IV
Lukija saa ilokseen huomata, että herra de Beausire on pysynyt entisellään
Näitä kreivin lausumia kohteliaita sanoja seurasi äänettömyys, jonka kestäessä Cagliostro astui keskelle huonetta ja loi tutkivan silmäyksen ympärilleen ilmeisesti arvostellakseen minkälaisessa siveellisessä ja ennen kaikkea minkälaisessa taloudellisessa asemassa elivät nämä entiset tuttavat, joiden pariin hänen omat hirveät ja maanalaiset suunnitelmansa olivat hänet äkkiarvaamatta jälleen johtaneet.
Sellaiselle teräväkatseiselle miehelle kuin kreiville tämä lyhyt silmäys riitti erinomaisen hyvin.
Tavallinenkin tarkkailija olisi äkännyt alastoman totuuden, että näet tässä köyhässä taloudessa oli jo pantu menemään viimeinen neljänkolmatta soun kolikko.
Niistä kolmesta henkilöstä, joihin kreivin tulo oli vaikuttanut äkkiyllättävästi, katkaisi äänettömyyden ensimmäisenä se, jonka muisti ei ulottunut illan tapahtumia kauemmaksi ja jota siis eivät omantunnontuskat vaivanneet.
»Ab, monsieur», sanoi pikku Toussaint, »mikä onnettomuus, olen kadottanut louisdorini!»
Nicole avasi jo suunsa ilmaistakseen asian todellisen laidan, mutta johtuikin samassa päättelemään, että hänen vaitiolonsa voisi hankkia lapselle toisen kultarahan, ja se kultaraha tulisi hänen osakseen.
Nicole ei erehtynyt.
»Oletko kadottanut louisdorisi, lapsi rukka?» sanoi Cagliostro.
»No, tästä saat kaksi lisää. Pidä huoli, ettet kadota niitä.»
Hän otti esille rahamassin, jonka pyöreys pani Beausiren silmät ahneesti kiilumaan, otti kukkarosta kaksi kultarahaa ja pani ne pojan tahmaiseen pikku kouraan.
»Katsos, äiti», sanoi poika kiiruhtaen Nicolen luokse, »tässä on yksi sinulle ja yksi minulle».
Ja lapsi jakoi aarteensa äidin kanssa.
Cagliostro oli huomannut, kuinka kiinteästi valekersantin katse oli tarkkaillut hänen rahamassinsa vaiheita siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli avannut sen ottaakseen esille kaksi neljänkolmatta livren kultarahaa, siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin hän sujutti sen taskuunsa takaisin.
Nähdessään sen katoavan kreivin nutun syvyyksiin huoahti Nicolen rakastaja raskaasti.
»Mitä, herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »yhäkö vain olette alakuloinen?»
»Ja te, herra kreivi, ainako vain olette miljoonamies?»
»Oh, hyvä jumala, teidän, joka olette suurimpia ajattelijoita mitä minä olen tuntenut sekä viime vuosisatoina että vanhalla ajalla, teidän toki pitäisi tuntea selviö, jota on pidetty kunniassa kaikkina aikakausina: rikkaus ei luo onnea. Olen nähnyt teidät suhteellisen varakkaana.»
»Niinpä kyllä», vastasi Beausire. »Se on totta. Minulla on ollut lähes satatuhatta frangia.»
»Se on mahdollista, mutta jo siihen aikaan, jolloin opin teidät tuntemaan, olitte tuhlannut lähes neljäkymmentätuhatta, joten teillä oli jälellä yli kuusikymmentätuhatta, mikä, teidän täytyy se myöntää, oli aika pyöreä summa entiselle aliupseerille.»
Beausire huoahti jälleen.
»Mitä on kuusikymmentätuhatta», sanoi hän, »niiden summien rinnalla, joita te käyttelette?»
»Mutta vain niiden käyttelijänä, herra de Beausire, sillä jos laskemme tarkkaan, luulen, että te saisitte esittää pyhän Martin osaa ja minä köyhän osaa ja että teidän täytyisi pelastaaksenne minut menehtymästä kylmään pakkaseen luovuttaa minulle toinen puoli viitastanne. No niin, hyvä herra de Beausire, muistatte kai, minkälaisissa olosuhteissa teidät silloin tapasin? Teillä oli, kuten äsken sanoitte, taskussanne lähes kuusikymmentätuhatta livreä. Olitteko silloin onnellisempi?»
