V
Oidipos ja Lot
Kello lähenteli kahtatoista yöllä, kun muuan mieshenkilö poikkesi Royale-kadulta Saint-Antoinen kadulle, kulki sitä pitkin aina Sainte-Cathérinen suihkukaivolle saakka, pysähtyi hetkeksi sen luomaan varjoon varmentuakseen, ettei häntä vakoiltu, kääntyi sitten Saint-Paulin hotelliin vievälle kujalle ja sen edustalle päästyään siirtyi melkein pilkkopimeälle ja autiolle Roi-de-Sicilen kadulle ja askeliaan hidastuttaen sitä mukaa mitä pitemmälle hän tuli tällä kadulla poikkesi epäröiden Croix-Blanche-kadulle sekä pysähtyi yhä arkailevampana Saint-Jeanin hautuumaan ristikkoportin eteen.
Tähän hän jäi odottamaan ikäänkuin peläten pian näkevänsä jonkun haamun nousevan maasta ja kuivaili kersantinpukunsa hihalla otsalle kihonneita hikikarpaloita.
Ja tosiaankin, sydänyön hetken koittaessa ilmestyi joku aaveentapainen marjakuusten ja kypressien katveesta. Tämä haamu lähestyi porttia, ja lukkoon työnnetyn avaimen rasahdus todisti, että haamu, mikäli se se oli, pystyi ei vain nousemaan haudastaan, vaan haudasta noustuaan myöskin lähtemään hautuumaalta ulos.
Tämän narskahtavan äänen kuullessaan sotilashenkilö hätkähti.
»No, herra de Beausire», virkkoi Cagliostron ilkkuva ääni, »ettekö tunne minua vai oletteko unohtanut, että meidän piti tavata toisemme täällä?»
»Ah, tekö siellä olettekin!» sanoi Beausire ja huoahti syvään kuin henkilö, jonka sydämeltä on kirvonnut raskas taakka. »Sitä parempi! Nämä hiton kadut ovat niin pimeät ja autiot, ettei oikein tiedä, olisiko parempi kulkea yksin vaiko tavata joku elävä olento.»
»Loruja!» tokaisi Cagliostro. »Tekö nyt pelkäisitte mitään, olkoon hetki mikä tahansa! Minä en ainakaan usko. Teidänlaisenne urhea mies miekka kupeella! Tulkaa nyt tälle puolelle, hyvä herra de Beausire. Saatte olla varma, ettette tapaa ketään muuta kuin minut.»
Beausire noudatti kehoitusta, ja lukko, joka oli rasahtanut porttia äsken avattaessa, lupsahti kiinni hänen jälkeensä.
»Kas niin», jatkoi Cagliostro, »tulkaa nyt tätä kaitaa polkua, hyvä herra; parinkymmenen askeleen päästä löydämme luhistuneen hautakiven, jonka portaille voimme istuutua ja suloisessa rauhassa haastella pikku hommistamme».
Beausire oli valmis seuraamaan Cagliostroa, mutta hetken emmittyään hän sanoi:
»Missä juukelissa te näette polun? Minä en huomaa muita kuin pensaita, jotka repivät lahkeeni, ja ruohoa, joka ulottuu polviin saakka.»
»Tämä hautuumaa onkin maailman huonoimmin hoidettuja, mikäli minä niitä tunnen. Mutta eipä sitä tarvitse ihmetelläkään. Tehän tiedätte, ettei tänne juuri haudata muita kuin Grève-torilla teloitettuja eikä niiden kurjien takia viitsitä nähdä paljo vaivaa. Mutta, rakas herra de Beausire, meillä on täällä sentään yksi ja toinen kuuluisuus. Jos olisi päiväsaika, näyttäisin teille paikan, mihin on kuopattu Bouteville de Montmorency, joka mestattiin kaksintaistelun takia, ritari de Rohan, joka mestattiin hallitusta vastaan suunnittelemiensa vehkeilyjen johdosta, kreivi de Horn, joka teilattiin juutalaisen murhasta, Damiens, joka paloiteltiin senjohdosta, että hän oli yrittänyt surmata Ludvig viidennentoista. Ja monia muita. Ette siis saa halveksia Saint-Jeanin hautuumaata, herra de Beausire, se on huonosti hoidettu mutta hyvin kansoitettu.»
