori Louis de Bouillé ritarillisessa sydämessään syvää sääliä.
Naiset eivät erehdy milloinkaan siitä vaikutuksesta, jonka he tekevät miehiin, ja koska kuningattaret ja kuninkaat ovat tottuneet tuntemaan ihmisiä, mikä taito tavallaan on osa heidän kasvatuksestaan, niin Marie-Antoinettekin tunsi kreivi de Bouillén heti kun huomasi hänet, ja luotuaan häneen silmäyksen tiesi, että hänellä oli edessään ystävä.
Siitä johtui, että ennenkuin kenraali ehti esitellä serkkunsa, ennenkuin he ehtivät leposohvan luo, jolla kuningatar lojui, kohosi tämä istumaan ja huudahti kuin vanhalle tutulle, jota on hauska jälleen tavata, tai kuin palvelijalle, jonka uskollisuuteen voi luottaa:
»Ah, herra de Bouillé!»
Piittaamatta kenraali Lafayettesta hän ojensi kätensä nuorelle miehelle.
Kreivi Louis empi hetken, hänen oli vaikea uskoa tällaista suosionosoitusta todeksi.
Kuningattaren käsi oli yhä ojennettuna; kreivi laskeutui toiselle polvelleen ja kosketti vapisevilla huulillaan tätä kättä.
Kuningatar-parka teki virheen ja hän teki niitä usein; ilman tätä suosionosoitustakin de Bouillé oli hänen ystävänsä ja osoittaessaan kreiville suosiotaan tällä tavalla Lafayetten nähden, joka ei ollut milloinkaan sellaista häneltä saanut, merkitsi hän siten rajaviivan ja loukkasi miestä, joka hänen olisi pitänyt ennen muita voittaa ystäväkseen.
Kohteliaasti, kuten hänen tapansa aina oli, mutta ääni hieman väristen sanoi Lafayette:
»Totisesti, parahin serkku, minä tosin tarjouduin esittelemään teidät hänen majesteetilleen, mutta minusta tuntuu, että te pikemminkin voisitte esitellä minut.»
Kuningatar oli niin iloinen nähdessään yhden niistä palvelijoista, joihin tiesi voivansa luottaa, nainen oli niin ylpeä siitä vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä kreiviin, että hän tunsi sydämessään sen nuoruustulen lämmittävät säteet, jonka hän luuli jo sammuneen, ja tunsi lähellään lehahduksen siitä keväästä ja rakkaudesta, joiden hän uskoi jo kuolleen; hän kääntyi Lafayetteen päin ja sanoi Trianonin ja Versaillesin aikoja muistuttava hymy huulilla:
»Herra kenraali, kreivi Louis ei ole ankara tasavaltalainen kuten te. Hän tulee Metzistä eikä Amerikasta, hän ei tule Pariisiin perustuslakia laatimaan, vaan osoittamaan minulle alttiuttaan. Älkää siis kummastelko, jos minä, puolittain viralta pantu kuningatar-parka, osoitan hänelle, maalta saapuneelle aatelismiehelle, suosiota, joka kenties merkitsee hänelle jotakin, kun se teille…»
Ja kuningatar muikisti suutansa viehättävästi, veikistellen kuin nuori tyttö, joka halusi sanoa: — kun taas te, herra Scipio, kun sensijaan te, herra Cincinnatus, halveksitte moisia lapsellisuuksia.
»Madame», sanoi Lafayette »kunnioittavana ja alttiina olen aina seissyt kuningattareni rinnalla, eikä hän ole milloinkaan käsittänyt minun kunnioitustani eikä koskaan arvostanut minun alttiuttani. Siitä koituu minulle suuri onnettomuus, vielä vakavampi kenties hänelle.»
Ja hän kumarsi.
Kuningatar loi häneen syvän ja kirkkaan katseen. Useammin kuin kerran oli Lafayette lausunut hänelle tähän tapaan, useammin kuin kerran hän oli pohtinut sitä, mutta onnettomuudekseen, kuten Lafayette vastikään huomautti, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan.
»Kas niin, kenraali», virkkoi hän, »olkaa laupias ja suokaa minulle anteeksi».
»Olisiko minun annettava teille anteeksi, madame? Entä mitä?»
»Tunteeni tätä de Bouillén kunnon sukua kohtaan, joka rakastaa minua kaikesta sydämestään ja jonka edustajana ja sanansaattajana tämä nuori mies on halunnut esiintyä. Hänen isänsä, hänen setänsä, koko hänen sukunsa olin näkevinäni, kun hän astui huoneeseen, ja hänen välityksellään suuteli se suku äsken kättäni huulillaan.»
Lafayette kumarsi jälleen.
»Ja nyt», jatkoi kuningatar, »anteeksiannon jälkeen rauha. Kelpo kädenlyönti, kenraali, englantilaiseen tai amerikalaiseen tapaan».
Ja hän ojensi kätensä, kämmen ylöspäin.
Lafayette tarttui hitaasti ja kylmästi kuningattaren käteen ja sanoi:
»Pahoittelen, ettette milloinkaan muista minun olevan ranskalaisen, madame. Eikä kuitenkaan ole pitkä aika lokakuun kuudennesta marraskuun kuudenteentoista.»
»Olette oikeessa, kenraali», sanoi kuningatar ponnistellen ja puristi hänen kättänsä. »Minä olen kiittämätön.»
Ja hän heittäytyi takaisin sohvalle kuin mielenliikutuksen murtamana.
»Sen ei muuten pitäisi teitä kummastuttaa», jatkoi hän, »sillä siitähän minua yleisesti soimataankin. — Kertokaa nyt, mitä uutta on Pariisissa tapahtunut.»