Beausire näytti muistelevan menneisyyttä ja huoahti syvään melkein kuin nyyhkyttäen.
»Kas niin, vastatkaa», tiukkasi Cagliostro. »Haluaisitteko vaihtaa nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen louisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta…»
»Hyvä herra!» keskeytti hänet entinen aliupseeri.
»Älkäämme suuttuko, herra de Beausire. Olemme kerran suutahtaneet ja silloin teidän täytyi mennä noutamaan kadulta miekkanne, jonka olin singonnut ikkunasta ulos. Muistatte kaiketi sen? Muistattehan, vai kuinka?» jatkoi kreivi, kun Beausire ei vastannut. »Onhan sekin edes jotakin, kun muistaa. Kysyn teiltä toistamiseen, haluaisitteko vaihtaa nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen louisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta» — tällä kerralla jäi vihjaus huomaamatta — »siihen epävarmaan asemaan, josta minä onneksi kykenin teidät pelastamaan?»
»En, herra kreivi», sanoi Beausire, »olette tosiaankin oikeassa, en vaihtaisi. Sillä siihen aikaan minun täytyi olla erossa rakkaasta Nicolestani!»
»Niin, ja lisäksi piti poliisi teitä silmällä portugalilaisen hommanne takia… Mitä lempoa on siitä hankkeesta tullut, herra de Beausire?… Huono juttu, mikäli jaksan muistaa!»
»Se upotettiin unohduksen virtaan, herra kreivi», vastasi Beausire.
»Oh, sitä parempi, sillä se olisi kiusannut teitä tavattomasti. Mutta älkää luottako liian paljon siihen upottamiseen. Poliiseilla on taitavat sukeltajat, ja kuinka samea ja syvä virta onkin, ongitaan huono juttu pinnalle helpommin kuin kaunis helmi.»
»Sittenkin, herra kreivi, ellei oteta lukuun sitä kurjuutta, johon olemme joutuneet…»
»Olette onnellinen… Ja jotta onnenne tulisi täydelliseksi, tarvitsette vain jonkun tuhatkunnan louisdoreja?»
Nicolen silmät välähtivät, Beausiren leiskuivat tulta.
»Niin», huudahti aviomies, »jos meillä olisi tuhat louisdoria, siis neljäkolmattatuhatta livreä, ostaisimme toisella puolella maatilan, toisen puolen panisimme kasvamaan korkoa ja minusta tulisi maanviljelijä!»
»Cincinnatuksen tapaan…»
»Ja Nicole uhraisi aikansa kokonaan lapsemme kasvatukseen!»
»Kuin Cornelia… Hiisi vieköön, herra de Beausire, se ei olisi vain esikuvallista, se olisi lisäksi liikuttavaa. Te ette tiemmä toivo ansaitsevanne mainittua summaa siinä keinottelussa, johon olette tällä haavaa puuttunut?»
Beausire hätkähti.
»Missä keinottelussa?» sopersi hän.
»No, siinä hommassa, jossa te esiinnytte kaartinkersanttina, hommassa, jonka takia teillä on tänä iltana neuvottelu Royale-aukion holvikaarten alla.»
Beausire valahti kuolonkalpeaksi.
»Oh, herra kreivi!» sanoi hän ja risti kätensä rukoilevasti.
»Mitä nyt?»
»Älkää tehkö minua onnettomaksi!»
»No, mitä oikkuja nyt taas? Olenko minä poliisin kätyri, minä?»
»Siinä nyt ollaan!» huudahti Nicole. »Minähän sanoin sinulle, että olet sekaantunut huonoon juttuun!»
»Ah, te tunnette sen homman, neiti Legay?» kysyi Cagliostro.
»En, herra kreivi, mutta… kun hän salaa minulta jonkun liikeyrityksensä, saan olla varma siitä, että se on huono!»
»No niin, neiti Legay, tästä yrityksestä erehdytte, se voi päinvastoin olla suurenmoinen.»
»Niin, eikö olekin?» innostui Beausire sanomaan. »Herra kreivi on aatelismies ja herra kreivi käsittää, että koko aatelisto on mukana toivomassa…»
»Että se onnistuisi. Mutta yhtä varmaa on myöskin, että koko kansa toivoo sen epäonnistuvan. Uskokaa minua, hyvä herra de Beausire — käsittänette, että neuvoni on ystävän neuvo — uskokaa minua kun sanon, älkää toimiko siinä jutussa aateliston älkääkä kansan hyväksi.»
