VI
Gamain näyttää, että hän todella on mestarin mestari, kaikkien mestari
Kuten lukija muistanee, oli kuningas kenraali Lafayetten ja kreivi Louis de Bouillén kuullen lausunut toivomuksen, että saisi kutsua luokseen entisen oppimestarinsa Gamainin auttamaan häntä tärkeässä lukkotyössä. Hän oli lisännyt — ja meidän mielestämme on paikallaan mainita sekin pikkuseikka tässä — ettei olisi pois tieltä, vaikka joku kätevä oppipoikakin tulisi täydentämään tätä seppien kolminaisuutta. Tämä kolmiluku, jota jumalatkin suosivat, oli miellyttänyt Lafayetteakin ja hän oli senvuoksi antanut määräyksen, että mestari Gamain ja hänen oppipoikansa oli päästettävä esteettömästi kuninkaan luokse ja opastettava työpajaan heti kun he ilmoittautuisivat.
Meidän ei siis tarvitse kummastella, että nähdessämme muutamia päiviä mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin joka ei suinkaan ole lukijoillemme outo henkilö, sillä olemme esitelleet hänet lokakuun 6 päivän aamulla tyhjentämässä erään tuntemattoman asesepän kanssa pullollista burgundia Sèvres-sillan kapakassa — meidän ei siis tarvitse ihmetellä, sanomme sen toistamiseen, nähdessämme muutamia päiviä mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin ja hänen oppipoikansa molemmat työasuun puettuina — ilmestyvän Tuileries-palatsin portin eteen. Heidät päästettiin ilman muuta sisälle ja he nousivat isoja portaita myöten kuninkaan kerrokseen, nousivat edelleen kierreportaat ja päästyään työpajan oven eteen mainitsivat kamaripalvelijalle nimensä ja ammattiarvonsa.
Nimet olivat Nicolas-Claude Gamain ja Louis Lecomte.
Ammattiarvot olivat: edellisen, lukkomestari, jälkimäisen, oppipoika.
Vaikkei tässä esittelyssä ollut hitusenkaan vertaa ylhäistä leimaa, riensi Ludvig XVI nuo nimet ja ammattiarvot kuultuaan ovelle sanomaan:
»Käykää sisään!»
»Tullaan, tullaan», ehätti Gamain vastaamaan tutunomaisesti, mikä ei ilmaissut yksinomaan toverinsuhdetta, vaan lisäksi mestarin oikeuden.
Oppipoika ei liene ollut yhtä tottunut seurustelemaan kuninkaallisten kanssa tai luonto oli kenties istuttanut häneen voimakkaamman taipumuksen kunnioittaa kruunupäitä, minkälaisessa asussa ne esiintyivätkin ja minkälaisessa asussa hän itse sattuikin esiintymään: kuinka tahansa, oppipoika ei vastannut mitään kuninkaan kehoitukseen, vaan jäi soveliaan välimatkan päähän mestari Gamainista takki käsivarrella ja hattu kourassa seisomaan lähelle ovea, jonka kamaripalvelija sulki heidän jälkeensä.
Hänen oli sitäpaitsi ehkä parempi tältä paikalta kuin Gamainin viereltä huomata Ludvig XVI:n väsyneihin silmiin ilmestynyt ilonvälähdys ja helpompi vastata siihen päätä nyökäyttämällä.
»Sinäkö siellä, kunnon Gamain!» sanoi Ludvig XVI. »Olen iloinen nähdessäni sinut taas. En tosiaankaan uskonut enää hyvään tahtoosi. Luulin jo sinun unohtaneen minut vallan!»
»Ja senkö vuoksi olette ottanut oppipojan?» uteli Gamain. »Olette tehnyt järkevästi, se oli teidän oikeutenne, koska kerran minä en ollut saapuvilla. Mutta ikävä kyllä», lisäsi hän pahankurisesti, »oppipoika ei ole mestari, häh?»
Oppipoika teki merkin kuninkaalle.
