III
Vanhoja tuttuja
Samana päivänä, jolloin Louis de Bouillélla oli kunnia päästä ensin kuningattaren, sitten kuninkaan puheille, sattui kello viiden ja kuuden välillä Juiverie-kadun varrella olevan vanhan, synkän, ränstyneen talon kolmannessa ja viimeisessä kerroksessa kohtaus, jota nyt pyydämme lukijoitamme tulemaan katsomaan.
Edellytämme tietenkin, että tapaamme heidät Pont au Change-sillan päässä astumassa omista ajoneuvoistaan tai vuokrarattailta, aina sen mukaan, onko heillä varaa panna vuosittain kuusituhatta livreä ajuriin, hevosiin ja vaunuihin tai maksaa päivittäin kolmekymmentä souta yksinkertaisista, numeroiduista ajurinrattaista. Heidän kanssaan menemme Pont au Changen yli, tulemme Pelleterie-kadulle ja saatamme heitä Juiverie-kadulle, missä pysähdymme kolmannelle portille vasemmalta.
Tiedämme varsin hyvin, ettei tämä portti — jota talon asukkaat eivät edes viitsi sulkea, sillä he tietävät olevansa täysin turvattuja herrojen varkaiden öisiltä vieraskäynneiltä — ole erikoisen houkutteleva katsella. Mutta me tarvitsemme, kuten olemme jo maininneet, niitä vuokralaisia, jotka asuvat tämän talon ullakkohuoneissa, ja koska he eivät tule meitä tapaamaan, on meidän, rakas lukija tai lukijatar, mentävä urheasti heidän luokseen.
Katsokaa ensi töiksenne, että seisotte tukevasti jaloillanne, jottette kompastu siihen sitkeään liejuun, joka on pimeän ja ahtaan porttikäytävän pohjana, minne nyt tunkeudumme. Kietokaamme puku tiukempaan ympärillemme, jotteivät ne pääsisi edes hipaisemaan käytävästä lähtevien, kosteitten ja likaisten portaitten seiniä. Ahtaat rappuset luikertavat ylös kuin huonosti yhteen liitetyt käärmeenpalaset. Kohottakaamme nenämme alle hajuvesipullo tai painakaamme kasvoillemme tuoksunenäliina, jotta herkin ja aristokraattisin aisteistamme, hajuaisti, välttäisi vähäisimmänkin kosketuksen portaitten typenpitoisen ilman kanssa, jota joutuu hengittämään suun, sierainten ja silmien kautta. Pysähtykäämme lopuksi kolmannen kerroksen tasokkeelle oven eteen, jolle jonkun taiteilija-alokkaan viaton käsi on liidulla piirtänyt kuvioita, joita ensimmältä voisi luulla kabbalistisiksi salamerkeiksi, mutta jotka pian huomaa kehnoiksi yrityksiksi esittää Leonardo da Vincien, Rafaelien, Michelangelojen jaloa taidetta.
Tänne ehdittyämme kurkistakaamme avaimenreiästä, jotta te, rakas lukija ja lukijatar, voisitte tuntea, jos teillä on tarkka muisti, henkilöt, jotka sitä tietä näette. Ellette satu heitä ulkonäöstä enää tuntemaan, painakaa korvanne avaimenreiälle ja kuunnelkaa ja kunhan vain olette lukenut meidän kirjamme Kuningattaren kaulanauhasta, pitäisi kuulon tulla näön avuksi, sillä aistimmehan ylimalkaan täydentävät toisiaan.
Mutta kuvatkaamme ensin, mitä avaimenreiästä näemme.
Näemme köyhyyttä ilmaisevan huoneen ja huoneessa kolme asukasta; nämä asukkaat ovat mies, nainen ja lapsi.
Mies on viidenviidettä vanha ja näyttää viidenkuudetta vuoden ikäiseltä, nainen neljänneljättä ja näyttää nelikymmenvuotiaalta, lapsi on viisivuotias ja näyttää yhtä vanhalta. Se ei ole ehtinyt vielä vanhentua kahdesti.
Miehen yllä on ranskalaisen henkivartiokersantin vanha asetakki, joka heinäkuun 14 päivänä nousi arvoon, päivänä, jolloin ranskalaiset kaartinsoturit liittyivät kansaan ja vaihtoivat laukauksia de Lambescin saksalaisten sekä de Besenvalin sveitsiläisten kanssa.