Beausire seurasi Cagliostroa astuen tarkalleen hänen jälkiinsä kuten takarivin sotamies, joka on tottunut kulkemaan ruotutoverinsa jälkiä.
»Ah!» sanoi Cagliostro ja pysähtyi äkisti, niin että Beausire, joka ei ollut osannut odottaa näin äkillistä pysähdystä, pukkasi mahallaan kreivin selkää. »Tässä on ihan veres hauta, ammattiveljenne Fleur-d'Epinen leposija. Hän oli leipuri Françoisin murhaajia ja hänet hirtettiin kahdeksan päivää sitten Châteletin tuomiolla. Sen pitäisi olla teille mielenkiintoinen tuttavuus, herra de Beausire, hän oli, kuten tekin, entinen kersantti, valekersantti ja oikealta ammatiltaan värvääjä.»
Beausiren hampaat sananmukaisesti kalisivat. Hänestä tuntui, että pensaat, joiden keskitse hän kulki, olivat maasta kurkottavia käsivarsia, jotka tarrautuivat hänen jalkoihinsa ja tekivät hänelle tiettäväksi, että kohtalo oli tänne merkinnyt paikan, missä hänkin saisi nukkua ikuista untaan.
»No, nyt olemmekin perillä», sanoi Cagliostro pysähtyessään rauniokasan eteen.
Hän istuutui irtonaiselle kivelle ja kehoitti Beausirea istuutumaan toiselle, joka näytti asetetun niin lähelle edellistä, ettei Cinnan tarvitsisi siirtää tuoliaan Augustuksen tuolin viereen.
Jo oli aikakin, sillä entisen kersantin jalat olivat jo niin hervottomat, että hän pikemminkin lyykähti kuin istuutui kivelle.
»No, nyt voimme mielemme mukaan haastella, rakas herra de Beausire», aloitti Cagliostro. »Antakaa kuulua, mitä tänä iltana tapahtui Royale-aukion holvikaarten alla. Neuvottelu lienee ollut mielenkiintoinen?»
»Herra kreivi», vastasi Beausire, »minun täytyy totisesti tunnustaa, että pääni on tällä haavaa hieman pyörällä, ja minä luulen, että teidän on parasta kysellä mitä haluatte tietää».
»Olkoon menneeksi», sanoi Cagliostro. »Olen hyvä isäntä ja kunhan vain saan tietää mitä haluan, on tapa, kuinka sen saan, samantekevä. Montako teitä oli Royale-aukion holvikaarten alla?»
»Kuusi, minä mukana.»
»Kuusi, te mukana, rakas herra de Beausire! Katsokaamme ovatko ne henkilöitä, joiksi heitä luulen. Ensiksi te, se on epäämätöntä.»
Beausire huoahti melkein kuin toivoen, että sellainen epäilys olisi mahdollinen.
»Osoitatte minulle suurta kunniaa aloittamalla minusta, vaikka siellä oli paljoa korkeampiakin henkilöitä.»
»Hyvä ystävä, minä noudatan evankeliumin ohjeita. Eikö raamatussa sanota: 'Ensimmäiset tulevat viimeisiksi'? Jos ensimmäisten sija on viimeisenä, ovat viimeiset tietenkin ensimmäisellä sijalla. Minä noudatan siis, kuten jo sanoin, evankeliumin järjestystä. Kohtauspaikalla olitte ensinnäkin te, eikö niin?»
»Olin.»
»Lisäksi ystävänne Tourcaty, eikö totta? Entinen alokasupseeri, joka on saanut tehtäväkseen värvätä kokoon Brabantin legionan?»
»Siellä oli Tourcaty.»
»Sitten muuan kelpo kuninkaanpuoluelainen, nimeltään Marquié, entinen
Ranskan kaartin kersantti, nykyisin keskuskomppanian luutnantti?»