»Mikäs siinä auttoi, Gamain-parka?» sanoi Ludvig XVI. »Minulle kerrottiin varmana asiana, ettet halunnut nähdä minua enää läheltä etkä kaukaa. Sanottiin sinun pelkäävän maineesi jotenkuten pilaantuvan…»
»Sire, Versaillesissa tekin totisesti olisitte saanut sen käsityksen, ettei ole hyvä kuulua teidän ystäväpiiriinne, ja minä olen nähnyt ihan vierelläni itsensä herra Leonardin — Sèvres-sillan kapakkapahaisessa — kähertävän kaksi kaartilaisenpäätä, jotka irvistelivät pahasti siitä, että olivat tulleet tavatuiksi teidän eteishuoneessanne juuri silloin kun kelpo pariisilaisystävänne tulivat teitä tervehtimään.»
Kuninkaan otsa synkistyi ja oppipoika painoi päänsä alas.
»Mutta», jatkoi Gamain, »nyt kuuluvat asiat olevan parempaan päin senjälkeen kuin muutitte Pariisiin. Nykyisin te voitte tiemmä tehdä pariisilaisille mitä haluatte. Eikä se ole kummakaan, sillä pariisilaisenne ovat aika hölmöjä ja kuningatar niin hemaiseva kun hän on sillä tuulella.»
Ludvig XVI ei vastannut, mutta lievä puna kihosi hänen poskilleen.
Nuori oppipoika puolestaan näytti kärsivän tavattomasti mestari
Gamainin tutunomaisesta puhetavasta.
Kuivattuaan hänkin hiestyneen otsansa nenäliinalla, joka lukkosepän oppipojan nenäliinaksi oli vallan liian hieno, hän astui lähemmäs kuningasta ja sanoi:
»Sire, teidän majesteettinne sallinee minun kertoa teille, kuinka mestari Gamainilla nyt on kunnia olla teidän majesteettinne edessä ja kuinka minäkin olen teidän luonanne?»
»Kertokaa, rakas Louis», vastasi kuningas.
»Siinä sitä ollaan, 'rakas Louis', sanotaan heti», mutisi lukkoseppä. » Rakas Louis… pariviikkoisen tuttavuuden jälkeen, tavallisesta työmiehestä, oppipojasta!… Mikä minä siis olen, minä, joka olen tuntenut teidät viisikolmatta vuotta? Minä, joka olen pannut viilan käteenne? Minä, joka olen mestari. Mutta kyllä sen kelpaa, jolla on sulava kieli ja valkoiset kädet!»
»Minä sanon sinua 'kelpo Gamainiksi'. Tätä nuorukaista nimitän rakkaaksi Louisiksi', en senvuoksi, että hän puhuu kauniimmin kuin sinä, en senvuoksi, että hän pesee kätensä useammin kuin sinä ehkä sen teet — sinähän tiedät, etten paljoakaan välitä sellaisista pikkuseikoista — vaan siksi, että hän on kyennyt tuomaan sinut tänne, sinut, ystäväni, kun minulle jo sanottiin, ettet halunnut enää tulla luokseni!»
»Oh, minä kyllä olisin halunnut tulla, sillä kaikista vioistanne huolimatta pidän teistä lopultakin aika paljon, mutta minun vaimoni, rouva Gamain, hoki minulle yhtenään: 'Sinulla on huonoja tuttavuuksia, Gamain, liian ylhäisiä tuttavuuksia. Näinä aikoina ei ole terveellistä seurustella aatelisten kanssa. Meillä on hieman omaisuutta, suojelkaamme sitä; meillä on lapsia, kasvattakaamme niitä. Ja jos kruununprinssikin vuorostaan haluaa oppia lukkosepän ammatin, hakekoon hän opin muilta kuin sinulta; Ranskasta ei puutu lukkoseppiä'.»
Ludvig XVI loi silmäyksen oppipoikaan, huoahti puolittain leikkisästi, puolittain alakuloisesti ja sanoi:
»Niin, epäilemättä Ranskassa kyllä riittää lukkoseppiä, muttei sinunlaisiasi lukkoseppiä.»