Miehen kädessä on täydellinen korttileikki, jossa on kaikki värit ja kortit ässästä ylöspäin kuninkaaseen saakka; hän yrittää sadatta, tuhannetta, kymmenettätuhannetta kertaa erästä pettämätöntä korttitemppua, martingalea. Hänen vierellään lojuu paperiarkki, johon on pistetty läpiä tiuhaan kuin tähtiä on taivaalla.
Sanoimme lojuu ja kiiruhdamme heti oikaisemaan väitteemme, sillä on vallan väärin sanoa, että tuo paperiarkki lojui, koskapa peluri — hän on kiistämättömästi peluri — ottaa sen yhtenään käteensä ja tutkii sitä joka viides minuutti.
Naisen yllä on ikäkulu silkkipuku. Hänessä näkyy köyhyys sitäkin selvemmin kun se esiintyy entisen loiston rippeitten seassa. Hänen niskasykkyrälle laitettua tukkaansa pitää koossa kuparikampa, joka aikoinaan on ollut kullattu. Hänen kätensä ovat moitteettoman puhtaat ja tämän puhtauden avulla säilyttäneet tai oikeammin saaneet eräänlaisen aristokraattisen leiman. Hänen kyntensä, joita parooni de Taverney raakamaiseen tapaansa sanoi kavioksi, ovat päistään taidokkaasti pyöristetyt. Hänen risaisten sukkien peittämissä jaloissaan on haalistuneet, irvistelevät puolikengät, jotka nekin ovat joskus nähneet kultaa ja silkkiä.
Hänen kasvonsa ovat, kuten olemme jo maininneet, neljän- tai viidenneljättä ikäisen kasvot. Jos niitä olisi käsitelty kaikilla silloisen ajan kaunistuskeinoilla, olisi tämä nainen ihan hyvin voinut väittää olevansa siinä iässä, jolloin, kuten apotti de Celle sanoo, naiset yhden jopa kahdenkin viisivuotiskauden ajan itsepintaisesti pysyvät — yhdeksänkolmatta vuoden vanhoina. Mutta puna- ja valkojauheen puuttuessa nämä kasvot, joiden oli mahdoton salata kärsimysten ja kurjuuden, näiden ajan liittolaisten, aikaansaamaa hävitystä, näyttivät neljää viittä vuotta vanhemmilta kuin ne oikeastaan olivat.
Mutta näitä kuihtuneita kasvoja katsellessaan tulee ajatelleeksi yhtä ja toista, ja vaikkei saakaan vastausta — sillä ajatus, niin kerkeä kuin se onkin liitämään, epäröi tunkeutua moisiin etäisyyksiin — kysyy silti itseltään, missä kultapalatsissa, missä kuuden hevosen vetämissä vaunuissa, missä kuninkaallisessa ilmapiirissä onkaan nähty eräät säteilevät kasvot, joista nämä ovat vain kalpeaa heijastusta.
Lapsi on, kuten sanottu, viiden vuoden ikäinen. Hänen tukkansa on kähärä, posket pyöreät kuin omena. Hänellä on äitinsä häijyt silmät, isänsä herkuttelijansuu ja eleissään molempien velttoutta ja oikullisuutta.
Hänen yllään on vaaleanpunainen nukkavieru samettimekko. Pureskellessaan leipää, jolle on levitetty läheisestä sokerileipomosta hankittua hilloa, nyhtää hän vanhasta vaaleanharmaasta huopahatusta irti vanhan kolmivärinauhan väärennettyjä kultahetaleita.
Näyttämöä valaisee suunnaton, savuava talikynttilä, jonka jalkana on tyhjä viinipullo ja joka valaisee kortteja käsittelevää miestä, mutta jättää muun osan huonetta puolipimeään.
Mutta koska ennustuksemme mukaan silmä ei riitä tutkimukseemme, niin kuunnelkaamme.
Lapsi ensimmäisenä katkaisee äänettömyyden. Se heittää päänsä taitse hillovoileivän niin, että se putoaa vuoteen jalkopäähän, patjalle.
»Äiti», sanoo hän, »en halua enää leipää ja hilloa — hyi!»
»No mitä haluat, Toussaint?»
»Haluan pytkyn punaista rintasokeria.»
»Kuuletko, Beausire?» sanoi vaimo.
