X
Tohtori Guillotinin kone
Jo kahta päivää myöhemmin sai Cagliostro niiden omituisten tuntosarvien avulla, joita hänelle oli kaikissa kansankerroksissa, yksinpä kuninkaankin palveluskunnan keskuudessa, selville, että kreivi Louis de Bouillé oli tullut Pariisiin lokakuun 15 tai 16 päivänä; hänen serkkunsa Lafayette oli tavannut hänet 18 päivänä; samana päivänä tämä oli esitellyt hänet kuninkaalle; 22 päivänä nuorukainen oli tarjoutunut sepänoppilaaksi Gamainille; oli viipynyt hänen luonansa kolme päivää; neljäntenä päivänä lähtenyt mestarin kanssa Versaillesista Pariisiin; oli päässyt esteettömästi kuninkaan puheille; oli palannut asuntoonsa, jonka oli vuokrannut ystävänsä Achille du Chasteletin huoneiston vierestä; oli heti muuttanut pukua ja matkustanut samana iltana postivaunuissa Metziin.
Toisaalta, päivää myöhemmin sen jälkeen kun hänellä oli ollut yöllinen keskustelu Beausiren kanssa Saint-Jeanin hautuumaalla, hän oli nähnyt entisen aliupseerin touhuissaan kiiruhtavan Bellevueen pankkiiri Zannonen puheille. — Palattuaan kello seitsemältä aamulla pelaamasta — hän oli hävinnyt viimeisenkin louisdorinsa herra Lawin erehtymättömän martingalen uhallakin — Beausire huomasi kotinsa ihan autioksi. Neiti Oliva ja pikku Toussaint olivat kadonneet.
Silloin Beausiren mieleen johtui, että kreivi Cagliostro oli kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssansa ulos ja selittänyt, että hänellä oli jotakin tähdellistä sanottavaa neiti Olivalle.
Oli aihetta seuraavanlaiseen epäluuloon: kreivi oli ryöstänyt neiti Olivan. Hyvänä vainukoirana Beausire käänsi nenänsä näille jäljille ja seurasi niitä Bellevueen saakka. Siellä hän oli maininnut nimensä ja hänet oli heti opastettu parooni Zannonen eli kreivi Cagliostron luo — lukijan omassa vallassa on, kumpaa nimitystä haluaa käyttää tästä, ellei juuri kertomuksemme päähenkilöstä niin ainakin esitettävänämme olevan murhenäytelmän sokkanaulasta.
Astuttuaan salonkiin, jonka me jo tunnemmekin, kun olemme aikaisemmin nähneet siellä tohtori Gilbertin ja markiisi de Favrasin, ja jouduttuaan kreivin eteen Beausire tuli hämilleen. Kreivi tuntui hänestä niin ylhäiseltä herralta, ettei hän uskaltanut tiukata tältä rakastajatartaan.
Cagliostro puolestaan näytti osaavan lukea entisen aliupseerin salaisimmatkin ajatukset, koskapa sanoi:
»Herra Beausire, olen huomannut erään asian, sen näet, että teissä on vain kaksi todellista intohimoa, peli ja neiti Oliva.»
»Ah, herra kreivi», huudahti Beausire, »te siis tiedätte, millä asialla olen täällä?»
»Vallan hyvin tiedän. Olette tullut tiedustelemaan minulta neiti
Olivaa. Hän on minun luonani.»
»Mitä, onko hän herra kreivin luona?»
»On, Saint-Clauden kadun varrella olevassa asunnossani. Hän elelee siellä entisessä huoneistossaan, ja jos te olette hyvin järkevä, jos minä olen tyytyväinen teihin, jos te tuotte minulle haluamani tiedot, niin jonakin päivänä, herra Beausire, panemme taskuunne viisikolmatta louisdoria, jotta pääsette esiintymään aatelismiehenä Palais-Royalissa, ja selkäänne kauniin puvun esiintyäksenne rakastajana Saint-Clauden varrella.»
Beausirella oli hyvä halu korottaa äänensä ja vaatia neiti Oliva haltuunsa, mutta Cagliostro oli virkkanut pari sanaa onnettomasta Portugalin lähetystön jutusta, joka häilähteli entisen aliupseerin pään päällä kuin Damokleen miekka, ja Beausire oli pysynyt vaiti.