»Samaa minä sanoin mestarille, sire, käydessäni hänen puheillaan teidän lähettämänänne», puuttui puheeseen oppipoika. »Minä sanoin hänelle: 'Kuulkaas nyt, mestari, kuningas valmistelee paraikaa muuatta salalukkoa, hän tarvitsi oppipoikaa, hän oli kuullut puhuttavan minusta ja hän otti minut palvelukseensa. Se oli minulle suuri kunnia… hyvä… Mutta se työ oli tavallista hienompaa työtä. Kaikki sujui hyvin niin kauan kuin oli kysymys vain lukonkopasta, -laatasta ja -nastoista, sillä jokainen tietää, että kolme pääskynpyrstön muotoista, reunoiltaan taivutettua nastaa riittää kiinnittämään lukonkopan tukevasti lukonlaattaan, mutta kun käsiteltäväksi tuli itse lukonkieli, joutui tekijä ymmälle…»
»Sen kyllä uskon», huomautti Gamain, »lukonkieli on koko lukon sielu».
»Ja koko lukkosepänammatin mestarinäyte, jos se on hyvin tehty», lisäsi oppipoika. »Mutta lukonkieliä on monenlaisia. On tavallinen 'nukkuva' kieli, laskukieli, työntökieli. No niin, olettakaamme nyt, että meillä on putkiavain, jonka lehti on lovellinen, yksi tavallinen pykälä ja yksi keihäskantainen pykälä sisäpuolella, kaksi pyörää, toisessa sisäänpäin sirpinmuotoinen, toisessa ulospäin keihäskantainen koro, minkälainen kieli sopii sellaiseen avaimeen? Sitä kysymystä me jäimme pohtimaan…»
»Siihen kysymykseen ei osaakaan kuka tahansa vastata», sanoi Gamain.
»Vallan niin… Sitä varten tulinkin teidän luoksenne, mestari Gamain. Joka kerta kun kuningas johtui pulaan, sanoi hän huokaisten: 'Ah, olisipa Gamain nyt täällä!' Silloin minä sanoin kuninkaalle: 'No niin, sire, kutsuttakaa tänne kuulu Gamaininne ja katsokaamme, mihin hän pystyy.' Mutta kuningas vastasi: 'Se on turhaa, Louis-parka. Gamain on unohtanut minut.' Unohtanut teidän majesteettinne! Mies, joka on työskennellyt teidän kanssanne! Mahdotonta! Minä sanoin kuninkaalle: 'Lähden hakemaan tänne sen mestarin mestarin, kaikkien mestarin.' Kuningas vastasi: 'Lähde vain, mutta et saa häntä mukaasi.' Minä vakuutin: 'Minä tuon hänet mukanani.' Ja minä lähdin. Ah, sire, en tiennyt, minkälaiseen puuhaan olin ryhtynyt, enkä minkälaisen miehen kanssa joutuisin tekemisiin. Kun pyysin päästä hänen oppilaakseen, antoi hän ensitöiksi minun kestää tutkinnon, joka oli pahempi kuin kadettikouluun pyrittäessä. Mutta lopulta sentään sain jäädä hänen luokseen. Vasta seuraavana päivänä uskalsin sanoa olevani teidän lähettinne. Silloin luulin hänen ajavan minut talostaan. Hän sanoi minua urkkijaksi, nuuskijaksi. Turhaan vakuuttelin hänelle, että te todella olitte lähettänyt minut. Hän ei ollut sitä kuulevinaankaan. Vasta kun tunnustin, että olimme ryhtyneet työhön, jota emme kyenneetkään lopettamaan, hän suostui kuuntelemaan. Mutta hän ei vieläkään myöntynyt. Hän väitti, että koko juttu oli hänen vihollistensa virittämä ansa. Vasta eilen, kun annoin hänelle ne viisikolmatta louisdoria, jotka teidän majesteettinne oli luovuttanut minulle hänelle vietäväksi, sanoi hän: 'Ahaa, se voi tosiaankin olla kuninkaan asia!… Olkoon menneeksi', lisäsi hän, 'huomenna lähdemme. Joka ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.' Koko iltapäivän pidin mestaria tässä hyvässä vireessä ja tänä aamuna sanoin: 'Kas niin, nyt on aika lähteä!' Yhä vieläkin hän esitti verukkeita, mutta myöntyi sentään lopulta. Sitaisin esiliinan hänen vyölleen, panin kepin hänen käteensä ja työnsin hänet ulos. Tulimme Pariisintietä ja nyt olemme täällä!»
