VIII
Todistetaan, että Jumala holhoo humalaisia
Samana päivänä kellon käydessä kahdeksaa illalla lähti muuan mieshenkilö Tuileries-palatsista kääntösillan kautta. Hänen yllään oli käsityöläisen puku ja hän piti kättänsä varovasti nuttunsa taskussa, ikäänkuin taskussa olisi tänä iltana ollut rahaa enemmän kuin käsityöläisen taskussa ylimalkaan on. Mies poikkesi vasemmalle ja kulki päästä päähän sen ison lehtokujan, joka Seinen puolelta muodostaa Champs-Elyséesin jatkon, jota aikaisemmin sanottiin Marmori- tai Kivisatamaksi ja jolla nykyään on nimenä Cours-la-Reine.
Päästyään tämän lehtokujan päähän mies oli Savonnerien laiturikadulla.
Savonnerien laiturikatu oli ennen vanhaan päivisin hyvin vilkasliikkeinen ja iltaisin hyvin valaistu; valo tuli sen varrella olleista pikku kapakoista, joista kunnon porvarit sunnuntaisin kävivät ostamassa elintarpeensa, nestemäiset ja jähmeät. Nämä elintarpeet he sitten veivät mukanaan veneisiin, jotka kahden soun henkilömaksusta kuljettivat heidät Joutsensaarelle päivää viettämään — saarelle, jolla he ilman tätä varokeinoa olisivat voineet kuolla nälkään, arkipäivisin sen vuoksi, että saari oli silloin miltei asumaton, juhlapäivin ja sunnuntaisin sen vuoksi, että saari oli silloin liiaksikin kansoitettu.
Ensimmäisen tällaisen kapakan kohdalla käsityöläisasuinen mies näytti kilvoittelevan ankaran sisäisen taistelun, poikkeaisiko kapakkaan vai ei. Hän selviytyi voittajana, hän ei poikennut, vaan asteli eteenpäin.
Seuraavan kapakan kohdalla sama kiusaus uudistui, ja tällä kerralla muuan toinen mies, joka venevalkamasta saakka oli seurannut häntä kuin varjo, päätteli jo, että mies sortuisi, koskapa poikkesi suoraan oikealle ja suuntasi kulkunsa tämän Bakkuksen temppelin sivuosaston ovelle, ja vähällä piti, ettei hän tällöin kompastunut kynnykseen.
Mutta tälläkin kerralla raittius sentään voitti, ja on varsin luultavaa, että ellei olisi ollut kolmatta kapakkaa hänen tiellään, missä tapauksessa hänen olisi täytynyt pyörtää takaisin rikkoakseen valan, jonka hän näkyi itselleen vannoneen, hän olisi jatkanut matkaansa — ei sentään ihan janoisena, sillä matkamiehemme näkyi jo nauttineen aimo annoksen sitä nestettä, joka ilahduttaa ihmissydäntä — mutta toki siinä kunnossa, että pää olisi kyennyt ohjaamaan jalkoja jotenkin suoraan sillä tiellä, jota hänen oli vaellettava.
Kaikeksi onnettomuudeksi oli matkan varrella ei vain kolmas, vaan lisäksi neljäs, kymmenes, kahdeskymmenes kapakka, ja koska kiusaukset esiintyivät liian usein, ei vastustuskyky ollutkaan enää oikeassa suhteessa kiusauksen voimaan, vaan petti jo kolmannen kapakan kohdalla.
Totuuden nimessä on kuitenkin mainittava, että eräänlaisen sisäisen sopimuksen mukaan käsityöläinen, joka oli niin hyvin ja niin onnettomasti taistellut viinin kiusaajahenkeä vastaan, tyytyi seisahtumaan tarjoilupöydän ääreen ja tilaamaan vain poolituoppisen.
Viinin kiusaajahenki, jota vastaan hän kamppaili, näytti saaneen voitollisen edustajan siitä tuntemattomasta, joka seurasi miestämme kaukaa pysytellen visusti piilossa, mutta näkymättömänäkin pitäen häntä tarkasti silmällä.
Epäilemättä saadakseen nauttia vaanimisensa onnistumisesta, mikä näytti olevan joko erikoisen tärkeätä tai hupaista, tämä tuntematon istahti laiturinkaiteelle vastapäätä sen kapakan ovea, missä käsityöläinen tyhjenteli puolituoppistaan, ja lähti jälleen liikkeelle viisi sekuntia sen jälkeen kun miehemme asiansa toimitettuaan astui kapakan kynnyksen yli kadulle matkaansa jatkamaan.