Kun hän lausui epäilevänsä, ettei neiti Oliva ollut Saint-Clauden kadun asuintalossa, käski kreivi valjastaa vaununsa, ajoi Beausiren kanssa puistokadun rakennukseen, vei hänet »kaikkeinpyhimpään», siirsi seinältä erään kuvan sivulle ja osoitti hänelle taidokkaasti sommitellusta aukosta neiti Olivaa, joka kuningatarmaisesti puettuna lojui isossa, kahden istuttavassa sohvassa lukien jotakin siihen aikaan yleisesti harrastettua huonoa kirjaa. Sellaiset kirjat olivat neiti de Taverneyn entisen kamarineidon suurin ilo, milloin onnellinen sattuma salli hänen päästä niihin käsiksi. Hänen poikansa, pikku Toussaint, joka oli puettu kuin kuninkaanpoika, päässä Henrik IV:n kuosinen, valkoinen sulkatöyhtölakki ja jalassa taivaansiniset merimieshousut, joita kannatteli kolmivärinen, kultatupsuinen vyö, leikki uhkeilla leluilla.
Silloin Beausire tunsi, kuinka rakastajan ja isän sydän laajeni hänen rinnassaan. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä kreivi häneltä tahtoi, ja sanojensa mittaisena miehenä kreivi päivinä, jolloin Beausire oli tuonut jonkun mielenkiintoisen tiedon, salli hänen, sen jälkeen kuin hän oli saanut kreivin kädestä maksun kullassa, mennä noutamaan palkkansa rakkaudessa neiti Olivan sylistä.
Kaikki oli siis sujunut kreivin toivomusten ja voisi sanoa myöskin Beausiren toivomusten mukaan, kun joulukuun loppupäivinä, hetkellä, joka tähän vuodenaikaan oli ihan tavaton, toisin sanoen kello kuusi aamulla, tohtori Gilbert, joka oli työskennellyt jo puolitoista tuntia, kuuli oveltaan kolme iskua ja tunsi niiden laadusta, että kolkuttaja oli joku vapaamuurariveli.
Hänen oli mentävä avaamaan.
Kreivi Cagliostro, hymy huulilla, seisoi oven toisella puolella.
Joutuessaan vastakkain tämän salaperäisen miehen kanssa ei Gilbert milloinkaan voinut masentaa eräänlaista puistattavaa tunnetta.
»Ah», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, kreivi?»
Sitten hän ojensi väkinäisesti kätensä ja jatkoi:
»Tervetuloa, olkoon hetki mikä tahansa ja liikuttepa millä asialla hyvänsä!»
»Asiani, hyvä Gilbert», selitti kreivi, »on halu saada teidät tulemaan mukaan erääseen ihmisystävälliseen kokeeseen, josta minulla on ollut kunnia jo puhua teille aikaisemmin».
Gilbert koetti turhaan muistella, mistä kokeesta kreivi oli joskus puhunut.
»En muista», sanoi hän.
»Tulkaa silti, hyvä Gilbert, minä en vaivaa teitä suotta, saatte olla siitä varma. Muuten siellä, minne aion teidät viedä, tapaatte vanhoja tuttuja.»
»Hyvä kreivi», sanoi Gilbert, »minne tahansa minut haluattekin viedä, lähden kanssanne ennen kaikkea juuri teidän takianne. Paikka, minne tulen, ja henkilöt, jotka tapaan, ovat toisarvoisia seikkoja.»
»Kas niin, tulkaa nyt, sillä meillä ei ole aikaa hukattavana.»
Gilbert oli täysissä pukeissa, hänen tarvitsi vain panna kynä pois ja ottaa hattu.
Kun nämä toimet oli suoritettu, sanoi hän:
»Kreivi, olen määrättävissänne.»
»Lähtekäämme», vastasi kreivi lyhyesti.
Hän meni edellä, Gilbert seurasi perässä.
Miehet nousivat ulkona odotteleviin vaunuihin.
Vaunut lähtivät heti liikkeelle kreivin tarvitsematta antaa minkäänlaista määräystä. Ilmeisesti ajuri tiesi jo ennestään, minne matka oli suunnattava.
Neljännestunnin ajon jälkeen, jonka kestäessä Gilbert huomasi vaunujen kulkevan halki koko Pariisin ja sivuuttavan tulliportin, pysähdyttiin isoon neliöpihaan, jota ympäröivissä seinissä oli kaksi kerrosta pieniä ristikkoikkunoita.
Portti, josta vaunut olivat ajaneet sisälle, sulkeutui niiden perässä.