»Tervetuloa!» virkkoi kuningas ja kiitti silmäniskulla nuorta miestä, jolla näytti olleen tämän tarinan sisällön ja etenkin sen ulkoasun muovailussa yhtä paljon vaivaa kuin mestari Gamainilla olisi ollut, jos hän olisi yrittänyt pitää puhetta Bossuetin hautapuheen tai Fléchierin saarnan malliin. »Ja nyt, ystävä Gamain», jatkoi kuningas, »koska sinulla tuntuu olevan kiire, älkäämme tuhlatko aikaa».
»Juuri niin», vastasi lukkoseppämestari. »Lupasin sitäpaitsi rouva Gamainille tulla illaksi kotiin. Katselkaamme nyt sitä kuuluisaa lukkoa.»
Kuningas pani mestarin käteen neljännestä vailla valmiin lukon.
»No, mutta sinähän sanoit tämän olevan Bernhardin lukon», virkkoi mestari oppipojalle. »Bernhardin lukko aukeaa molemmilta puolilta, tolvana, ja tämä on vain tavallinen matka-arkun lukko. Katsotaanpa, katsotaanpa… Ei ota oikein kääntyäkseen, häh?… Mutta kyllä mestari Gamain panee sen kääntymään.»
Gamain yritti kiertää avainta.
»Ahaa, nyt huomaan, kuinka sen laita on.»
»Oletko löytänyt vian, rakas Gamain?»
»Totta toki!»
»Näytä se minulle.»
»Se on pian tehty. Katsokaa nyt. Avaimen lehti tarttuu kyllä isoon pidättäjään ja saa sen liukumaan puolitiehen, mutta koska se ei ole reunaltaan lovitettu, ei se pääsekään enää vapaaksi, siinä koko juttu… Koska pidättäjän liukuväli on kuusi linjaa, täytyy karan olla yhden linjan pituinen.»
Ludvig XVI ja oppipoika silmäilivät toisiaan kummastellen Gamainin neuvokkuutta.
»Ja, hyvä jumala, kuinka yksinkertainen koko tämä juttu onkaan!» virkkoi mestari, jota hänen seuralaistensa sanaton ihastus kannusti. »En jaksa käsittää edes, kuinka olette sen unohtanut. Senjälkeen kuin viimeksi teidät näin, sire, olette kai hautonut mielessänne monenlaisia joutavuuksia, jotka ovat vieneet muistinne! Tässä on kolme pidättäjää vai mitä? Yksi iso ja kaksi pientä? Yksi viiden linjan, kaksi parin linjan pituista?»
»Epäilemättä», myönsi kuningas tarkaten melko uteliaana Gamainin esitystä.
»No niin, kun avain on kirvoittanut ison pidättäjän, täytyy sen voida avata lukonkieli, jonka se on vastikään sulkenut, eikö niin?»
»Niin täytyy», sanoi kuningas.
»Sen täytyy siis ylösalasin käännettynä, toisin sanoin, palatessaan lähtökohtaansa, voida tarttua toiseen pidättäjään samalla hetkellä kun se kirvoittaa ensimmäisen, vai mitä?»
»Vallan niin», myönsi kuningas.
»Vallan niin!» kertasi Gamain pilkallisesti. »Mutta kuinka arvelette avain-paran voivan sen tehdä, jos ison ja pienen pidättäjän väli ei ole yhtä suuri kuin lehden karan paksuus, häh?»
»Ahaa!»