Mutta kuka voi sanoa, milloin huulet, jotka kerran ovat koskettaneet juoppouden kohtalokasta maljaa, lakkaavat kaipaamasta kosteutta ja milloin ne keksivät, kummakseen ja humalaisen erikoiseksi tyytyväisyydeksi, ettei mikään niin kiihoita janoa kuin juominen? Tuskin oli käsityöläinen astunut sataa askelta, kun hänen tuli niin ankara jano, että hänen täytyi jälleen pysähtyä sitä sammuttamaan, mutta tällä kerralla hänen mielestään ei enää riittänytkään puolituoppinen, ja hän tilasikin puolipullosen.
Varjo, joka oli kuin häneen tarrautunut, ei näyttänyt pahoittelevan viivytystä, jonka miehen tarve virkistää itseään aiheutti hänen kululleen. Se pysähtyi kapakan nurkan taa, ja vaikka juomari tällä kerralla istuutui pöydän ääreen voidakseen perusteellisemmin nauttia pullonsa sisällyksestä ja viipyi sen vuoksi kapakassa hyvät viisitoista minuuttia, ei tuo hyvänsävyinen varjo osoittanut kärsimättömyyden merkkiäkään. Ja kun mies sitten taas ilmestyi kadulle, lähti se seuraamaan häntä samoin askelin kuin tähänkin saakka.
Sadan askeleen päässä tämä pitkämielisyys joutui entistä ankarammalle koetukselle. Käsityöläinen pysähtyi kolmannen kerran ja koska hänen janonsa oli yltymistään yltynyt, tilasi hän nyt koko pullon.
Kärsivällinen Argus sai nyt odottaa puoli tuntia.
Menetetyt viisi, viisitoista, kolmekymmentä minuuttia olivat ilmeisesti herättäneet juomarin sydämessä eräänlaisia omantunnontuskia, sillä haluamatta enää pysähdellä, mutta haluten silti jatkuvasti maistella hän teki jälleen jonkunlaisen sisäisen sopimuksen, joka salli hänen lähdön hetkellä varustautua yhdellä aukaistulla viinipullolla, jonka hän päätti ottaa seurakseen matkalle.
Se oli järkevä päätös ja sen tehneen matkaa hidastuttivat vain yhä pidemmiksi käyneet mutkat ja yhä useammin toistuvat kierrekuviot, jotka syntyivät aina milloin pullonkaula läheni hänen kuivia huuliaan.
Erään tällaisen hienosti sommitellun kuvioliikkeen aikana hän sivuutti Passyn tulliportin kenenkään häntä estelemättä, sillä, kuten tiedetään, sai väkijuomia kulettaa pääkaupungista esteettömästi.
Tuntematon, joka hupi hänen takanaan, suoriutui yhtä hyvin kuin hänkin.
Sata askelta tulliportilta kuljettuaan miehemme sai onnitella itseään nerokkaasta varokeinostaan, sillä kapakoita alkoi nyt olla harvemmassa, kunnes ne lopulta kokonaan loppuivat.
Mutta mitäpä filosofimme siitä piittäsi? Kuten vanhan ajan viisas, niin hänkin kuljetti mukanaan ei vain omaisuuttaan, vaan myöskin iloa.
Sanomme iloa, sillä kun pullo oli vähentynyt puolitiehen, alkoi ryypiskelijämme laulaa, eikä kukaan inttäne vastaan, ettei laulu naurun ohella ole niitä keinoja, jotka on annettu ihmiselle ilon ilmaisemiseksi.
Nautiskelijan varjo näytti tajuavan syvästi tämän laulun soinnut ja hyräili kai itsekin mukana sekä nautti tämän ilon ilmauksista, jonka eri asteita hän tarkkasi vallan erikoisen hartaasti. Mutta onnettomuudeksi ilo oli ohimenevää laatua ja laulu loppui lyhyeen. Iloa kesti tarkalleen juuri niin kauan kuin pullossakin viiniä, ja kun ryyppymiehemme oli turhaan puristellut käsissään tyhjää pulloa, muuttui laulu napinaksi, joka yltyi yltymistään ja puhkesi lopulta sadatteluksi.
Nämä sadattelut kohdistuivat tuntemattomiin vainoojiin, joita kompasteleva onneton matkamiehemme sätti.
»Oh, sitä kurjimusta!» sammalsi hän. »Oh, sitä kurjaa naista! Vanhalle ystävälle, mestarille, kehtaa antaa väärennettyä viiniä… hyi! Lähettäköönpä vielä kerran noutamaan minua lukkojansa korjaamaan! Lähettäköönpä vielä kerran sen oppipoikalurjuksen, joka jätti minut yksin kadulle, minua noutamaan, niin minä sanon: 'Hyvää iltaa, sire, sinun majesteettisi, korjaa itse lukkosi!' Sittenpä nähdään, onko lukko sama asia kuin joku asetus. Kyllä minä sinulle annan kolmipidäkkeiset lukot… annan sinulle ohuet lukonkielet… näytän kuinka tehdään taidelukot, joissa on vinoon hiottu kara… vin… Oh sitä kurjimusta! Oh, sitä kurjaa naista! Ihan varmasti he ovat myrkyttäneet minut!»
