IX
Mitä on sattuma
No, kuinka tämä purkaminen oli tapahtunut ja kuinka mestari Gamain oli selviytynyt siitä miltei kaatuvatautisesta tilasta, johon hänet jätimme, siihen lähes luonnolliseen olotilaan, jossa hänet nyt tapaamme?
Sèvresin sillan kapakan isäntä oli makuulla eikä pieninkään valonpilkahdus päässyt suotamaan ikkunaluukkujen raosta, kun mestari Gamainin avuksi rientäneen ihmisystävän ensimmäiset nyrkiniskut jymähtivät hänen ovelleen. Nämä nyrkiniskut olivat laadultaan sellaisia, ettei talonväki, kuinka sikeässä nukkuikin, voinut edes teeskennellä pitkäunisuutta moisen hyökkäyksen edessä.
Puolinukuksissa, leveästi haukotellen ja yrmeästi muristen kapakan isäntä itse meni aukaisemaan herättäjilleen ja päätteli itsekseen vaatia näiltä riittävän korvauksen rauhan häiritsemisestä, ellei leikki — kuten hän tuumi — olisi vähintäin yhden talikynttilän arvoinen.
Näkyikin käyvän niin, että leikki ylitti ainakin yhden talikynttilän arvon, sillä kun mies, joka oli kolkuttanut näin julkealla tavalla, kuiskasi yhden sanan Sèvresin sillan kapakan isännälle, riisui tämä heti pumpulimyssyn päästänsä ja lähti kiittelevin kumarruksin, jotka hänen ulkoasunsa teki perin hullunkurisiksi, opastamaan mestari Gamainia ja tämän saattajaa siihen pikku huoneeseen, missä olemme hänet jo aikaisemmin nähneet maistelemassa mieliviiniänsä bourgognea.
Mutta tällä kerralla mestari Gamain liiaksi maistelleena oli miltei tiedottomassa tilassa.
Kun ajuri ja hevoset kukin tahollansa olivat tehneet mitä olivat voineet, edellinen ruoskallaan, jälkimäiset koivillaan, selvitti tuntematon välinsä heidän kanssaan lisäämällä viidenkolmatta soun juomarahan siihen kuuden livren summaan, jonka hän oli jo suorittanut kyytimaksuksi.
Nähdessään sitten mestari Gamainin istuvan tukevasti tuolillaan pöydän takana, pää seinälaudoituksen nojassa, käski hän isännän kiireesti tuoda kaksi viinipulloa ja vesikannun sekä avasi itse ikkunan ja luukut, jotta huoneen pilaantunut ilma vaihtuisi.
Jälkimäinen varokeino olisi toisessa tilanteessa vaikuttanut vaarallisesti. Jokainen tarkka havaitsija tietää, että vain määrätyn säädyn ihmiset tarvitsevat ilmaa siinä muodossa, johon luonto on sen pannut, jolloin siinä toisin sanoin on seitsemänkymmentä osaa happea, yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi osaa vettä — kun sen sijaan rahvas, tottuneena elämään saastuneissa oloissa, voi vaurioitta ahmia ilmaa, vaikka se olisi ihan kyllästetty hiilidioksidilla tai typellä.
Onneksi ei kukaan nyt ollut läsnä tekemässä moista havaintoa. Isäntä itse, tuotuaan kerkeästi kaksi viinipulloa ja melko hitaasti vesikannun, oli poistunut huomaavaisesti ja jättänyt tuntemattoman kahden kesken mestari Gamainin seuraan.
Kuten olemme nähneet, oli edellinen ensi töikseen huolehtinut huoneen tuulettamisesta. Ennenkuin jälleen sulki ikkunan, hän pani pienen pullon lukkoseppämestarin laajenneitten, tuhisevien sierainten eteen; tämä nukkui yhä sitä humaltuneen vastenmielistä unta, joka ihan varmasti parantaisi juopottelijat viininharrastuksestaan, jos Kaikkivaltiaan ihme antaisi heidän kerrankin nähdä itsensä humalan uneen vaipuneena.
Henkäistyään kerran pienen pullon kirpeätuoksuista sisältöä reväytti mestari Gamain silmänsä suuriksi, aivasti heti perässä täysin voimin ja mutisi sitten jotakin, mikä jokaiselle muulle kuin tälle harjaantuneelle kielimiehelle olisi ollut ihan käsittämätöntä; tarkkaan kuunneltuaan auttaja erotti seuraavat kolme neljä sanaa:
»Sitä kurjaa… hän on myrkyttänyt minut… myrkyttänyt…!»