»Niin, herra kreivi, Marquié oli siellä.»
»Edelleen markiisi de Favras?»
»Vallan oikein.»
»Ja naamioitu mies?»
»Hänkin.»'
»Voitteko kertoa minulle jotakin siitä naamioidusta miehestä?»
Beausire silmäili Cagliostroa niin kiinteästi, että hänen silmänsä näyttivät loistavan pimeässä.
»Mutta eikö hän ole…?»
Hän vaikeni kuin peläten nimen lausumisen olevan pyhyydenloukkausta.
»Ole kuka?» kysyi Cagliostro.
»Eikö hän ole…?»
»No, mitä nyt? Luulenpa, että kielenne on siteessä, rakas herra de Beausire. Varokaa! Kielen siteet muuttuvat toisinaan kaulan nuoraksi, jossa on juoksusilmukka, ja ne ovat aika vaarallisia.»
»Mutta», jatkoi Beausire, joka huomasi, ettei voinut selviytyä verukkeilla, »eikö hän ole Monsieur?»
»Monsieur kuka?» tiukkasi Cagliostro.
»Monsieur… Monsieur, kuninkaan veli.»
»Oh, parahin herra de Beausire! On ymmärrettävää, että markiisi de Favras, jolle on tärkeää uskotella, että tässä jutussa on mukana täysiverinen prinssi, väittää naamioitua miestä Monsieuriksi. Ken ei osaa valehdella, ei taida myöskään vehkeillä. Mutta ei ole paikallaan, että te ja ystävänne Tourcaty, vanhat värvääjät, jotka olette tottuneet ensi silmäykseltä arvioimaan lähimmäisenne pituuden jaloittain, tuumittain ja linjoittain, antaisitte vetää itseänne nenästä tuolla tavalla.»
»Se on kyllä totta», myönsi Beausire.
»Monsieur on viisi jalkaa, kolme tuumaa ja seitsemän linjaa pitkä», jatkoi Cagliostro, »ja naamioitu mies viisi jalkaa kuusi tuumaa».
»Saman huomion olen minäkin tehnyt», sanoi Beausire. »Mutta ellei hän ole Monsieur, kuka siis?»
»Lempo soikoon! Olisin sekä onnellinen että ylpeä, rakas herra de Beausire, jos voisin valaista teille sen seikan, sillä minä luulin saavani teiltä juuri ne tiedot».
»Herra kreivi», sanoi entinen aliupseeri, joka oli vähitellen toipunut ennalleen, »te siis tiedätte, kuka se naamioitu mies on?»
»Tiedän hitossa!»
»Olisiko julkeata kysyä teiltä…»
»Hänen nimeäänkö?»
Beausire nyökäytti päätänsä.
»Nimen mainitseminen on aina arkaluontoinen asia, herra de Beausire; senvuoksi näkisin mieluummin, että arvaisitte sen.»
»Arvaisin…! Kaksi viikkoa olen yrittänyt arvailla.»
»Niin, kukaan ei ole auttanut teitä.»
»Auttakaa te, herra kreivi.»
»Muuta en pyydäkään. Tunnetteko Oidipoksen tarinan?»
»Huononpuoleisesti, herra kreivi. Näin sen kerran esitettävän Comédie-Françaisessa, mutta neljännen näytöksen aikana satuin onnettomuudekseni nukkumaan.»
»Hitto! Toivon teille vastedeskin samanlaisia onnettomuuksia, hyvä herra.»
»Mutta, kuten huomaatte, on se koitunut vahingokseni.»
»No niin. Muutamin sanoin selitän teille, mitä Oidipos oli miehiään. Olen tuntenut hänet lapsuudessaan Polybioksen hovissa ja vanhalla iällään Admetoksen hovissa. Voitte siis uskoa minun kertomaani paremmin kuin mitä hänestä ovat kirjoittaneet Aiskhylos, Sophokles, Seneca, Corneille, Voltaire tai herra Ducis, jotka ovat ehkä kuulleet hänestä puhuttavan, mutta eivät ole häntä tunteneet henkilökohtaisesti.»