»Mutta kenenkä eduksi siis?»,
»Omaksi eduksenne.»
»Omaksi edukseni?»
»No, omaksi eduksesi tietenkin!» vahvisti Nicole. »Totisesti, oletpa tähän saakka puuhaillut riittävästi muiden hyväksi, jo on aika ajatella itseäsikin!»
»Kuulkaa, herra de Beausire, hän puhuu kuin pyhä Johannes Krysostomos. Ja muistakaa, että liikehommalla on aina kaksi puolta, hyvä ja huono, hyvä yksille, huono toisille. Olkoonpa liikehomma millainen tahansa, ei se voi olla hyödyksi koko maailmalle eikä vahingoksi koko maailmalle. Taito on lopulta siinä, että löytää oikean puolen.»
»Niinpä niin, enkä minä tiemmä ole löytänyt sitä oikeaa, mitä?»
»Ette lähestulkoonkaan, herra de Beausire, päinvastoin. Ja minä lisään, että jos itsepäisesti jatkatte samaan suuntaan — tiedättehän minulla olevan ennustajan lahjoja — jos tällä kerralla jatkatte samaan suuntaan, ei vain kunnianne ja tavoittelemanne omaisuus ole vaarassa, vaan ennenkaikkea henkenne.. Niin, niin, teidät hirtetään!»
»Monsieur», sanoi Beausire ja yritti näyttää ryhdikkäältä, vaikka pyyhkikin tuskanhikeä otsaltaan, »ei aatelismiestä hirtetä».
»Olette oikeassa, mutta saadaksenne kaulanne katkaistuksi, hyvä herra de Beausire, teidän on hankittava todistajia, mikä puuha vaatii paljon aikaa, liian paljon, niin että tuomioistuin ikävystyy ja tuomitsee teidät tilapäisesti hirtettäväksi. Te voitte nyt väittää, että koska asia on hyvä ja oikea, vähät väliä rangaistuksesta.
'Häpäisee rikos, vaan ei mestauslava',
kuten muuan suuri runoilija on sanonut.»
»Mutta…» änkytti Beausire yhä enemmän ymmällä.
»Niin, te ette liene niin kiintynyt mielipiteihinne, että haluaisitte uhrata niiden takia henkenne, sen minä kyllä käsitän… Lempo! 'Vain kerran eletään', kuten sanoo toinen, edellistä vähäpätöisempi runoilija ja minun mielestäni ihan oikein.»
»Herra kreivi», sai Beausire lopulta sanotuksi, »olen huomannut niinä harvoina kertoina, jolloin olen joutunut pariinne, että te kykenette puhumaan asioista tavalla, joka panee heikon ihmisen hiukset nousemaan pystyyn».
»Hitossa! Ei se ole tarkoitukseni», virkkoi Cagliostro. »Ettehän te sitäpaitsi ole arka mies, te.»
»En olekaan», myönsi Beausire. »Se vielä puuttuisi. Mutta sattuu olosuhteita…»
»Niin, niin, käsitän. Esimerkiksi sellainen tilanne, että takana uhkaavat kaleerit varkauden takia ja edessä häämöittää hirsipuu kansanloukkauksesta, joksi nykyisin nimitetään rikosta, jonka tarkoituksena on — lausun vain olettamuksen — ryöstää kuningas.»
»Herra, herra!» huudahti Beausire kauhuissaan.
»Onneton!» huudahti Nicole. »Siihen ryöstöönkö sinä siis rakensitkin kultaiset tuulentupasi?»
»Eikä hän ollutkaan siinä ihan väärässä, hyvä neiti. Mutta, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa teille, kaikissa asioissa on kaksi puolta, valoisat ja synkeät kasvot. Herra de Beausire on sattunut hyväilemään synkeitä kasvoja, omaksunut asian huonon puolen. Hänen on nyt vain käännyttävä ja kaikki käy hyvin.»
»Onko vielä aikaa?» kysyi Nicole.
»On, ihan varmasti.»
»Mitä minun on tehtävä, herra kreivi?» kysyi Beausire.
»Olettakaamme, hyvä herra», sanoi Cagliostro miettivästi.
»Mitä?»