Aseseppä näytti tulevan tuiki hyvilleen havaitessaan, että mestari Gamainia yhä vallitsi entinen mielijohde. Hän painoi pullon jälleen nukkuvan sierainten eteen; se antoi hieman voimaa tälle Noakin arvoisalle pojalle ja sai hänet kykeneväksi täydentämään lauseensa ja lisäämään jo lausuttuihin sanoihin seuraavat kaksi sanaa, jotka ilmaisivat sitäkin hirveämmän syytöksen, kun se viittasi luottamuksen väärinkäyttöön ja ystävän kieltämiseen: »Myrkyttää ystävä… ystävä…!»
»Se on todella hirmuista», huomautti aseseppä.
»Hirmuista!» sopersi Gamain.
»Inhoittavaa!» virkkoi ensimmäinen.
»Inhoittavaa!» vahvisti toinen.
»Onneksi,» sanoi aseseppä, »ehätin minä paikalle antamaan teille vastamyrkkyä».
»Niin onneksi», mutisi Gamain.
»Mutta koska yksi annos ei riitä parantamaan ihmistä sellaisesta myrkytyksestä», jatkoi tuntematon, »niin ottakaa tästä lisää».
Puolillaan olevaan vesilasiin hän tiputti viisi kuusi tippaa pullonestettä, joka oli vain tavallista ammoniakkia.
Sitten hän kohotti lasin Gamainin huulille.
»Haa!» äännähti mestari. »Se onkin juotava suun kautta, teenkin sen mieluummin niin kuin nenän kautta.»
Ja hän kulautti ahnaasti lasin sisällön kurkkuunsa.
Mutta tuskin hän oli nielaissut tämän vietävänmoisen nesteen, kun hän reväytti silmänsä apposen ammolleen ja huudahti kahden pärskähdyksen lomassa:
»Roisto, mitä olet antanut minulle? Huh — huh!»
»Hyvä ystävä», vastasi tuntematon, »olen antanut teille likööriä, joka ihan kunnolleen pelastaa henkenne».
»Ah», sanoi Gamain, »jos se pelastaa henkeni, olette tehnyt oikein, kun annoitte sitä minulle, mutta sanoessanne sitä likööriksi olette hullu!»
Ja hän pärskäytti jälleen, suu irvissä ja silmät selällään kuin antiikinaikaisen murhenäytelmän naamarilla.
Tuntematon käytti hyväkseen tätä ilmeilyn hetkeä ja meni sulkemaan, ei ikkunaa, vaan ikkunaluukut.
Suotta ei muuten Gamainkaan avannut silmiään toista tai kolmatta kertaa. Niin nopeita kuin nämä rävähtävät liikkeet olivatkin, ehti lukkoseppämestari silmätä ympäristöön, ja se syvä paikallisvaisto, jolla juopottelijat aina erottavat jonkun kapakan seinät, sanoi hänelle, että nämä seinät olivat hänelle mitä tutuimmat.
Ja tosiaankin, niillä monilla matkoilla, jotka hänen ammattiasioissa oli täytynyt tehdä Pariisiin, Gamain oli ani harvoin, poikkeamatta sisälle, sivuuttanut Sèvresin sillan ravintolan.
Eräältä näkökannalla tämä poikkeaminen oli suorastaan välttämätönkin, sillä mainittu kapakka oli jotakuinkin matkan puolivälissä.
Tämä tuttavuus vaikutti tehokkaasti. Ensinnäkin se sai hänet syvästi luottamaan aseseppämestariin, todistamalla hänelle, että hän oli tutussa paikassa.
»Kas vain», virkkoi hän, »mikäli huomaan, olenkin kulkenut jo puolitaipaleen».
»Niin olette, minun avullani», sanoi aseseppä.
»Kuinka, teidänkö avullanne?» änkytti Gamain ja siirsi katseensa elottomista esineistä elollisiin. »Teidän avullanne! Kuka te olette?»
»Paras herra Gamain», huomautti tuntematon, »tuo kysymyksenne todistaa huonoa muistia».
Gamain silmäili puhekumppaniaan entistä tarkemmin.
»Malttakaas hetki», sanoi hän, »minusta tuntuu tosiaankin, että olen teidät joskus nähnyt».
»Ah, niinkö?» Sepä hauskaa kuulla!»
»Niin, niin, mutta milloin ja missä? Siinäpä se.»
»Missäkö? Kun silmäilette ympärillenne, ehkä katseenne tielle osuvat esineet hieman teroittavat muistianne. Milloinka? Se on eri juttu. Meidän täytynee määrätä teille uusi annos vastamyrkkyä kyetäksenne selvittämään sen pulman.»