Astuttuaan alas vaunuista Gilbert huomasi olevansa jonkun vankilan pihamaalla ja silmäiltyään tarkemmin ympäristöään hän tunsi sen Bicêtren pihaksi.
Tämä näyttämö, luonnostaankin jo synkännäköinen, vaikutti sitäkin alakuloisemmalta, kun hämärtävä päivä vain vaivoin näytti uskaltavan tulla tähän pihaan.
Kello lienee ollut neljänneksen yli kuuden aamulla. Talvisaikaan se päivänhetki on perin ikävä, sillä silloin kylmä tehoo lujarakenteisimpiinkin ihmisiin.
Hieno tihkusade valui harson lailla alas ja pieksi vankilan harmaita seiniä.
Keskellä pihaa oli työssä viisi kuusi puuseppää mestarin valvoessa työtä. Työtä johti muuan pieni, mustapukuinen mies, joka yksinään liikkui enemmän kuin kaikki muut. Miehet olivat pystyttämässä jotakin oudonnäköistä, omituista konetta.
Huomatessaan saapuneet vieraat pieni, mustapukuinen mies kohotti päänsä.
Gilbert säpsähti. Hän tunsi miehen tohtori Guillotiniksi, jonka hän oli tavannut Maratin luona. Tuo kone oli isossa koossa sama, jonka hän oli nähnyt pienoiskoossa Kansan Ystävän toimittajan kellarissa.
Pieni mies puolestaan tunsi myöskin Cagliostron ja Gilbertin.
Näiden kahden henkilön tulo oli kaikista päättäen niin tärkeä tapaus, että hän katsoi asiakseen luopua hetkeksi työn johdosta ja lähteä heitä tervehtimään.
Mutta sitä ennen hän sentään kehoitti puuseppämestaria valvomaan tarkoin miestensä hommia.
»No, no, mestari Guidon… tuo on hyvä», sanoi hän. »Pankaa ensiksi kuntoon alusta. Alusta nähkääs on koko rakennuksen pohja. Kun alusta on valmis, pystyttäkää molemmat pylväät, mutta katsokaa tarkoin, etteivät rajamerkit tule liian etäälle tai liian lähelle. Minä olen muuten paikalla enkä päästä teitä näkyvistäni.»
Sitten hän lähestyi Cagliostroa ja Gilbertiä, jotka säästivät häneltä puoli taivalta.
»Hyvää huomenta, parooni», tervehti hän. »On kovin miellyttävää, että tulette ensimmäisenä ja tuotte mukananne tohtorin. Tohtori, muistatte kai vielä, että olin kutsunut teidät Maratin luona katsomaan koettani, mutta olin unohtanut kysyä osoitettanne… Te näette kohta jotakin merkillistä, kaikkein ihmisystävällisimmän koneen, mitä milloinkaan on keksitty.»
Sitten hän kääntyi äkkiä tähän koneeseen päin, rakkaimman huolenpitonsa esinettä tarkastamaan.
»No, no, Guidon, mitä te nyt teette?» sanoi hän. »Te panette etupuolen taaksepäin.»
Hän hypähti portaille, jotka kaksi apuria oli juuri kiinnittänyt neliölautaan, ja oli tuossa tuokiossa alustalla, missä hänen läsnäolonsa riitti parissa sekunnissa korjaamaan erehdyksen, jonka tämän uuden koneen salaisuuksiin perehtymättömät työmiehet olivat tehneet.
»Kas noin», virkkoi tohtori Guillotin katsellen tyytyväisenä, kuinka työ hänen johdossaan sujui kuin itsestään. »Nyt on enää pantava leikkuuveitsi uurteeseen… Guidon, Guidon», huudahti hän äkkiä kuin kauhistuneena, »kuulkaas, miksei uurretta ole vahvistettu messinkilevyllä?»
»Ah, tohtori, nähkääs, minä ajattelin, että hyvin voideltu kelpo tammipuu olisi yhtä hyvä kuin messinki», vastasi puuseppämestari.
»Siinä nyt ollaan», sanoi tohtori halveksivasti, »säästäväisyyttä, kitsautta, vaikka kysymyksessä on tieteen kehitys, inhimillinen hyvä! Guidon, jos kokeemme tänään epäonnistuu, panen teidät siitä vastuuseen. Hyvät herrat, otan teidät todistajiksi», jatkoi tohtori puhutellen Cagliostroa ja Gilbertiä, »haastan teidät todistamaan, että minä olin pyytänyt tekemään kourut messingistä ja että minä panen vastalauseen, kun niitä ei ole tehty messingistä. Jos veitsi nyt pysähtyy puolitiehen tai liukuu huonosti, niin se ei ole minun vikani, minä pesen käteni.»