»Olettakaa, että hankkeenne epäonnistuu, olettakaa, että naamioidun ja ruskeaviittaisen miehen rikostoverit vangitaan, olettakaa — nykyisin voi olettaa mitä tahansa – olettakaa, että heidät tuomitaan kuolemaan… niin, onhan toisaalta Besenval ja Augeard vapautettu, mutta se ei merkitse mitään — olettakaa, että heidän rikostoverinsa on tuomittu kuolemaan, olettakaa — älkää tuskastuko, olettamuksesta toiseen siirtymällä pääsemme lopulta päämääräämme — olettakaa, että te olette noita rikostovereita, olettakaa, että kaulassanne on nuora ja että teille sanotaan vaikerrukseenne vastaten — sillä sellaisessa tilanteessa urheinkin mies totisesti vaikeroi jonkun verran, vai kuinka?»
»Lopettakaa, herra kreivi, minä pyydän, sillä minä tunnen jo tukehtuvani.»
»Eikä sitä tarvitse kummeksuakaan. Oletinhan teillä olevan nuoran kaulassa. No niin, olettakaa, että teille sanotaan: 'Ah, onneton herra de Beausire, rakas herra de Beausire, tämä on teidän oma syynne!'»
»Kuinka niin?» huudahti Beausire.
»'Kuinkako niin?' vastaa ääni teille. 'Koska te olisitte voinut välttää sen epämiellyttävän kuoleman, joka nyt pitelee teitä kynsissään, ja olisitte lisäksi ansainnut tuhat louisdoria, joilla olisitte voinut ostaa erään pienen vehmasniittyisen maatilan, missä olisitte saanut elää neiti Olivan ja pikku Toussaintin parissa niiden kahdentoistatuhannen livren korkotuloilla, jotka olisivat jääneet käytettäväksenne maatilan ostettuanne, elää, kuten sanoitte, kunnon maanviljelijänä, suvisin tohvelit jalassa, talvisin puukengät, mutta nyt meillä on ja etenkin teillä on tämän ihanan tulevaisuudenkuvan asemesta edessänne Grève-tori, jolle on pystytetty kaksi inhoittavaa hirsipuuta, joista pitempi kurkottaa käsivarsiaan teitä kohden. Hyi, herra de Beausire parka, mikä ruma tulevaisuudenkuva!'»
»Mutta sanokaa, kuinka voin välttää tämän inhoittavan kuoleman, kuinka voin ansaita ne tuhat louisdoria, jotka takaavat minulle, Nicolelle ja Toussaintille rauhaisan elämän?»
»Sitähän toki kysyisitte silloin? 'Mikään ei ole helpompaa', vastaisi ääni. 'Lähellänne, parin askeleen päässä, oli kreivi de Cagliostro.' — 'Minä tunnen hänet', sanoisitte te. 'Hän on ulkomaalainen ylimys, joka asuu Pariisissa huvitellakseen ja joka kuolee ikävään, ellei hän saa kuulla uutisia.' — 'Sama mies, No, teidän olisi tarvinnut vain mennä sanomaan hänelle: — Herra kreivi…'»
»Mutta minä en tiennyt missä hän asui», huudahti Beausire. »En tiennyt hänen olevan Pariisissa, en edes tiennyt hänen enää elävän!»
»'Senpä vuoksi, hyvä herra de Beausire', vastaisi teille ääni, 'hän on tullut luoksenne, ja myöntäkää, ettette voi tämän jälkeen enää esittää verukkeita. No niin, te sanoisitte hänelle: — Herra kreivi, tiedän teidän himoitsevan uutisia. Minulla on ihka tuoreita: Monsieur, kuninkaan veli, vehkeilee. — Loruja! — Varmasti, markiisi de Favrasin kanssa. — Mahdotonta! — Ihan totta, tiedän tarkoin, koska olen herra de Favrasin kätyreitä. — Niinkö, entä mikä on salahankkeen tarkoitus? — Ryöstää kuningas ja viedä hänet Péronneen. Herra kreivi, ilahduttaakseni teitä olen valmis tunti tunnilta, jos niin tarvitaan, minuutti minuutilta, jos niin tarvitaan, kertomaan teille, kuinka salahanke kehittyy. — Silloin, hyvä ystävä, vastaisi kreivi, joka on jalomielinen ylimys: 'Haluatteko tosiaankin tehdä sen, herra de Beausire?' — 'Haluan.' — 'No hyvä, koska jokainen työ vaatii palkkansa, on minulla erikseen pantuna neljäkolmattatuhatta livreä, jotka aion käyttää armeliaisuustarkoituksiin, mutta jotka nyt tuhlaan tähän mielitekoon, jos te tosiaankin pidätte antamanne sanan. Sinä päivänä, jolloin kuningas ryöstetään tai markiisi de Favras vangitaan, tulkaa luokseni, ja aatelismiehen kunnian nimessä ne neljäkolmattatuhatta livreä luovutetaan teille yhtä varmasti kuin nyt teille annetaan kymmenen louisdoria, jotka eivät ole ennakkomaksu tai laina, vaan yksinkertaisesti lahja! »
Nämä sanat lausuttuaan veti Cagliostro kuin näyttelijä, joka harjoittelee osaansa, taskustaan painavan rahamassin, tunki siihen peukalonsa ja etusormensa sekä otti taitavasti, mikä todisti pitkäaikaista tottumusta, esille tarkalleen kymmenen kultarahaa, ei enempää eikä vähempää. Beausire puolestaan – meidän täytyy se myöntää — kurkotti kätensä niihin tarttuakseen.