»Kiitos, ei», sanoi Gamain ojentaen käsivartensa, »olen saanut tarpeekseni vastamyrkystänne. Ja koska minä nyt olen lähes pelastettu, saa se riittää. Missä olen teidät nähnyt, missä? Nyt muistan, tässä huoneessa.»
»Vallan oikein.»
»Milloin olen teidät nähnyt? Malttakaas, varmaankin silloin kun kerran palasin Pariisista… salaiselta asialta. Minusta tosiaankin tuntuu», lisäsi Gamain nauraen, »että minulla on niitä asioita oikein urakkakaupalla».
»Siltä tuntuu. No, kuka minä olen?»
»Kukako te olette? Olette mies, joka maksoi juotavani, ja sikäli siis kunnon mies. Tuohon kämmeneen!»
»Teen sen sitäkin mieluummin», sanoi tuntematon, »kun lukkoseppämestarin erottaa aseseppämestarista vain kämmenen leveys».
»Hyvä, hyvä, oikein hyvä, nyt minä muistan koko jutun. Se tapahtui lokakuun kuudentena päivänä, kun kuningas palasi Pariisiin. Me puhelimine hänestä sinä päivänä.»
»Ja teidän jutustamisenne oli minusta erittäin mielenkiintoista, mestari Gamain. Sen vuoksi haluan jälleen nauttia siitä, koska muistinne nyt on ennallaan, ja kysyn siis, ellei se ole tunkeilevaa, miksi kaiken nimessä te tunti sitten makasitte pitkin pituuttanne ja poikkiteloin maantiellä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista, jotka olisivat leikanneet teidät kahtia, ellen minä olisi estänyt. Onko teillä murheita, mestari Gamain, ja oletteko tehnyt kohtalokkaan päätöksen surmata itsenne?»
»Surmata itseni, minäkö? En totisesti. Miksikö minä makasin keskellä tietä loassa viruen? Oletteko varma, että se olin minä?»
»Hitossa, silmäilkää ulkoasuanne!»
Gamain katsahti vaatteitaan.
»Voi, voi, kyllä rouva Gamain nyt elämöi, sillä hän sanoi minulle eilen: 'Älä pane yllesi uutta pukua, pane vanha nuttu, se on kyllin hyvä Tuilerieihin mennäksesi!'»
»Mitä? Tuilerieihen mennäksenne? Olitteko tulossa Tuileries-palatsista, kun tapasin teidät?»
Gamain raapi päätänsä koettaen koota yhä vieläkin sekavia ajatuksiaan.
»Niin, niin, niin se on», sanoi hän, »tietysti olin tulossa Tuileries-palatsista. Miksen? Ei ole mikään salaisuus, että olen ollut herra Veton lukkoseppämestari.»
»Mitä? Herra Veton? Ketä te sanotte herra Vetoksi?»
»Mitä mä kuulen! Ettekö tiedä, että se on kuninkaan nimi?
Mutta mistä te siis oikeastaan tulette? Kiinastako?»
»Minkä sille voi! Minä teen työtäni enkä harrastele politiikkaa.»
»Olette ylen onnellinen. Minä valitettavasti olen joutunut harrastelemaan sitäkin, tai oikeammin minut on pakotettu harrastelemaan. Se vie minut kerran vielä turmioon.»
Gamain kohotti katseensa ja huoahti raskaasti.
»Pötyä», sanoi tuntematon, »olisiko teidät kutsuttu Pariisiin suorittamaan samansuuntainen työ, jota tulitte tekemästä silloin kun ensimmäisen kerran toisemme tapasimme?»
»Ihan niin, mutta silloin en tiennyt, minne minut vietiin, ja silmäni oli sidottu, nyt sen sijaan tiesin, minne menin ja silmäni olivat auki.»
»Teidän oli sen vuoksi helppoa tuntea Tuilerieis-palatsi?»
»Tuileries-palatsi?» kertasi Gamain. »Kuka teille on sanonut, että minä olen käväissyt Tuilerieissa?»
»Hitossa, te itse juurikään! Kuinka minä muutoin tietäisin teidän tulleen Tuilerieista, ellette olisi sitä minulle sanonut?»
— Se on totta, — päätteli Gamain itsekseen, — mistä hän sen todella tietäisi, ellen olisi sitä hänelle sanonut?
Sitten hän virkkoi tuntemattomalle:
»Olen kenties tehnyt hullusti mainitessani siitä teille. Mutta välipä tuolla, ettehän te ole koko maailma. No niin, koska olen sen teille maininnut, en ota sanojani takaisin. Minä olen ollut Tuileries-palatsissa.»