Kahdeksantoista vuosisataa eroitti sen eleen, jonka tohtori teki uuden kojeensa tasokkeella, siitä kädenliikkeestä, jonka Pilatus aikoinaan oli tehnyt palatsinsa parvekkeelta.
Mutta kaikista näistä pikku vastoinkäymisistä huolimatta koje saatiin pystyyn ja kohotessaan se sai eräänlaisen inhimillisen hahmon, joka riemastutti keksijäänsä, mutta pani tohtori Gilbertin värisemään.
Cagliostro pysyi tunteettomana. Tuntui siltä kuin Lorenzan kuoleman jälkeen tämä mies olisi kivettynyt marmoriksi.
Seuraavassa kuvailemme tämän koneen ulkomuotoa.
Alimpana oli ensimmäinen tasoke, jolle päästiin lyhyitä myllyportaita pitkin.
Tämä tasoke — mestauslava — oli viisitoista jalkaa leveä neliö. Siltä kohosi, vastapäätä portaita ja suunnilleen kymmenen jalan päässä niistä, kaksi yhdensuuntaista, kymmenen tai kahdentoista jalan korkuista pylvästä.
Näihin pylväihin oli uutettu se kuulu kouru, jossa mestari Guidon oli säästellyt messinkiä; sen säästäväisyyden olemme nähneet aiheuttavan ihmisystävällisen tohtori Guillotinin kovaääniset huudahdukset.
Tätä kourua pitkin liukui puolikuunmuotoinen leikkuuterä. Kun sitä kannatteleva jousi päästettiin auki, putosi veitsi vapaasti omalla painollaan. Lisäpainolla se oli tehty sata kertaa raskaammaksi.
Pylväitten väliin oli tehty pieni aukko, johon sopi ihmisen pää. Kun tämän reiän molemmat puupuoliskot lyötiin kiinni, muodostivat ne kuin renkaan kaulan ympärille.
Tavallisen miehen mittaisesta laudasta sommiteltu vipulauta heilahti määrätyllä hetkellä ja heilahtaessaan se joutui itsestään äsken mainitun ikkunan tasalle.
Kuten näkyy, oli kaikki tämä mitä nokkelinta keksintöä.
Silläaikaa kun puusepät, mestari Guidon ja tohtori viimeistelivät kojeen kuntoonpanoa, Cagliostron ja Gilbertin keskustellessa kojeen enemmästä tai vähemmästä alkuperäisyydestä — kreivi piti riidanalaisena tohtori Guillotinin keksinnön alkuperäisyyttä huomauttaen hänen kojeensa muistuttavan italialaista mannayaa ja varsinkin Toulousen vanneveistä, jolla marsalkka de Montmorency oli mestattu [»Tässä maakunnassa», sanoo Puységur, »käytetään kahden puupalikan väliin kiinnitettyä vanneveistä; kun mestattavan pää on painettu pölkylle, nykäisee joku nuorasta, veitsi putoaa ja irroittaa ruumiista pään»]— saapui pihalle uusia vieraita, jotka nekin epäilemättä oli kutsuttu olemaan mukana tässä kokeessa.
Heitä oli ensinnäkin meille ennestään tuttu vanhus, joka on esittänyt toimekasta osaa pitkän kertomuksemme vaiheissa. Vaikka häntä vaivasi sairaus, joka pian vei hänet kuolemaan, oli hän virkaveljensä Guillotinin kutsua noudattaen poistunut huoneestaan ja, varhaisesta aamuhetkestä ja huonosta säästä piittaamatta, tullut katsomaan, kuinka kone toimisi.
Gilbert tunsi hänet ja riensi kunnioittavasti häntä tervehtimään.
Hänen seurassaan oli herra Giraud, Pariisin kaupunginarkkitehti, joka sai kiittää hoitamaansa virka-asemaa hänelle tulleesta erikoiskutsusta.
Toiseen ryhmään, joka ei ollut ketään tervehtinyt ja jota kukaan ei ollut tervehtinyt, kuului neljä miestä, kaikki neljä hyvin yksinkertaisissa pukimissa.