Cagliostro työnsi käden hiljaa syrjään.
»Anteeksi, herra de Beausire», sanoi hän, »mehän vain oletimme, muistaakseni».
»Se on totta», myönsi Beausire, jonka silmät kiiluivat kuin hehkuva hiili, »mutta ettekö sanonut, herra kreivi, että olettamuksesta toiseen siirtymällä saavumme päämäärään?»
»Olemmeko jo siis saapuneet?»
Beausire epäröi hetken.
Kiiruhtakaamme sanomaan, ettei tätä epäröintiä suinkaan aiheuttanut kunniantunto, rehellinen tahto pitää annettu sana eikä heräävän omantunnon ääni. Olemme siitä varmoja ja uskomme lukijoidenkin tuntevan herra de Beausirea tarpeeksi, etteivät halua siinä suhteessa tehdä vastaväitteitä.
Hän vain yksinkertaisesti pelkäsi, ettei kreivi pitäisi lupaustaan.
»Rakas herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »näen selvästi, mitä mielessänne aprikoitte».
»Olette oikeassa, herra kreivi», vastasi Beausire, »epäröin rikkoa luottamusasiaa, jonka eräs rehti mies on minulle uskonut».
Ja kohottaen katseensa ylös hän ravisti päätänsä kuin sanoakseen: — Ah, se on kovaa!
»Ei, ei se ole sitä», sanoi Cagliostro, »ja te olette vain uusi todistus ikivanhan, viisaan sananparren pätevyydestä: Ihminen ei tunne itseään!»
»Mitä se siis on?» kysyi Beausire, joka kummasteli kreivin taitoa lukea hänen sydämensä salaisimmatkin ajatukset.
»Sitä, että te pelkäätte, etten annakaan lupaamiani louisdoreja.»
»Oh, herra kreivi…!»
»Se onkin vallan luonnollista ja minä olen ensimmäinen sen myöntämään.
Mutta minä annan teille takuun.»
»Takuun! Herra kreivin ei tarvitse vaivautua.»
»Henkilötakuun.»
»Kuka se on?» uteli Beausire arkaillen.
»Neiti Nicole Oliva Legay.»
»Ah!» huudahti Nicole. »Jos herra kreivi lupaa meille jotakin,
Beausire, on se yhtä varmaa kuin olisimme sen jo saaneet.»
»Nähkääs nyt, hyvä herra, mitä merkitsee, kun tunnontarkasti täyttää tekemänsä lupaukset. Yhtenä päivänä, kun neiti Nicole oli samanlaisessa asemassa kuin te nyt — salahanketta lukuunottamatta — yhtenä päivänä siis, kun poliisi tavoitteli neiti Nicolea, tein hänelle erään tarjouksen: tulla turvaan minun luokseni. Neiti Nicole epäröi, hän pelkäsi maineensa tahraantuvan. Annoin hänelle sanani ja kaikkien kiusausten uhallakin, jotka sain kestää ja jotka te muita paremmin tajuatte, pidin sanani, herra de Beausire. — Eikö ole totta, neiti Legay?»