»Ja te olette työskennellyt kuninkaan kanssa, joka on antanut teille taskussanne olevat kaksikymmentäviisi kultarahaa.»
»Häh!» virkahti Gamain. »Taskussani oli tosiaankin viisikolmatta kultarahaa.»
»Ja ne ovat siellä vieläkin, hyvä ystävä.»
Gamain työnsi kerkeästi kätensä syvälle vyötärystaskuun ja veti esille kourallisen kultarahoja, joiden joukossa näkyi muutama pieni hopealantti ja pari kolme isoa soun rahaa.
»Malttakaas, malttakaas», sanoi hän, »viisi, kuusi, seitsemän… hyvä, ja minä kun olin unohtaa koko jutun… kaksitoista, kolmetoista, neljätoista… viisikolmatta louisdoria on nätti summa… seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista… summa, jota nykypäivinä ei löydetäkään hevosen jaloista… kolmekolmatta, neljäkolmatta, viisikolmatta. Ah» jatkoi Gamain hengittäen kevyemmin, »Jumalan kiitos, kaikki ovat tallella!»
»Kuten sanoin, ja te olisitte voinut ilman muuta uskoa minua, niin minusta ainakin tuntuu.»
»Teitä? Mistä tiesitte mukanani olevan viisikolmatta louisdoria?»
»Hyvä herra Gamain, minulla on ollut kunnia jo mainita teille, että tapasin teidät makaamassa keskellä valtamaantietä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista, jotka olivat leikata teidät kahtia. Minä huusin ajajaa pysäyttämään. Kutsuin paikalle ohi yrittävän vuokra-ajurin. Irroitin toisen vaunulyhdyn ja katsellessani teitä lyhdyn valossa huomasin pari kolme kadulle kierähtänyttä kultarahaa. Koska ne kultarahat viruivat lähellä taskunne suuta, päättelin niiden vierähtäneen taskustanne. Työnsin sormeni taskuun, sen sisältämistä kahdestakymmenestä kultarahasta huomasin, etten ollut erehtynyt. Mutta silloin ajuri ravisti päätänsä ja sanoi: 'Ei, herra, ei.' — 'Mitä ei?' — 'Ei, minä en ota tuota miestä rattailleni.' — 'Mikset ota?' — 'Koska hän on liian rikas tuossa puvussa. Viisikolmatta louisdoria pumpulisamettisen nutun taskussa, se haiskahtaa jo virstan päässä hirsipuulta, herra!' — 'Mitä', sanoin, 'luuletteko olevanne tekemisissä varkaan kanssa?' — Se sana näytti vaikuttavan teihin, sillä te sanoitte: 'Varas, minäkö varas?' — 'Ihan varmasti te olette varas', vastasi ajuri teille. 'Ellette olisi varas, kuinka taskussanne muuten olisi viisikolmatta louisdoria?' — 'Taskussani on viisikolmatta louisdoria, koska oppipoikani, Ranskan kuningas, on ne minulle antanut, vastasitte te. Ne sanat kuultuani luulin tuntevani teidät. Siirsin lyhdyn lähemmäs kasvojanne. 'Kaikki on nyt selvää! huudahdin. 'Tämä mies on herra Gamain, lukkoseppämestari Versaillesista. Hän on ollut työssä kuninkaan kanssa ja kuningas on antanut hänelle vaivan palkaksi viisikolmatta louisdoria. — Kun minä menin vastuuseen teistä, ajurikaan enää vastustellut. Työnsin taskuunne sieltä kierähtäneet kultarahat. Teidät pantiin rattaille mukavaan asentoon. Minä nousin ajurin viereen. Teidät kannettiin tähän kapakkaan ja tässä te nyt olette eikä teillä, Jumalan kiitos, ole muuta valittamista kuin että oppilaanne on teidät hylännyt.»
»Olenko minä puhellut oppipojastani? Olenko minä valitellut, että hän on minut hylännyt?» päivitteli Gamain yhä enemmän kummastellen.
»No, mutta siinä minulla on mies, joka ei muista mitä on vastikään sanonut!»
»Minäkö?»
»Mitä, ettekö vastikään sanonut: 'Se on sen veijarin… en muista enää nimeä, jonka mainitsitte.»
»Louis Lecomte.»
»Niin juuri. Mitä, ettekö hetki sitten sanonut: 'Se on sen veijarin Louis Lecomten vika, hän lupasi palata kanssani Versaillesiin, mutta lähdön hetkellä jättikin minut pulaan!»