Beausire teki eleen kuin aikoisi vaatia Cagliostroa selittämään omituista väitettään, että oli tuntenut miehen, joka oli maannut haudassa ainakin kolmetuhattakuusisataa vuotta, mutta hän arveli, ettei mokoman pikkuseikan vuoksi kannattanut keskeyttää kerrontaa. Hän vaimensi eleensä ja vaihtoi sen päännyökkäykseksi, joka oli sanovinaan: — Jatkakaa, minä kuuntelen.
»Olen siis tuntenut Oidipoksen. Oli ennustettu, että hänestä tulisi isänsä murhaaja ja äitinsä aviopuoliso. Koska hän luuli Polybiosta isäkseen, lähti hän salaa tämän luota ja yritti mennä Phokiiseen. Lähtöhetkellä minä neuvoni häntä karttamaan Dauliista Delphoihin vievää valtatietä ja kulkemaan vuoripolkua, jonka minä tunsin. Mutta hän oli itsepäinen, ja koska en voinut sanoa hänelle, miksi näin neuvoin, olivat kaikki kehoitukseni, joilla yritin saada hänet valitsemaan toisen tien, turhia. Tämä itsepäisyys johti tulokseen, jonka jo ennakolta tiesin. Delphoin- ja Theeban-tien yhtymäkohdassa hän tapasi erään miehen viiden orjan seurassa. Mies istui vaunuissa, jotka täyttivät koko tienleveyden. Kaikki olisi sujunut hyvin, jos mies olisi suostunut väistymään hieman vasempaan ja Oidipos saman verran oikeaan, mutta molemmat tahtoivat ajaa keskellä tietä. Mies oli kiivasluontoinen, Oidipos kärsimätön. Ne viisi orjaa heittäytyivät kukin vuoron jälkeen isäntäänsä puolustamaan ja kaikki kaatuivat toinen toisensa perään. Lopulta heidän isäntänsäkin kaatui. Oidipos astui siis kuuden ruumiin yli ja näiden kuuden ruumiin joukossa oli myöskin hänen isänsä.»
»Sepä perhanaa!» sutkautti Beausire.
»Sitten hän jatkoi matkaansa Theebaan. Tien varrella kohosi Phykion-vuori ja erään polun vierellä, joka oli paljoa kapeampi sitä tietä, jolla Oidipos surmasi isänsä, oli erään merkillisen otuksen luola. Tällä eläimellä oli kotkan siivet, naisen pää ja rinnat, leijonan ruumis ja kynnet.»
»Oho», keskeytti Beausire, »luuletteko, herra kreivi, että sellaisia kummituksia on olemassa?»
»Jätän siihen kysymykseen vastaamatta, rakas herra de Beausire», sanoi Cagliostro vakavasti, »varsinkin kun sfinksi oli kuollut käydessäni Theebaan samaa tietä tuhatta vuotta myöhemmin, Epaminondaan aikana. Kuinka tahansa, Oidipoksen aikana se eli vielä. Eräitä sen oikkuja oli asettua keskelle tietä, esittää ohipyrkijöille arvoitus ja hotaista suuhunsa ne, jotka eivät keksineet arvoituksen ratkaisua. Kun tätä menoa oli jatkunut yli kolme vuosisataa, oli ohipyrkivien lukumäärä vähenemistään vähentynyt ja sfinksin hampaat tulleet hyvin pitkiksi. Huomattuaan Oidipoksen se meni keskelle tietä ja kohotti käpälänsä ilmaisten siten, että nuoren miehen oli pysähdyttävä. 'Matkamies', sanoi se, 'olen sfinksi'. — 'Entä sitten?' kysyi Oidipos. — 'Näetkös, kaitselmus on lähettänyt minut maan päälle esittämään kuolevaisille arvoituksia. Elleivät he arvaa oikein, ovat he minun; jos he arvaavat oikein, olen minä kuoleman oma ja minun täytyy syöksyä tuohon rotkoon, minne olen tähän hetkeen saakka viskannut kaikkien niiden luut, jotka ovat tätä tietä kulkeneet.' Oidipos loi silmäyksen rotkon pohjaan ja huomasi sen olevan valkoisenaan ihmisenluita. — 'Hyvä on', virkkoi nuorukainen, 'mikä on se arvoitus?' — 'Arvoitus on seuraava', sanoi lintu-leijona: 'Mikä eläin käy aamuisin neljällä, puolipäivän aikaan kahdella ja iltaisin kolmella jalalla?' — Oidipos tuumi hetken aikaa ja vastasi sitten hymyillen, mikä teki sfinksin hyvin levottomaksi: 'Entä jos arvaan oikein, — syöksytkö vapaaehtoisesti rotkoon?' — 'Sellainen on laki', sanoi sfinksi.