Ja kun peliinsä syventynyt mies ei vastaa, tiuskaisee hän lujemmin:
»Kuuletko, mitä tuo lapsi-poloinen sanoo?»
Ei vastausta.
Nainen kohottaa toisen jalan kätensä tasalle, irroittaa kengän ja viskaa sen laskelmia hautovan miehen nenälle.
»Hei, Beausire!» sanoo hän.
»No mitä nyt?» kivahtaa mies ilmeisesti äkääntyneenä.
»Toussaint haluaa punaista rintasokeria, sillä hän ei välitä enää hillosta, lapsi pahainen.»
»Hän saa sitä huomenna.»
»Minä tahdon sitä tänään, tänä iltana, heti paikalla!» huutaa poika itkunsekaisella äänellä, joka uhkaa väleen muuttua poruksi.
»Toussaint ystäväiseni», neuvoo isä, »minä kehoitan sinua jättämään meidät rauhaan, muutoin joudut tekemisiin papan kanssa».
Lapsi parahti, pikemmin häijyyttään kuin pelosta.
»Kajoopas vain lapseen, juopporatti, niin joudut tekemisiin minun kanssani!» sanoi äiti ja ojensi Beausirea kohden valkoisen kätensä, jonka hyvin hoidetut kynnet saattoivat hätätilassa koukistua petolinnun tapaan.
»Kuka lempo tässä nyt aikoo kajota lapseen? Tiedäthän hyvin, madame Oliva, että käytin vain tavanomaista puheenpartta, ja vaikka silloin tällöin tuleekin pöllyttäneeksi äidin vaatteita, lapsen nuttu jätetään aina rauhaan… No, tulehan nyt syleilemään Beausire parkaa, josta kahdeksan päivän perästä tulee äveriäs kuin kuningas. Tule toki, pikku Nicoleni.»
»Jahka sinusta tulee äveriäs kuin kuningas, kyyhkyseni, on kyllä sittenkin aikaa syleillä sinua; mutta toistaiseksi, kiitos, ei!»
»Mutta koska kerran vakuutan, että minulla on miljoona tuossa paikassa, niin voisit antaa minulle hieman ennakolta. Se tuottaisi meille onnea. Leipuriltakin saisimme luottoa.»
»On siinäkin mies, joka liikuttelee miljoonia ja pyytää leipurilta neljän livren leivän velaksi!»
»Minä tahdon punaista rintasokeria, minä!» huusi lapsi yhä uhkaavammin.
»Eiköhän herra miljoonamies antaisi lapsukaiselle rintasokeripalasta?»
Beausiren käsi yritti mennä takintaskuun, mutta pysähtyikin puolitiehen.
»Kas niin», sanoi hän, »sinähän tiedät, että annoin sinulle eilen viimeiset neljäkolmatta soutani».
»Koska sinulla on rahaa, äiti», sanoi lapsi ja kääntyi vaimoon päin, jota kunnioitettava herra Beausire puhutteli milloin Olivaksi milloin Nicoleksi, »niin anna minulle sou, jotta voin mennä ostamaan rintasokeria».
»Tästä saat kaksi, paha lapsi, ja varo ettet lankea portaissa.»
»Kiitos, pikku äiti, kiitos», sanoi lapsi, hypähteli iloissaan ja kurkotti kättänsä.
»Malta, hutilus, minä panen ensin yllesi vyön ja hatun, jotteivät ihmiset pääse sanomaan, että herra de Beausire antaa lapsensa juosta kaduilla kerjäläistenavan lailla. Hän ei kyllä siitä piittaa rahtuakaan, se sydämetön, mutta minä voisin ihan kuolla häpeästä.»
Lapsella oli voimakas halu senkin uhalla, mitä naapurit sanoisivat Beausiren huonekunnan tulevasta perijästä, lähteä kapaisemaan ilman vyötä ja hattua, joiden arvosta hän oli piitannut vain niin kauan kun ne uusina ja välkkyvinä olivat herättäneet toisten lasten ihailua. Mutta koska vyö ja hattu olivat luvatun kahden soun rahan saannin ehtoina, täytyi nuoren kerskurin, niin vastenmielistä kuin se olikin, suostua panemaan ne yllensä.
Hän lohduttautui siten, että ennen lähtöään meni isänsä luo ja heilutti hänen nenänsä edessä saamaansa kymmenen centimen rahaa. Laskelmiinsa syventynyt isä tyytyi hymyilemään tälle somalle ilveilylle.
