II
Kuningas
Kuningattaren huoneistosta poistuessaan vieraat tapasivat oven ulkopuolella kuninkaan kamaripalvelijan, François Huen, joka odotteli heitä.
Kuningas oli — niin selitti kamaripalvelija — aloittanut erään hyvin tärkeän lukkotyön ja pyysi senvuoksi herra de Lafayettea nousemaan hänen luokseen pajaan.
Saapuessaan Tuileries-palatsiin oli Ludvig XVI heti tiedustellut, oliko talossa pajaa, ja saatuaan kuulla, että Katariina de Medicin ja Philibert de Lormen rakennuspiirustuksista oli tykkänään unohdettu tämä hänen mielestään tuiki välttämätön työhuone, oli hän valinnut toisesta kerroksesta, makuusuojansa yläpuolelta tilavan ullakkohuoneen, johon pääsi sekä ulko- että sisäportaita myöten.
Kaikkien niiden vakavien puuhien ohella, jotka viiden viikon aikana Ludvig XVI:n muutettua Tuilerieihin olivat kasaantuneet hänen hoidettavakseen, hän ei ollut hetkeksikään unohtanut pajaansa. Siitä oli tullut hänen keppihevosensa. Hän itse oli valvonut sen sisustamista, määrännyt palkeitten, ahjon, alasimen, viilapenkin ja työkalupöydän paikan. Edellisenä iltana oli paja saatu kuntoon: pyöröviilat, sekaviilat, kääntöviilat, talttaviilat, kouruviilat olivat paikoillaan, takovasarat, ristivasarat, moukarit riippuivat nauloissaan, laakapihdit, pyöröpihdit, sudenpitopihdit, ottimet, näpistimet olivat käden ulottuvilla. Ludvig XVI ei jaksanut kauempaa pidättäytyä, vaan oli jo varhain aamulla käynyt käsiksi tähän työhön, joka oli hänelle niin suurta rattoa ja jossa hän olisi voinut päästä mestariksi elleivät, kuten olemme nähneet, mestari Gamainin haikeaksi pettymykseksi sellaiset öykkärit kuin Turgot, Calonne ja Necker olisi häirinnet häntä tässä jalossa puuhassa puhumalla hänelle ei vain Ranskan asioista, mikä mestari Gamaininkin mielestä oli paikallaan, vaan myöskin ja ihan suotta Brabantin, Itävallan, Englannin, Amerikan ja Espanjan asioista.
Tämä seikka siis selittää, miksei Ludvig XVI, joka oli päässyt parhaaseen työnvauhtiin, ollut mennyt alas Lafayettea tapaamaan, vaan oli pyytänyt kenraalia tulemaan ylös hänen luokseen.
Ehkä hän lisäksi halusi osoittaa kansalliskaartin päällikölle majesteettia lukkoseppänä osoitettuaan hänelle varemmin heikkoutta kuninkaana?
Koska kamaripalvelija ei katsonut sopivaksi opastaa vieraita kuninkaan huoneiston kautta ja yksityisportaita myöten kuninkaalliseen pajaan, ohjasi hän kenraalin ja kreivi Louisin käytävien kautta ja isoja portaita myöten, mikä pidensi heidän matkaansa aika lailla.
Tämä poikkeaminen lyhimmästä tiestä antoi nuorelle kreiville sopivan tilaisuuden tuumailla.
Hän siis tuumaili.
Niin mielissään kuin olikin hänen osakseen tulleesta ystävällisestä vastaanotosta huomasi hän kuitenkin, ettei kuningatar ollut häntä odottanut. Ei sanaakaan, joka olisi ilmaissut salaisen ajatuksen, ei ainoatakaan salaperäistä elettä, joka olisi merkinnyt, että kuninkaallinen vanki, joka hän väitti olevansa, tiesi mihin toimeen hänet oli valittu ja kaikkein vähimmin arveli hänen tulleen pelastamaan häntä vankeudesta. Se oli muuten täysin sopusoinnussa Charnyn väitteen kanssa, että näet kuningas oli pitänyt kaikilta, yksinpä kuningattareltakin salassa, mikä oli hänen matkansa tarkoitus.
Vaikka kreivi Louis olikin mielissään saadessaan jälleen nähdä kuningattaren, arveli hän kuitenkin, ettei saisi tältä selville tehtävänsä ratkaisua.
Hänen täytyisi nyt kuninkaan sanoista ja eleistä, jotka olisivat
tarkoitetut vain hänen tajuttavikseen, tehdä johtopäätöksensä, että
Ludvig XVI olisi tarkemmin kuin kenraali Lafayette selvillä hänen
Pariisin-matkansa varsinaisesta tarkoituksesta.