Pihalle päästyään nämä neljä miestä olivat heti siirtyneet mahdollisimman etäälle siitä paikasta, missä Cagliostro ja Gilbert seisoivat, ja pysyttelivät sopessaan, nöyrinä, puhellen kuiskaavalla äänellä ja sateesta huolimatta pidellen hattua kädessään.
Se heistä, joka näytti päälliköltä tai jota muut kolme kuuntelivat kunnioittavasti, kun hän puhui heille matalalla äänellä, oli viidenkymmenen tai kahdenkuudetta vuoden ikäinen, kookasvartaloinen, suopeasti hymyilevä ja avomielisen näköinen mies.
Tämä mies oli Charles-Louis Sanson. Hän oli syntynyt helmikuun 15 päivänä 1738. Hän oli nähnyt isänsä teloittavan Damiensin ja ollut apuna, kun isällä oli ollut kunnia katkaista herra de Lally-Tollendalin kaula.
Hänellä oli tavallisessa käytännössä nimityksenään Monsieur de Paris,
»Pariisin herra».
Muut kolme olivat hänen poikansa, joka myöhemmin sai kunnian auttaa häntä Ludvig XVI:n teloituksessa, ja hänen kaksi apulaistaan.
Monsieur de Parisin, hänen poikansa ja hänen kahden apulaisensa läsnäolo antoi herra Guillotinin koneelle hirvittävän kaunopuheisuuden leiman, se kun todisti, että koe, jonka hän aikoi tehdä, oli saanut hallituksen hyväksymisen, ellei, juuri takuuta.
Tällä hetkellä monsieur de Paris näytti hyvin alakuloiselta. Jos kone, jonka koekäyntiä hänet oli kutsuttu katsomaan, hyväksyttäisiin, menettäisi hänen esiintymisensä kaiken maalauksellisuutensa. Teloittaja ei olisi enää joukon silmissä tuomioenkeli kädessä säkenöivä kalpa; pyöveli olisi vain jonkunlainen vanginvartija, joka nykäisee kuolemannuorasta.
Sillä taholla oli siis todellinen vastustuspuolue.
Koska sadetta yhä jatkui, heikompana kenties, mutta sitä tiheämpänä, alkoi tohtori Guillotin pelätä, että ruma sää voisi karkoittaa jonkun hänen katselijakunnastaan, ja kääntyi senvuoksi huomattavimman ryhmän puoleen, sen, johon kuuluivat Cagliostro, Gilbert, tohtori Louis ja arkkitehti Giraud, ja sanoi kuin teatterinjohtaja, joka tuntee yleisön käyvän kärsimättömäksi:
»Hyvät herrat, me odotamme enää vain yhtä henkilöä, tohtori Cabanisia.
Kun hän saapuu, voimme aloittaa.»
Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun pihalle ajoivat kolmannet vaunut, joista astui ulos muuan kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen mies, avo-otsainen, älykkään näköinen, vilkaskatseinen tutkijatyyppi.
Tämä tulija oli viimeinen kaivattu vieras, tohtori Cabanis.
Hän tervehti jokaista ystävällisesti, kuten sopiikin filosofilääkärin tehdä, meni tarjoamaan kättä Guillotinille, kun tämä korkealta tasokkeelta huudahti:
»Tulkaahan nyt, tohtori, tulkaa väleen, teitä vain on odoteltukin!»
Sitten tohtori Cabanis siirtyi Cagliostron ja Gilbertin seuraan.
Silläaikaa hänen vaununsa asettuivat toisten ajoneuvojen rinnalle.
Monsieur de Parisin ajoneuvot olivat vaatimattomasti jääneet portille.
»Hyvät herrat», sanoi tohtori Guillotin, »koska emme odota enää ketään tulevaksi, voimme nyt aloittaa».
Hän heilautti kättänsä, muuan ovi aukeni ja ulos astui kaksi miestä, yllä eräänlainen harmaa univormu. He kantoivat olkapäillään säkkiä, jonka kankaan alta häämöttivät epäselvästi ihmisruumiin muodot.
Ristikkoikkunoitten taakse ilmestyi valjuja mielipuolenkasvoja. Tylsin silmin he katselivat — heitä ei tietenkään ollut kutsuttu katselijoiksi — tätä odottamatonta ja kaameaa näytelmää, jonka valmisteluja ja tarkoitusta he eivät voineet käsittää.