Sitten kuultiin hänen varovien, vaikkakin herkuttelunhalun kiihdyttämien askeltensa häipyvän portaihin.
Äiti, joka oli tarkkaillut lapsensa lähtöä siihen saakka kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, käänsi katseensa pojasta isään ja sanoi hetken äänettömyyden perästä:
»Kuules, herraseni, nykyisestä viheliäisestä tilastamme täytyy sinun älysi voida pelastaa meidät. Muutoin täytyy minun turvautua omaani.»
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki mielistelevän eleen kuin nainen, jolle kuvastin on vakuuttanut: — Ole rauhallinen, noilla kasvoilla et kuole nälkään!
»Kuten näet, pikku Nicole, olen paraikaa siinä puuhassa.»
»Niin, sekoittelet kortteja ja pistelet reikiä paperiarkkiin.»
»Mutta sanoinhan sinulle, että olen sen nyt löytänyt!»
»Minkä?»
»Martingalen.»
»Joko sinä taas alat siitä! Minä ennustan sinulle, Beausire, että entisistä tuttavistani löydän jonkun, joka vie sinut Charentonin hoitolaan.»
»Mutta se on ehdottoman varma.»
»Ah, kunpa herttua de Richelieu ei olisi vainaa!» huoahti nuori vaimo puoliääneen.
»Mitä sanot?»
»Kunpa kardinaali de Rohan ei olisi tehnyt vararikkoa!»
»Häh?»
»Kunpa rouva de la Motte ei olisi maanpaossa!»
»Mitä sinä höpiset?»
»Niin, silloin voisi keksiä jonkun keinon eikä tarvitsisi elää kurjuudessa tuollaisen lurjuksen kanssa.»
Ja kuningattaren elein neiti Nicole Legay eli madame Oliva osoitti halveksivasti Beausirea.
»Mutta minähän sanon sinulle», toisti tämä vakuuttavasti, »että huomenna me olemme rikkaita».
»Miljoonan omistajia?»
»Juuri niin.»
»Näytä minulle kymmenen ensimmäistä louisdoria miljoonistasi, niin loput uskon.»
»Hyvä on, tänä iltana näet ne kymmenen ensimmäistä kultarahaa. Juuri se summa on minulle luvattu.»
»Entä kuka ne sinulle antaa, pikku Beausire?» uteli Nicole kiihkeästi.
»Minä annan sinulle niistä viisi ostaaksesi itsellesi uuden silkkipuvun ja pienokaiselle samettinutun. Jäljelle jäävillä viidellä…»
»No, mitä niillä?»
»Hankin sinulle lupaamani miljoonan.»
»Aiotko jälleen ruveta pelaamaan, onneton?»
»Mutta sanoinhan sinulle, että olen keksinyt pettämättömän martingalen.»
»Samanlaisen kuin oli se, jolla menetit ne kuusikymmentätuhatta livreä, jotka jäivät sinulle portugalilaiskaappauksestasi.»
»Väärin ansaittu on pian huvennut», sanoi Beausire juhlallisesti. »Minä olen varma siitä, että tapa, jolla ne rahat hankittiin, on johtanut meidät nykyiseen onnettomuuteemme.»
"Oletko siis nyt saanut jonkun perinnön? Joku setä on tiemmä kuollut Amerikassa tai Intiassa ja testamentannut sinulle ne kymmenen louisdoria?»
»Ne kymmenen louisdoria, neiti Nicole Legay», vastasi Beausire mahtipontisesti, »ne kymmenen louisdoria, kuuletko, hankitaan ei vain rehellisellä, vaan lisäksi kunniakkaalla tavalla ja asian hyväksi, johon minä kuten Ranskan koko aatelisto on sekaantunut».
»Sinä olet siis aatelinen, hyvä herra Beausire?» sanoi Nicole ilkamoivasti nauraen.
»Sano de Beausire, de Beausire», oikaisi toinen, »kuten lapsesi kastetodistuskin osoittaa, kastetodistus, joka kirjoitettiin Saint-Paulin kirkon sakastissa ja jonka palvelijasi, Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, varmensi nimellään päivänä, jolloin annoin hänelle nimeni…»
»Kauniin lahjan hän silloin saikin!» mutisi Nicole.