— 'Hyvä, se eläin on ihminen.'»
»Mitä, ihminenkö?» keskeytti Beausire innostuneena kertomukseen kuin se olisi kosketellut hänen aikaisiaan asioita.
»Niin, ihminen, joka lapsena, siis elämänsä aamuna, ryömii nelinkontin, joka täysikasvuisena, siis elämänsä keskipäivällä kulkee kahdella jalalla ja vanhuksena, siis elämänsä ehtoopuolella kävelee sauvan turvin.»
»Ah», huudahti Beausire, »se on totinen totuus!… Sfinksi tuli puijatuksi!»
»Vallan niin, rakas herra de Beausire, niin perinpohjin puijatuksi, että se syöksyi pää edellä rotkoon huomaamatta edes turvautua siipiinsä, mikä teidän mielestänne oli epäilemättä perin järjetöntä, ja murskasi kallonsa kallioon. Oidipos jatkoi matkaansa, saapui Theebaan, näki Jokasten jääneen leskeksi, nai hänet ja toteutti siten oraakkelin ennustuksen, joka oli sanonut, että hän surmaisi isänsä ja naisi äitinsä.»
»Mutta, herra kreivi, mitä yhteyttä on Oidipoksen tarinalla naamioidun miehen juttuun?»
»Oh, paljonkin! Odottakaahan. Ensiksi te halusitte saada selville hänen nimensä?»
»Niin.»
»Ja minä sanoin, että esittäisin teille erään arvoituksen. Minä olen tosin armeliaampi kuin sfinksi enkä hotaise teitä suuhuni, vaikkette pystyisikään arvoitusta ratkaisemaan. Huomio, minä kohotan käpäläni: Kuka on se hovin ylimys, joka on isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli ja sisariensa eno?»
»Siunaa ja varjele!» huudahti Beausire ja vaipui yhtä syviin mietteihin kuin aikanaan Oidipos.
»Kas niin, tuumikaa, etsikää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.
»Auttakaa minua hieman, herra kreivi.»
»Mielelläni. Kysyin teiltä äsken, tunnetteko Oidipoksen tarinan.»
»Niin, te soitte minulle sen kunnian.»
»Nyt siirrymme pakana-ajan historiasta raamatunhistoriaan.
Tunnetteko kertomuksen Lotista?»
»Ja hänen tyttäristään?»
»Juuri niin.»
»Toki minä sen tunnen! Mutta malttakaas… Ah, nyt muistan, mitä on kerrottu iäkkäästä Ludvig viidennestätoista ja hänen tyttärestään, madame Adelaidesta…!»
»Nyt olette oikealla tolalla, herraseni.»
»Naamioitu mies olisi siis…?»
»Viisi jalkaa kuusi tuumaa.»
»Kreivi Louis…»
»Entä muuta?»
»Kreivi Louis de…»
»Vaiti!»
»Mutta tehän sanoitte, ettei täällä ole muita kuin vainajia.» »Vallan oikein, mutta heidän haudallaan rehoittaa ruoho, ja se kasvaakin täällä paremmin kuin muualla. Jos tämä ruoho, kuten Midaan kaislat… tunnetteko Midas-kuninkaan tarinan?
»En, herra kreivi.»
»Kerron sen teille toiste. Palatkaamme omaan juttuumme.»