»Olen hyvinkin voinut sanoa, koska se on totta.»
»No hyvä, koska se on totta, miksi siis kiellätte? Tiedättekö, että moinen salaperäisyys olisi näinä aikoina hyvin vaarallista jonkun toisen kuin minun kanssani, hyvä ystävä?»
»Niinpä kai, mutta teidän kanssanne?» sanoi Gamain liehitellen.
»Minun kanssani? Mitä sillä tarkoitatte?»
»Tarkoitan ystävää.»
»Kyllä vainen. Te luotatte ystäväänne tavattomasti. Te sanotte hänelle niin ja sitten heti ei. Te sanotte hänelle: se on totta! ja heti sen jälkeen: se ei ole totta! Hiisi vieköön, se on kuin viime kerrallakin, jolloin kerroitte minulle jutun… täytyisi olla Pézénasista kotoisin uskoakseen hetkeäkään jutun todenperäisyyttä.»
»Minkä jutun?»
»Jutun siitä salaovesta, jonka olette raudoittanut jonkun ylhäisen herran talossa, jonka osoitetta ette edes voinut minulle ilmaista.»
»Hyvä, uskotte tai ette, mutta tälläkin kerralla on kysymys ovesta.»
»Kuninkaan huoneistossa?»
»Kuninkaan huoneistossa. Mutta käytäväoven asemasta on nyt puhe kaapinovesta.»
»Ja te uskottelette minulle, että kuningas, joka itse harrastelee lukkosepän töitä, olisi kutsuttanut teidät raudoittamaan jotakin ovea? Kaikkea vielä!»
»Mutta niin on kuin sanon. Ah, sitä miesparkaa! Hän kuvitteli olevansa kyllin taitava tullakseen toimeen avuttani. Hän oli aloittanut salalukon teon. 'Mitä tässä Gamainilla tehdään? Miksi kutsuttaisiin Gamain? Tarvitaanko Gamainia?' Niinpä kyllä, mutta lukonkieli tekee tenän ja täytyy kun täytyykin turvautua Gamain-poloisen apuun!»
»Hän on siis lähettänyt luoksenne jonkun uskotun kamaripalvelijansa, ehkä Huen, ehkä Dureyn tai Weberin?»
»Siinä juuri te erehdyttekin. Hän oli ottanut apulaisekseen erään oppipojan, joka tiesi vieläkin vähemmän kuin hän. Kerran sitten aamulla tämä oppipoika tulee Versaillesiin ja sanoo minulle: 'Kas niin, ukko Gamain, me olemme, kuningas ja minä, tahtoneet valmistaa lukon, mutta hitto, se noiduttu lukko ei käykään!' — 'Mitä minä sille voin?' sanoin minä. — 'Hitossa, teidän pitäisi tulla panemaan se kuntoon. —'Sanoin hänelle: 'Se ei ole totta, te ette tule kuninkaan käskystä, te tahdotte houkutella minut ansaan.' — Hän vastasi: 'Hyvä on. Kuningas on käskenyt minun antaa teille viisikolmatta louisdoria, jottei teillä olisi syytä epäillä.' — 'No, missä on viisikolmatta louisdoria?' — 'Tässä' — Ja hän antoi ne minulle.»
»Nekö viisikolmatta louisdoria, jotka nyt ovat taskussanne?» kysyi aseseppä.
»Ei. Nämä kultarahat on saatu jälkeenpäin. Edelliset viisikolmatta olivat käsirahaa».
»Hitossa! Viisikymmentä louisdoria lukon korjaamisesta! Siinä on koira haudattuna, mestari Gamain.»
»Samaa minäkin arvelin, varsinkin kun se oppipoika…»
»No, se oppipoikako?»
»Niin no, hän näytti tekaistulta oppipojalta. Minun olisi pitänyt kysellä häneltä, tiedustella, missä päin Ranskaa hän oli ammattinsa oppinut, ja mikä oli hänen äitinsä nimi ja muuta sellaista.»
»Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka erehtyvät, kun näette oppipojan työssä.»
»Sitä en sanokaan. Tämä käsitteli melko näppärästi viilaa ja sahaa. Olen nähnyt hänen katkaisevan yhdellä iskulla hehkuvan rautaharkon ja puhkaisevan silmän häntäpultilla kuin olisi kairalla kiertänyt reiän puuriukuun. Mutta kaikessa siinä oli kumminkin enemmän tietoa kuin käytäntöä. Tuskin hän oli lopettanut työnsä, kun hän jo ryhtyi pesemään käsiään, ja kun hän oli pessyt kätensä, muuttuivat ne valkoisiksi. Muuttuvatko oikean lukkosepän kädet milloinkaan valkoisiksi? Ah, vaikka minä kuinka pesisin käsiäni, minä…!»