»On, on!» huudahti Nicole, »vannon sen pikku Toussaintin nimessä!» ‘
»Te siis uskotte, neiti Nicole; että täytän herra de Beausirelle äsken antamani lupauksen, että näet luovutan hänelle neljäkolmattatuhatta livreä päivänä, jolloin kuningas yrittää pakosalle, tai päivänä, jolloin herra de Favras vangitaan? Puhumattakaan siitä, että kirvoitan kaulaltanne silmukan, joka uhkasi teidät hetki sitten tukehduttaa, ja ettei teitä vastedeskään uhkaa hirttonuora eikä hirsipuu — ei ainakaan tämän jutun yhteydessä. Enemmästä en vastaa. Malttakaas hetki! Ymmärtäkäämme toisemme oikein! Eräät luontaiset taipumukset…»
»Herra kreivi», keskeytti Nicole hänet, »minä puolestani pidän tätä sopimusta yhtä pätevänä kuin se olisi notariuksen varmentama».
Hyvä on, parahin neiti», sanoi Cagliostro ja latoi pöydälle kymmenen kultarahaa, jotka hän oli kaiken aikaa pitänyt kourassaan, »koettakaa saada herra de Beausirekin omaksumaan vakaumuksenne, ja asia on sillä sovittu».
Ja hän viittasi Beausireä menemään neuvottelemaan Nicolen kanssa.
Heidän keskustelunsa ei kestänyt viittäkään minuuttia. Mutta on myönnettävä, että se oli näinä muutamina minuutteina peräti vilkasta.
Sillä välin Cagliostro piteli kynttilänvaloa vasten lävistettyä paperiarkkia ja nyökäytti päätänsä kuin vanhaa tuttua tervehtiäkseen.
»Ahaa», virkahti hän, »te olette keksinyt herra Lawin maineikkaan martingalen? Minä olen tämän martingalen takia menettänyt miljoonan.»
Ja hän heitti paperiarkin huolettomasti pöydälle.
Tämä Cagliostron huomautus antoi uutta virikettä Nicolen ja Beausiren keskusteluun.
Lopulta näkyi Beausire tehneen päätöksen.
Hän meni Cagliostron luo käsi ojossa kuin hevoshuijari, joka haluaa tehdä epuuttamattomat kaupat.
Mutta kulmakarvat kurtussa kreivi väistyi syrjään.
»Hyvä herra», sanoi hän, »aatelismiesten kesken sana on yhtä pätevä kuin teko. Olen antanut teille sanani, antakaa te nyt minulle omanne.»
»De Beausiren kunnian kautta, asia on sovittu!»
»Se riittää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.
Sitten hän otti liivinsä taskusta kellon, jonka kuoressa oli timantein kehystetty Fredrik suuren muotokuva, ja sanoi:
»Kello on nyt neljännestä vailla yhdeksän, herra de Beausire. Täsmälleen kello yhdeksäksi teitä odotetaan Royal-aukion holvikaarten alle, Sully-hotellin puolelle. Pankaa nämä kymmenen louisdoria nuttunne taskuun, ottakaa viittanne, sitaiskaa miekka vyöllenne, menkää Notre-Damen sillan yli ja kulkekaa Saint-Antoinen katua pitkin. Ette saa antaa odottaa itseänne.»
Beausirelle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän työnsi kultarahat taskuunsa, heitti viitan hartioilleen ja pani miekan kupeelleen.
»Missä tapaan teidät, herra kreivi?»
»Saint-Jeanin hautuumaalla, olkaa hyvä… Kun haluaa puhella tämänluontoisista asioista häiriintymättä, on parempi puhella niistä vainajien kuin elävien parissa.»
»Entä mihin aikaan?»
»Sitten kun olette vapaa. Ensimmäisenä saapunut odottakoon toista.»
»Onko teillä muuta sanottavaa?» kysyi Beausire huomatessaan, ettei
Cagliostro aikonutkaan lähteä hänen kanssaan.
»On», vastasi kreivi, »aion puhella neiti Nicolen kanssa».
Beausire liikahti.
»Oh, olkaa rauhassa, rakas herra de Beausire. Olen kunnioittanut hänen mainettaan, kun hän vielä oli nuori tyttö. Sitä suurempi syy minun on kunnioittaa sitä nyt kun hän on perheen äiti. Menkää, herra de Beausire, menkää.»
Beausire loi Nicoleen katseen, joka näytti sanovan: — Rouva de Beausire, osoittakaa olevanne luottamukseni arvoinen. — Hän suuteli hellästi nuorta Toussaintia, tervehti kunnioittavasti ja hieman huolestuneena kreivi de Cagliostroa ja poistui huoneesta juuri kun Notre-Damen kirkonkello läpäytti kolme neljännestä yli kahdeksan.