Ja hän kysyi nyt jälleen vakavana:
»Te siis sanoitte?»
»Anteeksi, mutta minä luulin, että teidän piti kysellä.»
»Olette oikeassa.»
Ja Cagliostron miettiessä kysymystään hoki Beausire puoliääneen:
»Totisesti, niin se on! Isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli, sisariensa eno… kreivi Louis de Nar…»
»Hiljaa!» varoitti Cagliostro.
Beausire keskeytti yksinpuhelunsa ja kuunteli tarkkaavasti.
»Nyt kun olemme selvillä sekä naamioiduista että naamioimattomista vehkeilijöistä, siirtykäämme salahankkeen tarkoitusta penkomaan.»
Beausire nyökäytti päätänsä merkiksi, että hän oli valmis vastaamaan.
»Salajuonen tarkoituksena on ryöstää kuningas, eikö totta?» »Se on todella salajuonen tarkoitus.»
»Ja viedä hänet Péronneen?»
» Péronneen.»
»Entä keinot?»
»Rahallisetko?»
»Niin, rahalliset ensin.»
»Tiedossa on kaksi miljoonaa.»
»Jotka lainataan eräältä genovalaiselta pankkiirilta. Tunnen miehen.
Onko muita?»
»En tiedä.»
»Siinä siis ollaan rahan puolesta kunnossa. Mutta ei pelkällä rahalla pitkälle päästä. Tarvitaan väkeäkin.»
»Herra de Lafayette on antanut käskyn värvätä kokoon legionan, jonka on määrä mennä auttamaan Brabantia, kun se nousee kapinaan keisarikuntaa vastaan.»
— Oh, sitä kunnon Lafayettea! — mutisi Cagliostro. — Tunnen hänet hyvin tuosta teosta!
Ääneen hän virkkoi:
»Legiona on siis tiedossa, mutta yksi legiona ei riitä toteuttamaan sellaista suunnitelmaa. Kokonainen armeija siihen tarvitaan.»
»Armeijakin on tiedossa.»
»Ah, antakaa kuulua!»
»Tuhatkaksisataa ratsumiestä kokoontuu Versaillesiin. Ne lähtevät määrättynä päivänä liikkeelle kello yksitoista illalla. Kello kaksi aamulla ne saapuvat Pariisiin kolmena joukkona.»
»Edelleen!»
»Ensimmäinen joukko-osasto tulee Chaillotin portista, toinen Roulen tulliportista ja kolmas Grenellen tulliportista. Grenellen kautta marssiva osasto surmaa kenraali Lafayetten, Chaillotin kautta marssiva herra Neckern ja Roulen tulliportista saapuva ottaa päiviltä herra Baillyn.»
»Edelleen!» toisti Cagliostro.
»Senjälkeen naulataan umpeen tykit, kokoonnutaan Champ Élyséesille ja marssitaan Tuileries-palatsiin, joka jo silloin on hallussamme.»
»Kuinka, hallussanne? Entä kansalliskaarti?»
»Palatsin valtaaminen on Brabantin legionan huolena. Palkkajoukko-osaston, neljänsadan sveitsiläisen ja kolmensadan maalta tulleen salaliittolaisen kanssa se valtaa palatsissa olevien uskottujen miesten avulla sekä uiko- että sisäportit. Mennään kuninkaan huoneeseen ja huudetaan: ’Sire, Saint-Antoinen esikaupunki on täydessä kapinassa… vaunut odottavat ulkona… nyt on paettava!' Jos kuningas suostuu lähtemään, sujuu asia ilman muuta; ellei hän suostu, hänet viedään väkivalloin ja kuljetetaan Saint-Denisiin.»
»Edelleen!»
»Saint-Denisissä on koolla kaksikymmentätuhatta miestä jalkaväkeä. Niihin liittyvät äsken mainitut tuhatkaksisataa ratsumiestä, Brabantin legiona, neljäsataa sveitsiläistä sekä kymmenen-, kaksikymmentä-, kolmekymmentätuhatta matkan varrella värvättyä kuninkaanpuoluelaista, ja koko tämä yhtynyt joukko marssii Péronneen.»