Ja Gamain näytti ylpeänä mustia, känsäisiä kouriaan, jotka tosiaankin tuntuivat uhmaavan kaikkia maailman mantelivesiä ja saippuoita.
»Mutta entä sitten», sanoi tuntematon, johtaen lukkosepän asiaan, joka tuntui hänestä mitä mielenkiintoisimmalta, »mitä teitte kuninkaan luokse tultuanne?»
»Ensinnäkin, meitä näkyi odotetun. Meidät opastettiin työpajaan. Siellä kuningas antoi minulle lukon, joka ei ollut vallan hullummin aloitettu. Mutta sen haitat olivat ihan sekaisin. Nähkääs, kolmihaittainen lukko ei olekaan joka lukkosepän tehtävissä eikä kuninkaitten senkään vertaa, kuten ymmärrätte. Tarkastelin lukkoa, keksin sopivan keinon ja sanoin: 'Hyvä on, jättäkää minut tunniksi tänne, ja tunnin perästä se liukuu alasillaan.' — Kuningas vastasi minulle: 'Gamain ystävä, ole kuin kotonasi. Tuossa ovat viilat, tuossa ruuvipenkit. Ahkeroi, poikaseni, ahkeroi. Me menemme sillaikaa panemaan kaappia kuntoon.' Sen sanottuaan hän lähti sen lemmon oppipojan kanssa.»
»Isoja portaitako?» kysyi aseseppä kuin ohimennen.
»Ei, vaan pieniä salaportaita, joista pääsee hänen työhuoneeseensa. Saatuani työn valmiiksi päättelin itsekseni: — Kaappijuttu on vain veruke. He ovat sulkeutuneet kuninkaan työhuoneeseen pohtimaan jotakin salahanketta. Menen portaat alas hyvin hiljaa, aukaisen työhuoneen oven ja vilauksessa minä näen, mitä he puuhailevat.»
»Mitä he puuhailivat?» kysyi tuntematon.
»Odottakaa, odottakaa. Luultavasti he kuuntelivat. Enhän minä ole jaloistani mikään tanssija, ymmärrät tehän? Vaikka koetin astua niin kevyesti kuin mahdollista, narahtivat portaat allani. He kuulivat askeleeni ja tulivat minua vastaan ja juuri kun laskin käteni säpille, aukeni ovi. Kuka oli hämillään? Gamain.»
»Ettekö siis tiedä mitään?»
»Malttakaa toki. — 'Ahaa, Gamain', sanoi kuningas, 'sinäkö sieltä tuletkin?' — 'Niin, sire', vastasin, 'olen lopettanut työni'. — 'Me myöskin olemme lopettaneet', virkkoi hän. 'Tule mukaan, annan sinulle muuta hommaa.' — Ja hän opasti minut nopeasti työhuoneen poikki, muttei niin nopeasti, etten olisi ehtinyt huomata pöydälle levitettyä karttaa, Ranskan karttaa luullakseni, koskapa sen yhdessä kulmassa oli kolme liljankuvaa».
»Huomasitteko jotakin erikoista siinä Ranskan kartassa?» »Totta kai huomasin: kolme pitkää neulajonoa, jotka lähtivät keskeltä ja kuljettuaan jonkun matkan rinnakkain loittonivat sitten toisistaan reunoille päin. Niitä olisi voinut sanoa sotamiesjonoiksi, jotka marssivat rajalle kolmea tietä.»
»Totisesti, kelpo Gamain», sanoi tuntematon ihailua teeskennellen, »teidän terävältä silmältänne ei jää mikään huomaamatta… Ja te luulette, että kaappihomman asemasta kuningas ja teidän oppipoikanne olivatkin hääränneet sen kartan kimpussa?»
»Olen siitä ihan varma», vakuutti Gamain.
»Ette voi olla siitä varma.»
»Totta tietenkin voin.»
»Voitteko sen todistaa?»
»Se on hyvin helppoa. Neuloissa oli vahapää — yksissä musta, toisissa sininen ja kolmansissa punainen — ja kuningas piteli kädessään ja kaiveli hajamielisyydessään hampaita punapäisellä neulalla.»