»Ahaa!» toisti Gamain jälleen. »Vaikka olettekin Ranskan kuningas ja vaikka sanottekin pikku pidättäjälle: 'Minä tahdon! niin vastaa tämä: 'Mutta minäpä en tahdo!' Ja siinä sitä ollaan. Juttu on sama kuin kinastellessanne kansalliskokouksen kanssa, jolloin kansalliskokous vetää aina pitemmän korren.»
»Mutta», kysyi kuningas Gamainilta, »voihan sen toki auttaa, mestari?»
»Hitossa, sen voi kyllä auttaa! Ei tarvitse muuta kuin muovailla ensimmäisen pidättäjän reuna vinoksi, katkaista kara linjaa lyhemmäksi, siirtää toinen pidättäjä neljän linjan päähän ensimmäisestä ja laittaa saman matkan päähän kolmas pidättäjä — siinä koko juttu.»
»Mutta», huomautti kuningas, »kaikkiin näihin muutoksiin menee kokonainen työpäivä, Gamain-parka?»
»Niin, niin, joku toinen kyllä tarvitsisi kokonaisen päivän, mutta Gamainille riittää pari tuntia. Mutta minun on annettava työskennellä rauhassa eikä minua saa häiritä turhanaikaisilla huomautuksilla… Gamain, tänne! Gamain, tuonne!… Jätettäköön minut siis yksin. Pajassa näkyy olevan riittävästi työkaluja. Parin tunnin perästä… niin, parin tunnin perästä, jos työskentely saa kunnollisen kostukkeen», jatkoi Gamain naurahtaen, »voitte tulla katsomaan. Työ on silloin valmis.»
Gamainin pyyntö vastasi tarkalleen kuninkaan toivomuksia. Siten hän saisi tilaisuuden puhella kahden kesken oppipojan kanssa.
Muodon vuoksi hän sentään esitti eräitä vastaväitteitä.
»Mutta jos tarvitsette jotakin, Gamain-rukka?»
»Jos jotakin tarvitsen, kutsun kamaripalvelijan, ja mikäli hän saa määräyksen tuoda minulle mitä pyydän… on siinä kaikki mitä tarvitaan.»
Kuningas itse meni ovelle ja sanoi:
»François, olkaa hyvä ja pysytelkää lähettyvillä. Täällä on entinen mestarini, Gamain, joka on tullut korjaamaan erästä epäonnistunutta teostani. Antakaa hänelle, mitä hän pyytää, ja ennen kaikkea pari pullollista hyvää bordeauxia.»
»Vielä ystävällisempi olisitte, sire, jos muistaisitte, että pidän enemmän bourgognesta. Hiton bordeaux maistuu kuin joisi haaleaa vettä!»
»Oh, vallan oikein… unohdin tyystin», sanoi Ludvig XVI nauraen.
»Olemmehan yhdessä maistelleet useammin kuin kerran, Gamain-parka…
Bourgognea siis, François, ymmärrättehän, volnayta!»
»Mainiota!» huudahti Gamain ja maiskutti huuliaan. »Muistan sen merkin.»
»Ja vesi tulee suuhusi, mitä?»
»Älkää puhuko vedestä, sire. En tiedä, kelpaako se muuhun kuin raudan jäähdyttämiseen. Ne, jotka käyttävät sitä muuhunkin, ovat erehtyneet sen todellisesta tarkoitusperästä… Vesi, huh!»
»Oh, saat olla rauhassa. Niin kauan kuin olet täällä, et kuule puhuttavan vedestä, ja jottemme vahingossakaan tulisi sitä sanaa lausuneeksi, jätämme sinut yksiksesi. Kun olet työsi päättänyt, lähetä noutamaan meidät.»
»Entä mitä te aiotte sillaikaa puuhailla?»
»Valmistelemme kaappia, johon tämä lukko on aiottu.»
»No, se työ sopiikin teille. Onnea vain!»
»Samaa sinulle», vastasi kuningas.
Ja nyökäytettyään ystävälliset hyvästit Gamainille kuningas lähti työpajasta, mukanaan oppipoika Louis Lecomte eli kreivi Louis, sillä me oletamme, että tarkkanäköinen lukija on jo oivaltanut tekaistun oppipojan olevan markiisi de Bouillén pojan.