»Ja koko minun omaisuuteni!» lisäsi Beausire mahtavasti.
»Ellei hyvä Jumala lähetä hänelle muuta», sanoi Nicole pää kumarassa, »saa se pikku raukka elättää itseään kerjäämällä ja kuolla vaivaistalossa».
»Totisesti, Nicole», sanoi Beausire ärtyneesti, »sinun kanssasi on mahdoton tulla toimeen; sinä et ole milloinkaan tyytyväinen.»
»Älä siis yritäkään!» kivahti Nicole päästäen kauan pidätetyn kiukkunsa valloilleen. »Hyvä jumala, kuka sinua pyytää sietämään minua? Jumalan kiitos, ei minun tarvitse olla huolissani itsestäni eikä lapsestani. Jo tänä iltana voin minäkin lähteä hakemaan onnea muualta.»
Nicole nousi ja astui pari kolme askelta ovelle päin.
Beausire puolestaan kiiruhti samalla ovelle ja sulki häneltä tien ojentaen molemmat käsivartensa levälleen.
»Mutta kun sinulle sanotaan, että se onni…»
»Mitä sitten?» kysäisi Nicole.
»Se tulee jo tänä iltana. Ja minä sanon sinulle, että jos martingaleni pettää — mikä laskelmieni mukaan on mahdotonta — koituu siitä vain viiden louisdorin tappio, siinä koko juttu.»
»On hetkiä, jolloin viisi louisdoria tuntuu koko omaisuudelta, kuuletko, herra tuhlari! Sinä sitä et käsitä, sinä, joka olet tuhlannut tämän talon kokoisen kultakasan.»
»Se vain todistaa minulla olevan kykyjä, Nicole. Jos olen tuhlannut sen kultakasan, olen pystynyt sen myöskin hankkimaan, ja jos olen sen ansainnut kerran, voin sen tehdä toistamiseen. Onhan sitäpaitsi Jumala auttamassa ihmisiä, jotka ovat… taitavia.»
»Niin, niin, luota sinä vain siihen!»
»Nicole», tiukkasi Beausire, »oletko sinä ehkä jumalankieltäjä?»
Nicole kohautti olkapäitään.
»Olisitko sinä kenties Voltairen koulukuntaa, joka kieltää kaitselmuksen?»
»Beausire, sinä olet narri», sanoi Nicole.
»Eipä se olisi kummakaan, rahvaan seasta lähteneenä sinulla on tietenkin senmukaiset aatteet. Mutta minä vakuutan sinulle, etteivät ne sovi minun yhteiskunnalliseen asemaani eikä minun valtiolliseen katsantokantaani.»
»Hävytön!» tiukkasi Nicole.
»Näätkös, minulla on uskoa. Jos joku sanoisi minulle: 'Sinun poikasi Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, joka on mennyt ostamaan kahdella soulla punaista rintasokeria, palaa kädessä pussillinen kultarahoja', vastaisin minä: 'Se on mahdollista, jos Jumala niin tahtoo'.»
»Beausire, sinä olet vätys!» sanoi Nicole.
Ja Beausire kohotti tekopyhän näköisenä katseensa ylös.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun portaista kuului nuoremman
Toussaintin kimakka ääni.
»Isä, äiti!» kiljui hän.
Beausire ja Nicole kuuntelivat tätä rakasta ääntä.
»Isä, äiti!» kertasi ääni kuuluen yhä lähempää.
»Mitä on tapahtunut?» huudahti Nicole ja avasi oven äidillisen huolestuneesti. »Tule, lapseni, tule!»
»Isä, äiti!» jatkoi ääni tullen yhä lähemmäksi, kuten vatsastapuhujan ääni, kun hän matkii kellariluukun avaamista.
»Minua ei kummastuttaisi», virkkoi Beausire, joka oli huomannut pojan äänessä iloisen soinnun, »minua ei kummastuttaisi, vaikka ihme toteutuisi, vaikkapa poika olisi löytänytkin rahamassin, josta äsken puhuin».
Tällöin juuri poika ilmestyi portaitten yläpäähän ja säntäsi huoneeseen suussa rintasokeripalanen, vasemmassa kädessä makeispussi rintaa vasten puserrettuna ja oikeassa, ojennetussa kädessä louisdorin raha, joka kelmeässä kynttilänvalossa kimmelsi kuin Aldebaran-tähti.