»Ah, Gamain ystävä», sanoi tuntematon, »jos minä keksisin jonkun asesepän alaan kuuluvan uuden työmenetelmän, niin minäpä en päästäkään teitä työpajaani, en edes kulkemaan sen kautta, se on varma se, tai minä sidon silmänne, kuten teille tehtiin sinä päivänä, jolloin teidät vietiin äsken mainitun ylhäisen herran taloon. Ja vaikka silmänne olikin sidottu, panitte silti merkille, että portaissa oli kymmenen askelta ja että talo oli bulevardin puolella.»
»Malttakaas toki», sanoi Gamain ihastuneena osakseen tulleista ylistelyistä, »ette ole vielä perillä. Kaappi oli tosiaankin olemassa.»
»Ahaa! Missä sitten?»
»Niin, missäkö? Koettakaa arvata. Seinään koverrettuna, hyvä ystävä!»
»Mihin seinään?»
»Sen sisäkäytävän seinään, joka yhdistää kuninkaan vuodekomeron kruununprinssin huoneeseen.»
»Tiedättekö, että mitä nyt kerrotte on perin huvittavaa?
Entä oliko se kaappi julkisesti näkyvissä?»
»Älkää nuolaisko ennenkuin tipahtaa… tarkoitan, että katselin ympärilleni silmät suurina, mutta kun en huomannut mitään, sanoin: 'No, entä kaappi, missä se siis on?' — Kuningas silmäili ympärilleen ja sanoi sitten minulle: 'Gamain, olen aina luottanut sinuun, ja vain sinä saat tietää minun salaisuuteni. Katso nyt.' —Ja oppipojan pidellessä kynttilää — päivä ei näet päässyt tähän käytävään — kuningas irroitti neliöruudun seinälaudoituksesta ja minä huomasin pyöreän syvennyksen, jonka suu oli lähes kaksi jalkaa läpimitaten. Huomatessaan minun ihmettelevät ilmeeni kuningas virkkoi, iskien silmää oppipojalle: 'Hyvä ystävä, näetkö tuon syvennyksen? Minä olen laittanut sen rahojen säilytyspaikaksi. Tämä nuori mies on auttanut minua niinä neljänä viitenä päivänä, jotka hän on viettänyt linnassa. Nyt on sovitettava lukko tähän rautaoveen, jonka tulee sulkeutua niin, että neliöruutu sopii paikalleen ja peittää oven kuten se peittää syvennyksenkin. Tarvitsetko apua? Tämä nuori mies kyllä auttaa sinua. Tuletko hänettä toimeen? Siinä tapauksessa käytän hänen apuaan toisaalla, mutta yhä palvelukseeni.' — 'Oh‘, vastasin minä, 'te tiedätte hyvin, että milloin minä voin suorittaa jonkun työn yksin, en pyydä kenenkään apua. Tässä on puuhaa neljäksi tunniksi hyvälle työmiehelle, ja minä olen mestari, mikä merkitsee, että kaikki on valmista kolmessa tunnissa. Lähtekää te, nuori mies, askareillenne, ja te myöskin, sire. Jos te haluatte kätkeä jotakin tuohon, tulkaa kolmen tunnin perästä takaisin.' — Kaikesta päättäen kuningas oli antanut oppipojalle työtä toisaalla, sillä minä en nähnyt häntä sen koommin. Kolmen tunnin kuluttua kuningas tuli yksin ja kysyi: 'No, Gamain, kuinka pitkällä olemme?' — 'Jaha, valmis on, sire', vastasin hänelle. Ja minä näytin hänelle ovea, joka liikkui niin että oli sula nautinto sitä katsella, pienimmättäkään narinatta, ja lukkoa, joka kävi kuin herra Vaucansonin automaatti. —'Hyvä', sanoi hän minulle. 'Gamain, sinä saat auttaa minua, kun lasken rahat, jotka aion kätkeä tuonne. — Kun kamaripalvelija oli tuonut huoneeseen neljä säkillistä kaksoislouisdoreja, virkkoi kuningas: 'Laskekaamme. Minä laskin miljoonan ja hän toisen, ja kun sitten jäi jäljelle viisikolmatta kultarahaa', sanoi hän: 'Kuulehan, Gamain, nämä viisikolmatta louisdoria ovat sinun palkkiosi vaivastasi. — Siinä oli häväistystä jo enemmän kuin tarpeeksi, että antoi köyhän miehen, jolla on viisi lasta, laskea miljoonan louisdoreja ja lahjoitti sitten viisikolmatta palkkioksi! Vai mitä te arvelette?»
Tuntematon suipisti huuhaan.
»Se oli tosiaankin halpamaista», sanoi hän.