»Yhä parempaa ja parempaa! Entä mitä Péronnessa tapahtuu, rakas herra de Beausire?»
»Péronnessa on kaksikymmentätuhatta miestä, jotka samaan aikaan saapuvat kaupunkiin Meri-Flandriasta, Picardiesta, Artoisista, Champagnesta, Bourgognesta, Lotringista, Elsassista ja Cambrain seuduilta. Luvassa on lisäksi kaksikymmentätuhatta sveitsiläistä, kaksitoistatuhatta saksalaista ja kaksitoistatuhatta sardinialaista. Kun nämä joukot ovat liittyneet kuninkaan aikaisempaan saattueeseen, on koolla sadanviidenkymmenentuhannen miehen armeija.»
»Kaunis lukumäärä!» sanoi Cagliostro.
»Tämä armeija marssii sitten Pariisia kohden. Seine-joki suljetaan kahdesta paikasta ja siten estetään elintarpeitten vienti kaupunkiin. Nälkiintynyt Pariisi antautuu, kansalliskokous hajoitetaan ja kuningas, todellinen kuningas korotetaan jälleen isiensä valtaistuimelle.»
»Aamen!» sanoi Cagliostro.
Ja noustuaan seisaalleen hän jatkoi:
»Rakas herra de Beausire, te osaatte kertoa tavattoman miellyttävästi, mutta laitanne on kuten suurimpienkin puhujien, kun olette kaikki sanonut, ei teillä ole enää mitään kerrottavaa — ja olettehan nyt sanonut kaikki, vai kuinka?»
»Kyllä, herra kreivi, tällä erää.»
»Hyvää yötä sitten, rakas herra de Beausire. Kun jälleen tarvitsette kymmenen louisdoria, yhäti lahjana, tulkaa hakemaan minua Bellevuesta.»
»Bellevuesta ja kysynkö herra kreivi de Cagliostroa?»
»Kreivi de Cagliostroa? Älkää, sillä kukaan ei siellä tietäisi ketä tarkoitatte. Kysykää parooni Zannonea.»
»Parooni Zannonea!» huudahti Beausire. »Mutta hänhän on juuri se genovalainen pankkiiri, joka on luvannut lainata Monsieurille kaksi miljoonaa.»
»Se on mahdollista», myönsi Cagliostro.
»Kuinka, mahdollista?»
»Niin, minulla on niin monta asiaa hoidettavana, että yksi sekaantuu toiseen. Senvuoksi en heti muistanut tätä juttua, mutta tosiaankin nyt luulen muistavani sen.»
Beausire silmäili lopen kummissaan tueta miestä, joka noin vain voi unohtaa parin miljoonan liikehomman, ja hän alkoi uskoa, että jo pelkän rahakysymyksen kannaltakin olisi edullisempi palvella lainanantajaa kuin lainanottajaa.
Mutta koska tämä kummastelu ei sentään saanut Beausirea unohtamaan, millä paikalla hän oli, lähti hänkin liikkeelle heti kun Cagliostro astui ensimmäiset askelensa hautuumaan porttia kohden ja jäljitteli niin tarkkaan hänen liikkeitään, että kun näki heidän astelevan melkein toisissaan kiinni, olisi pitänyt heitä kahtena itsetoimivana koneena, jonka sama jousi oli pannut vireeseen.
Mutta kun hautuumaan portti oli sulkeutunut heidän takanaan, erkanivat nämä koneet melko etäälle toisistaan.
»No», kysyi Cagliostro, »minne päin te lähdette, hyvä herra de
Beausire?»
»Entä te itse?»
»Palais-Royaliin päin.»
»Minä menen Bastiljin taholle, Herra-kreivi.»————————-
Kumpikin lähti nyt omalle suunnalleen; Beausire kumarsi syvään kreiville, Cagliostro nyökäytti kevyesti päätänsä. Molemmat katosivat melkein heti yön pimeään, Cagliostro Temple-kadulle ja Beausire Verrerie-kadulle.