Ja ilmeisesti myrkyn lannistamalla tuo onneton uhri tuupertui nämä sanat lausuttuaan kolmannen kerran katukivitykseen joka oli pehmeän ja paksun loan peitossa.
Kahdella edellisellä kerralla miehemme oli päässyt omin voimin ylös. Työlästä se oli ollut, mutta yritys oli sentään onnistunut. Mutta kolmannella kerralla, epätoivoisten yritysten jälkeen hänen täytyi tunnustaa, että yritys ylitti hänen voimansa ja nyyhkytystä muistuttavalla tavalla huokaistuaan hän tuntui päättäneen viettää tämän yön yhteisen äitimme maan, helmassa.
Tätä haluttomuuden ja voimattomuuden hetkeä kai oli odottanutkin se tuntematon mies, joka Ludvig XV:n aukiolta asti tiukasti seurannut häntä, sillä katseltuaan hetken aikaa kaukaa niitä tuloksettomia yrityksiä, joita olemme koettaneet kuvailla, hän tuli varovasti lähemmäksi, kiersi kaatuneen sankarimme ja kutsui paikalle ohi menevän ajurin.
»Kuulkaa, ystäväiseni», sanoi hän tälle, »tämä minun toverini voi pahoin. Ottakaa tämä kuuden livren raha, nostakaa tuo raukka ajoneuvojenne takaistuimelle ja kyyditkää hänet Sèvresin sillan kapakkaan. Minä kapuan viereenne istumaan.»
Siinä ehdotuksessa, jonka jaloillaan pysyvä näistä toveruksista teki, ja jonka mukaan ajurin tulisi jakaa istuimensa, miehen kanssa, ei ollut mitään kummastuttavaa, varsinkin kun ehdottaja itsekin näytti olevan rahvaan lapsia. Niinpä ajuri vastasikin äänessä se liikuttava luottamuksen sävy, joka on ominainen tämän kansanaineksen keskinäiselle seurustelulle:
»Kuusi frangia? Entä missä ovat sinun kuusi frangiasi?»
»Tässä, ystäväiseni», vastasi vähääkään loukkaantumatta Mies, joka oli tarjonnut ajurille tämän summan, ja ojensi ajurille ecun.
»Ja kun olemme saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, joka oli heltynyt nähdessään kuninkaan rintakuvan, »tuleeko pieni juomaraha lisäksi?»
»Riippuu siitä, kuinka ajammekin. Toimita tämä raukka rattaillesi, sulje ovi huolellisesti, laita niin, että molemmat hevosesi jaksavat pysyä jaloillaan, ja kun sitten olemme päässeet Sèvresin sillalle, saamme nähdä… kuinka sinä toimit, niin mekin toimimme.»
»Mainiota!» vastasi ajuri. »Sitä minä sanon kelpo vastaukseksi. Olkaa huoleti, kansalainen, näkee kaikesta, mikä te olette miehiänne. Nouskaa istuimelle ja estäkää kalkkunoitani tekemästä tyhmyyksiä. Lempo soikoon! Tähän vuorokauden aikaan ne tuntevat tallin suloisuuden ja ovat kiireissään. Lopusta minä kyllä pidän huolen.»
Ystävällinen tuntematon noudatti annettuja ohjeita virkkamatta mitään. Ajuri puolestaan nosti niin hellävaroen kuin taisi päihtyneen syliinsä, sijoitti hänet penkkien väliin mukavaan asentoon, sulki oven ja nousi istuimelleen, jolla tuntematon jo istui, pyörsi ajoneuvonsa takaisin ja suomi hevosiaan, jotka alakuloisesti, kuten yleensä näiden nelijalkaisten elikkoparkojen on laita, sivuuttivat pian Point-du-Jourin kylän ja saapuivat Sèvresin sillan kapakan edustalle.
Kymmenen minuutin perästä, joiden aikana kansalainen Gamain, joksi lukija aikoja sitten on matkamiehemme tuntenut, kannettiin vaunuista sisälle, me tapaamme kunnianarvoisen mestarin mestarin, kaikkien mestarin, istumassa saman pöydän ääressä ja vastapäätä samaa aseseppää, jotka molemmat ovat meille ennestään tutut.