»Kuunnelkaa edelleen, emme ole vielä lopussa. Minä otin tarjotut viisikolmatta louisdoria, työnsin ne laskuuni ja sanoin: 'Kiitos kaunis, sire, mutta minä en ole saanut juotavaa enkä syötävää sitten kun aamulla ja nyt minä olen läkähtyä janoon.' Tuskin olin lopettanut sanottavani, kun kuningatar astui sisälle salaovesta ja seisoi äkkiä, varoittamatta, minun edessäni. Hän kantoi pientä tarjotinta, jolla oli lasillinen viiniä ja pieni leivos. — 'Kunnon Gamain', sanoi hän minulle, 'teidän on jano, juokaa tämä viini, teidän on nälkä, syökää tämä leivos.' — 'Ah, rouva kuningatar', sanoin minä ja kumarsin, 'ei teidän olisi tarvinnut vaivautua minun takiani, se oli ihan turhaa'.
— Mitä arvelette? Lasillinen viiniä miehelle, joka sanoo olevansa janoinen, ja leivos miehelle, joka sanoo olevansa nälkäinen! Mitä kuningatar luuli sellaisilla annoksilla tehtävän? Kaikesta huomasi, ettei hänen ole milloinkaan ollut nälkä eikä jano! Lasillinen viiniä… ihan käy sääliksi!»
»No, epäsittekö tarjouksen?»
»Olisi pitänyt evätä… mutta minä join kun joinkin viinin. Leivoksen sen sijaan panin nenäliinaani ja päättelin itsekseni: — Mikä ei ole hyvää isälle, on hyvää lapsille. — Sitten minä kiittelin hänen majesteettiaan, kuten tulikin, ja lähdin kotimatkalle vannoen mennessäni, ettei minua enää nähdä Tuileries-palatsissa.»
»Miksi sanoitte äsken, että teidän olisi pitänyt evätä kuningattaren tarjous ja olla juomatta viini?»
»Koska he olivat panneet siihen myrkkyä. Tuskin olin sivuuttanut Toumant-sillan, kun minun tuli jano… ja polttava jano tulikin! Kun vasemmalla puolellani oli joki ja oikealla viinikauppoja, epäröin tovin, menisinkö joelle… Ah, siellä vasta huomasin oikein selvästi, kuinka kelvotonta lajia heidän tarjoomansa viini oli, sillä mitä enemmän join, sitä janoisemmaksi tulin! Sitä jatkui sitten, kunnes menetin tajuntani. Mutta kyllä he saavat vielä nähdä! Jos minut milloin kutsutaan todistamaan heitä vastaan, niin minä sanon, että he ovat antaneet minulle viisikolmatta louisdoria työskenneltyäni neljä tuntia yhteen kyytiin ja laskettuani miljoonan, ja peläten minun antavan ilmi paikan, mihin he kätkevät aarteensa, he ovat myrkyttäneet minut kuin koiran!» [Sellaisen syytöksen tämä kurja todella esittikin konventin edessä kuningatarta vastaan.]
»Ja minä, kelpo Gamain», sanoi aseseppä, joka ilmeisesti oli saanut kaikki haluamansa tiedot ja nousi lähteäkseen, »minä vahvistan todistuksenne sanomalla, että minä annoin teille vastamyrkkyä, jonka avulla te virkositte elämään».
Gamain tarttui tuntemattoman käsiin ja huudahti:
»Me olemmekin tästedes ystäviä elämässä ja kuolemassa!»
Ja aito spartalaisen kohtuullisena Gamain kieltäytyi ottamasta viinilasia, kun se tuntematon ystävä, jolle hän juurikaan vannoi ikuista toveruutta, tyrkytti sitä hänelle kolmannen ja neljännen kerran. Ammoniakki oli vaikuttanut lukkoseppämestariin kahdella tavalla: selvittänyt tuota pikaa hänen humalansa ja saanut hänet seuraaviksi neljäksikolmatta tunniksi inhoamaan viiniä. Gamain lähti Versaillesin suunnalle ja saapui perille kello kaksi aamulla eheänä ja terveenä, nutun taskussa kuninkaan viisikolmatta louisdoria ja housuntaskussa kuningattaren leivos.
Jäätyään yksikseen tekaistu aseseppä otti vyötärystaskustaan kilpikonnankuorisen, kultapäärmäisen muistikirjan ja kirjoitti siihen seuraavan kaksiosaisen merkinnän:
Kuninkaan vuodekomeron takana, pimeässä käytävässä, joka vie kruununprinssin huoneeseen — rautakaappi.
Otettava selko, eikö Louis Lecomte, lukkosepänoppilas, olekin vain kreivi Louis, markiisi de Bouillén poika, joka yksitoista päivää sitten saapui Metzistä Pariisiin.