Pajan oven edessä kamaripalvelija kääntyi ja, koska ei tuntenut herra de Bouilléta, kysyi:
»Kenet ilmoitan?»
»Ilmoittakaa kansalliskaartin ylikenraali. Minä itse aion esitellä tämän herrasmiehen hänen majesteetilleen.»
»Kansalliskaartin herra ylikenraali», sanoi kamaripalvelija avattuaan oven.
Kuningas kääntyi.
»Ahaa», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, herra de Lafayette? Suokaa anteeksi, että olen kutsuttanut teidät tänne ylös, mutta lukkoseppä vakuuttaa, että olette tervetullut hänen pajaansa. Miilunpolttaja sanoi esi-isälleni Henrik neljännelle: 'Miilunpolttaja on isäntä omassa talossaan.' Minä puolestani sanon teille, herra kenraali: Te olette isäntä sekä sepän että kuninkaan talossa!»
Kuten huomaamme, aloitti Ludvig XVI keskustelun melkein yhtä hyökkäävästi kuin Marie-Antoinettekin.
»Sire», sanoi kenraali, »minkälaisissa olosuhteissa minulla onkin kunnia päästä kuninkaan puheille, missä kerroksessa ja minkälaisessa asussa hän ottaakin minut vastaan, on kuningas sittenkin aina kuningas, ja se, joka tällä hetkellä kumartaa hänelle mitä nöyrimmin, on alati hänen uskollinen alamaisensa ja altis palvelijansa».
»Sitä en epäilekään, markiisi. Mutta ette tule yksin? Oletteko vaihtanut ajutanttia? Onko tuo nuori upseeri anastanut Gouvionin tai Romeufin paikan?»
»Tämä nuori upseeri, sire, — ja minä pyydän teidän majesteetiltanne lupaa esitellä hänet teille, — on minun serkkuni, kreivi Louis de Bouillé, Monsieurin ratsuväen kapteeni.» [Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna Monsieur tarkoittaa kuninkaan lähintä veljeä, kuten lukija muistanee. — Suom.]
»Ah!» huudahti kuningas ääni lievästi värähtäen, minkä nuori aatelismies huomasi. »Vai niin, kreivi Louis de Bouillé, Metzin komentajan, markiisi de Bouillén, poika.»
»Vallan oikein, sire», vastasi nuori mies vilkkaasti.
»Ah, kreivi Louis de Bouillé, suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti; olen likinäköinen… Entä milloin lähditte Metzistä?»
»Viisi päivää sitten, sire, ja koska olen tullut Pariisiin asianomaisetta luvatta, vain isäni erikoisluvalla, olen pyytänyt sukulaistani, herra de Lafayettea, hankkimaan minulle kunnian tulla esitellyksi teidän majesteetillenne.»
»Herra de Lafayettea! Siinä olette tehnyt järkevästi, herra kreivi. Kukaan muu ei olisi voinut esitellä teitä minä hetkenä tahansa eikä tämä esittely olisi ollut kenenkään toisen toimittamana minulle niin mieluista kuin hänen.»
Sanat minä hetkenä tahansa ilmaisivat, että Lafayettella yhä oli oikeus päästä kuninkaan huoneisiin, kuten Versaillesissa.
Ludvig XVI:n sanat olivat muuten riittäneet ilmaisemaan nuorelle
miehelle, että hänen tuli olla varuillaan. Kysymys: »Milloin lähditte
Metzistä?» merkitsi: »Lähdittekö Metzistä senjälkeen kuin kreivi de
Charny sinne saapui?»
Sanantuojan vastaus puolestaan oli riittävä kuninkaalle. »Lähdin Metzistä viisi päivää sitten ja olen Pariisissa asianomaisetta luvatta, vain isäni erikoissuostumuksella» merkitsi: »Niin, sire, olen tavannut herra de Charnyn, ja isäni on lähettänyt minut neuvottelemaan teidän majesteettinne kanssa ja saamaan varmuuden, että kreivi liikkuu kuninkaan asioilla.»
Lafayette silmäili uteliaana ympärilleen. Monet olivat käyneet kuninkaan työhuoneessa, hänen neuvottelusalissaan, hänen kirjastossaan, vieläpä hänen rukoussuojassaankin, mutta vain harvojen oli sallittu käväistä pajassa, missä kuningas oli oppilas ja missä todellinen kuningas, todellinen mestari oli Gamain.
Kenraali huomasi sen mallikelpoisen järjestyksen, johon kaikki työkalut oli pantu — mikä ei muuten ollutkaan merkillistä, koska kuningas vasta tänä aamuna oli aloittanut työnsä.
Hue oli auttanut häntä ja painanut palkeita.