»Oh, hyvä jumala, hyvä jumala!» huudahti Nicole jättäen oven sulkeutumaan itsekseen. »Mitä on oikeastaan tapahtunut, rakas lapsi rukka?»
Ja hän peitti nuoren Toussaintin tahmaiset kasvot äidillisillä suudelmilla, joita ei mikään peloita, sillä ne näyttävät puhdistavan kaikki.
»Kas vain!» sanoi Beausire, sieppasi taitavasti louisdorin ja tutki sitä kynttilänvalossa. »Tämä on oikea louisdori, sen arvo on neljäkolmatta livreä.»
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan poikaansa.
»Mistä olet sen löytänyt, nallikka, sano, jotta tiedän mennä noutamaan loput?»
»En ole sitä löytänyt», vastasi poika, »minulle on se annettu».
»Mitä? Annettu?» huudahti äiti.
»Niin, äiti. Muuan herrasmies antoi.»
Nicole oli yhtä kärkäs kysymään, missä se herrasmies oli, kuin Beausire äsken, mistä hän oli löytänyt kultarahan.
Mutta kokemuksen viisastuttamana, sillä hän tiesi Beausiren olevan taipuvaisen luulevaisuuteen, hän rajoittui vain sanomaan:
»Muuan herrasmies?»
»Niin, pikku äiti», vastasi lapsi rusentaen hampaissaan rintasokerinpalasta. »Muuan herrasmies.»
»Muuan herrasmies?» kertasi nyt vuorostaan Beausire.
»Niin, pikku isä, muuan herrasmies, joka tuli myymälään, kun minä olin siellä, ja sanoi: 'Herra kauppias, eikö tämä asiakas, jota teillä nyt on kunnia palvella, ole nuori aatelismies de Beausire?'»
Beausire röyhistihe, Nicole kohautti olkapäitään.
»Entä mitä kauppias vastasi, poikaseni?» kysyi Beausire.
»Hän vastasi: 'En tiedä onko hän aatelismies, mutta kyllä hänen nimensä tosiaankin on Beausire.’ — 'Eikö hän asu tässä vallan lähellä?' kysyi se herra. — 'Tässä samassa talossa vasemmalla, kolmannessa kerroksessa.' — 'Antakaa tälle pojulle kaikkia lajeja makeisia, minä maksan', sanoi se herra. Sitten hän virkkoi minulle: 'Kas tässä sinulle louisdori. Sillä voit ostaa uusia makeisia, kun nämä on syöty.' Ja hän pani kouraani kultarahan, kauppias työnsi kainalooni makeispussin ja minä kapaisin matkaani hyvin tyytyväisenä. — Mutta missä on minun louisdorini?»
Lapsi, joka ei ollut äkännyt Beausiren taikatemppua, alkoi etsiä kultarahaa kaikkialta.
»Oletko, tolvana, sen kadottanut?» ärähti isä.
»En, en, en ole!» sanoi poika.
Tämä kiistely olisi voinut kehittyä vakavaksi, ellei olisi sattunut jotakin, mikä teki siitä pikaisen lopun.
Lapsen yhä hakiessa lattialta louisdoria, joka jo oli Beausiren nutun kaksiosaisen taskun pohjassa, isän yhä ihmetellessä nuoren Toussaintin älyä, joka ilmeni pojan orastavassa kertojataidossa, jonka tuotteita kynämme on kenties hieman parannellut, ja Nicolen, joka rakastajansa tavoin ihaili tätä varhaiskypsää kaunopuheisuutta, aprikoidessa, kuka oli se makeisten lahjoittaja ja kultarahan antaja, aukeni ovi hitaasti ja lempeä ääni lausui seuraavat sanat:
»Hyvää iltaa, neiti Nicole, iltaa, herra de Beausire, iltaa, pikku
Toussaint!»
Kaikki kääntyivät sille taholle, mistä tämä ääni tuli.
Kynnyksellä seisoi aika koreasti puettu mieshenkilö ja katseli hymyten tätä perhekohtausta.
»Ah, makeisherra!» huudahti nuori Toussaint.
»Kreivi de Cagliostro!» sanoivat Nicole ja Beausire yhtaikaa.
»Teillä on viehkeä lapsi, herra de Beausire», virkkoi kreivi, »ja te olette varmaankin onnellinen perheenisä!»