Lafayettella oli nyt tilaisuus kostaa ja hän käytti sitä hyväkseen.
»Oh, madame», sanoi hän, »mikä vahinko, ettette ollut eilen kansalliskokouksessa! Olisitte nähnyt liikuttavan näytelmän, joka ihan varmasti olisi kuohuttanut sydäntänne. Muuan vanhus oli tullut kiittämään onnesta, jonka kansalliskokous ja kuningas olivat hänelle valmistaneet, sillä eihän kansalliskokous voi tehdä mitään ilman kuninkaan suostumusta.»
»Muuan vanhus?» toisti kuningatar hajamielisenä.
»Niin, madame, mutta millainen vanhus! Ihmiskunnan kantaisä, satakaksikymmenvuotias Jura-vuoriston maaorjatalonpoika. Hänen jälkeläisensä viidessä sukupolvessa taluttivat hänet kansalliskokouksen aitauksen eteen, missä hän kiitti kokousta elokuun neljännen päivän asetuksesta. Käsitättekö madame, mies, joka Ludvig neljännentoista aikana on ollut puoli vuosisataa orjana ja senjälkeen vielä seitsemänkymmentä vuotta!»
»Mitä kansalliskokous teki sen miehen hyväksi?»
»Se nousi seisaalleen ja pakotti hänet istumaan ja panemaan lakin päähänsä.»
»Ah!» huudahti kuningatar äänellä, joka oli ominainen vain hänelle.
»Kohtaus oli varmaankin hyvin liikuttava. Mutta minä en ollut siellä.
Te, hyvä kenraali, tiedätte paremmin kuin kukaan muu», lisäsi hän
hymyillen, »etten voi aina olla missä haluan».
Kenraali teki eleen, joka merkitsi, että hän aikoi vastata, mutta kuningatar jatkoi sallimatta hänen sanoa mitään:
»Minä olin sensijaan täällä ja otin vastaan vaimo Françoisin, kansalliskokouksen onnettoman leipurin leski-poloisen, jolta kansalliskokous antoi miehen murhata ovellaan. Mitä teki kansalliskokous tuona päivänä, herra de Lafayette?»
»Madame», vastasi kenraali, »puhutte onnettomuudesta, joka on mitä syvimmin pahoittanut Ranskan kansanedustajien mieltä. Kansalliskokous ei voinut ehkäistä murhaa, mutta se on toki rangaissut murhaajia.»
»Niin, mutta se rangaistus ei ole lohduttanut vaimo-parkaa, minä vakuutan, ettei ole. Hän on ollut tulemaisillaan hulluksi ja hänen pelätään synnyttävän kuolleen lapsen. Jos lapsi jää eloon, olen luvannut ruveta sen kummiksi. Ja jotta kansa näkisi, etten ole niin tunteeton kuin väitetään minun olevan sitä kohdanneille onnettomuuksille, pyydän, herra kenraali, teidän suostumustanne siihen, että kastetoimitus saataisiin pitää Notre-Damessa.»
Lafayette kohotti kätensä kuin henkilö, joka on valmistautunut pyytämään puheenvuoroa ja on nyt mielissään, kun se on hänelle myönnetty.
»Madame, lyhyen ajan kuluessa olette jo kahdesti viitannut oletettuun vankeuteenne, jossa haluatte saada uskolliset palvelijanne luulemaan minun teitä pitävän. Madame, minä kiiruhdan sanomaan serkkuni läsnäollessa, toistan sen, jos on tarvis, Pariisille, Euroopalle, koko maailmalle, kuten eilen kirjoitin herra Mounierille, joka Dauphinén peräkulmilta saakka huokailee kuninkaallisen vankeuden takia — madame, olette vapaa. Minä toivon, suorastaan rukoilen, että te todistaisitte sen, kuningas ryhtymällä jälleen metsästelemään ja matkustelemaan ja te, madame, lähtemällä hänen mukanaan.»
Kuningatar hymyili epäuskoisen henkilön hymyä.
»Lupauksenne ruveta leski-poloisen orpolapsen kummiksi todistaa, että kuningatar on noudattanut niitä hyvän sydämen vaistoja, joita jokainen hänen lähellään oleva on oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kun kastetoimituksen aika koittaa, valitkoon kuningatar kirkon, jossa hän haluaa sen pidettäväksi. Kuningatar antakoon määräykset ja niiden määräysten mukaan kaikki tapahtuu. Ja nyt», jatkoi kenraali kumartaen, »minä odotan määräyksiä, joilla teidän majesteettinne suvaitsee kunnioittaa minua tänään».
»Tänään, hyvä kenraali», vastasi kuningatar, »ei minulla ole esittää teille muuta pyyntöä kuin kutsua serkkunne, jos hän vielä jää pariksi päiväksi Pariisiin, saapumaan kanssanne rouva de Lamballen iltakutsuihin. Tiedättehän, että hän ottaa vastaan sekä omasta että minun puolestani?»
»Ja minä, madame», vastasi Lafayette, »käytän hyväkseni tätä kaksinkertaista kutsua ja pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että mikäli minua ei ole niissä piireissä varemmin nähty, on se johtunut siitä, että olette unohtanut mainita haluavanne nähdä minut niissä.»
Kuningattaren vastauksena oli pään nyökkäys ja hymy.
Se oli hyvästely.
Kumpikin otti siitä oman osansa:
Lafayette kumarruksen, kreivi Louis hymyn.
Molemmat vetäytyivät ovelle, toinen entistäkin katkeroituneempana, toinen vieläkin alttiimpana.