»Teidän majesteettinne», aloitti Lafayette hieman hämillään, kun joutui keskustelemaan kuninkaan kanssa, joka otti hänet vastaan paitahihasillaan, viila kädessä ja nahkaesiliina vyötäisillä, »teidän majesteettinne on ryhtynyt tärkeään työhön?»
»Niin olen, kenraali. Yritän lukkosepän mestarinäytettä: lukkoa! Sanon sen teille, jotta voisitte vastata Maratille, jos hän saatuaan kuulla minun laitattaneen kuntoon työpajan väittää minun takovan kahleita Ranskaa varten, voisitte vastata, että hänen väitteessään ei ole perää… Ette ole kisälli ettekä mestari, herra de Bouillé?»
»En, sire. Mutta olen oppilas ja jos voisin jotenkuten auttaa teidän majesteettianne…»
»Niin, tosiaankin, hyvä serkku», keskeytti Lafayette hänet, »imettäjänne mies oli lukkoseppä vai kuinka? Ja eikö isänne, joka oli Emilen kirjoittajan melko maltillinen ihailija, sanonut, että jos hän olisi kasvatuksessanne noudattanut Jean-Jacquesin ohjeita hän olisi teistä tehnyt lukkosepän?»
»Vallan oikein, monsieur, ja senvuoksi äsken uskalsinkin sanoa hänen majesteetilleen, että mikäli hän tarvitsisi oppilasta…»
»Oppilas ei suinkaan olisi hyödytön, monsieur», sanoi kuningas, »mutta tällä haavaa minä tarvitsisin mestaria».
»Minkälaista lukkoa teidän majesteettinne siis valmistelee?» kysyi nuori kreivi, puolittain tuttavallisesti; kuninkaan työpuku ja paikka, jossa hän nyt oli, muka oikeuttivat hänet esiintymään tutunomaisesti. »Kaksoissalpalukkoako, tiirikoimatonta lukkoako, patenttilukkoako, yhdistelmälukkoako vaiko kestävyyslukkoa?»
»Jopa peräti, serkku hyvä!» huudahti Lafayette. »En tiedä, mihin kelpaatte käytännön miehenä, mutta teoreetikkona tunnutte olevan asioista selvillä, en sano ammattiasioista, koska muuan kuningas on sen ammatin jalostanut taiteeksi.»
Ludvig XVI oli kuunnellut ilmeisesti hyvillään nuoren aatelismiehen esitystä lukkolajien nimistöstä.
»Ei», vastasi hän, »siitä tulee yksinkertaisesti salalukko, niin sanottu Bernhardin lukko, jonka voi avata molemmilta puolilta. Mutta minä pelkään, että työ ylittää voimani. Ah, olisipa täällä nyt Gamain-poloinen, hän, joka sanoi itseään mestarin mestariksi, kaikkien mestariksi!»
»Onko se kunnon mies siis kuollut, sire?»
»Ei», vastasi kuningas ja loi nuoreen mieheen syrjäsilmäyksen, joka oli ilmaisevinaan: — Ymmärtäkää puolesta sanasta. — »Ei, hän on Versaillesissa Réservoire-kadun varrella. Se kelpo mies ei uskalla tulla katsomaan minua tänne Tuilerieihin.»
»Miksei, sire?» kysyi Lafayette.
»Koska hän pelkää maineensa pilaantuvan. Ranskan kuninkaan kanssa ei ole nykyisin hyvä seurustella, hyvä kenraali. Todistuksena siitä on, että kaikki ystäväni ovat mitkä Lontoossa, mitkä Koblenzissa tai Torinossa. Mutta, hyvä kenraali», jatkoi kuningas, »ellette pidä sopimattomana, että hän tulisi oppilaansa kanssa minua hieman auttamaan, lähettäisin hänelle jonakin päivänä kutsun saapua tänne».
»Sire», vastasi Lafayette kerkeästi, »teidän majesteettinne tietää hyvin, että olette vapaa kutsumaan tänne kenet hyvänsä ja ottamaan vastaan kenet haluatte».
»Niinpä kyllä, mutta vain sillä ehdolla, että vartijasotilaanne tutkivat tulijat kuten rajalla tutkitaan salakuljettajia. Gamain-poloinen luulisi olevansa hukassa, jos hänen työkalupussiaan pidettäisiin panoslaukkuna ja hänen viilojaan puukkoina!»
»Sire, enpä tosiaankaan tiedä, kuinka pyytäisin anteeksi teidän majesteetiltanne, mutta minä olen vastuussa kuninkaan hengestä Pariisille, Ranskalle, koko Euroopalle enkä voi olla kyllin varovainen säilyttääkseni tämän kallisarvoisen hengen. Äsken mainitun kelpo miehen suhteen taas kuningas voi itse antaa haluamansa määräykset.»
»Hyvä on. Kiitos, herra kenraali. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä. Vasta kahdeksan, kymmenen päivän perästä tarvitsen häntä», lisäsi hän ja loi kreivi de Bouilléhen syrjäsilmäyksen, »häntä ja hänen oppilastaan. Lähetän hänen luokseen kamaripalvelijani Dureyn, joka on hänen ystäviään.»
»Ja hänen tarvitsee, sire, vain esittäytyä päästäkseen kuninkaan puheille. Hänen nimensä pätee tunnussanaksi. Jumala varjelkoon, sire, minua joutumasta nimitettäväksi vanginvartijaksi, ovenvartijaksi, avainkimpun haltijaksi! Milloinkaan ei ole kuningas ollut niin vapaa kuin te nyt olette. Minä tulinkin rukoilemaan teidän majesteettianne ryhtymään jälleen metsästyksiinne ja retkeilyihinne.»
»Oh, metsästyksiini! Ei, kiitos! Ja kuten huomaatte, minulla on nyt muuta mielessä. Retkeilyjeni laita on toinen; Versaillesista Pariisiin tekemäni matka on parantanut minut retkeilykuumeesta, ainakin niin isossa seurassa tehtävien retkeilyjen.»
Ja kuningas loi jälleen syrjäsilmäyksen nuoreen kreiviin, joka räpäyttämällä silmäluomiaan ilmoitti ymmärtäneensä kuninkaan sanojen tarkoituksen.
»Sanokaapa nyt, hyvä herra», virkkoi Ludvig XVI ja kääntyi puhuttelemaan nuorta kreiviä, »kuinka pian lähdette Pariisista palataksenne isänne luo».
»Sire», vastasi nuori mies, »lähden Pariisista parin kolmen päivän perästä, mutta en palatakseni Metziin. Isoäitini asuu Versaillesissa Réservoire-kadun varrella ja minun on käytävä häntä tervehtimässä. Ja lisäksi uskoi isäni huolekseni järjestää erään melko tärkeän perheasian, ja vasta kahdeksan kymmenen päivän perästä tapaan henkilön, jonka ohjeita minun on tässä asiassa noudatettava. Isäni luokse pääsen palaamaan siis vasta joulukuun alkupäivinä, ellei kuningas joistakin erikoissyistä toivo minun kiirehtivän paluuta Metziin.»
»En, monsieur», sanoi kuningas. »Ottakaa aikaa, käykää Versaillesissa, suorittakaa tehtävät, jotka markiisi on teille uskonut, ja kun olette niistä selviytynyt, menkää sanomaan hänelle, etten unohda häntä, että tiedän hänet uskollisimmaksi alamaisekseni ja että jonakin päivänä suosittelen häntä herra de Lafayettelle, jotta kenraali puolestaan suosittelisi häntä herra du Portailille.»
Lafayette hymyili teennäisesti kuullessaan tämän uuden viittauksen hänen kaikkivaltaansa.
»Sire», sanoi hän, »olisin jo aikoja sitten suositellut teidän majesteetillenne de Bouilléta, isää ja poikaa, ellei minulla olisi kunniaa olla heidän sukulaisensa. Pelko, että voitaisiin väittää minun käyttävän hyväkseni kuninkaan suosiota omaisteni eduksi, on tähän saakka pidättänyt minua tekemästä tätä oikeutta.»
»No, se sopii mainiosti, herra de Lafayette. Puhumme siitä myöhemmin, vai kuinka?»
»Salliiko kuningas minun huomauttaa, että isäni pitää epäsuosion osoituksena, suorastaan vihamielisenä tekona jokaista ylennystä, joka kokonaan tai osittain riistäisi häneltä mahdollisuuden palvella teidän majesteettianne.»
»Oh, se on ymmärrettävää, kreivi», virkkoi kuningas, »enkä minä salli, että herra de Bouillén asemaan kajotaan muulla tavalla kuin että se vieläkin paremmin vastaa sekä hänen että minun toiveitani. Jättäkää se herra de Lafayetten ja minun huolekseni ja lähtekää huvittelemaan, mutta älkää silti unohtako omia asioitanne. Hyvästi, herrat, hyvästi!»
Hän sanoi jäähyväisensä majesteetin ilmein, joka oli omituisena vastakohtana hänen arkipäiväiselle puvulleen.
Kas niin, — tuumi hän sitten oven sulkeuduttua, — luulenpa, että se nuori mies ymmärsi minut ja että kahdeksan, kymmenen päivän perästä minä saan tänne mestari Gamainin ja hänen oppilaansa auttamaan minua lukon teossa.