XII
Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Taverneyn linnassa kaksikymmentä vuotta takaperin
Noustuaan pelipöydästä kuningas suuntasi askelensa niitä nuoria miehiä kohden, joiden iloinen nauru oli herättänyt hänen huomiotaan jo ennenkuin hän oli astunut saliin.
Hänen lähestyessään syntyi mitä syvin hiljaisuus.
»No, hyvät herrat», sanoi hän, »onko kuningas siis niin onneton, että alakuloisuus kulkee hänen mukanaan?»
»Sire…» mutisivat nuoret miehet.
»Iloisuutenne oli rajaton ja naurunne raikuva, kun kuningatar ja minä tulimme taloon.»
Sitten hän ravisti päätänsä ja jatkoi:
»Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!»
»Sire», virkkoi de Lameth, »kunnioituksesta…»
»Hyvä Charles», keskeytti kuningas, »kun te sunnuntaisin tai torstaisin pääsitte lomalle ja minä kutsutin teidät Versaillesiin virkistymään, herkesittekö nauramasta, kun minä olin siellä? Sanoin äsken: 'Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!' Minä sanon nyt: 'Onnellisia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa nauretaan!'»
»Sire», sanoi de Castries, »asianlaita on sellainen, että iloisuutemme aihe ei kenties tunnu teidän majesteetistanne kaikkein koomillisimmalta».
»Mistä te siis puhelitte, hyvät herrat?»
»Sire», sanoi Suleau ja astui esille, »minä antaudun syyllisenä teidän majesteetillenne».
»Ah, tekö, herra Suleau! Olen lukenut Apostolien Tekojen eilisen numeron. Varokaa, varokaa!»
»Mitä sitten, sire?» kysyi nuori sanomalehtimies.
»Te olette hieman liian kuningasmielinen. Voitte joutua ikäviin rettelöihin neiti Théroignen rakastajan kanssa.»
»Herra Populuksen kanssa?» sanoi Suleau nauraen.
»Juuri hänen. Entä mitä on tullut runoelmanne sankarittaresta?»
»Théroignestako?»
»Niin… En ole kuullut hänestä enää mitään.»
»Sire, minä luulen, että hänen mielestään vallankumouksemme ei edisty kyllin nopeasti ja että hän on mennyt yllyttämään Brabantin vallankumousta. Teidän majesteettinne tietää kai, että…»
»En, sitä en tiennyt… Häntäkö äsken nauroitte?»
»Emme, sire. Me nauroimme kansalliskokoukselle.»
»Ohoh, hyvät herrat! Teitte oikein, kun muutuitte vakaviksi minut huomatessanne. Minä en voi sallia, että minun luonani nauretaan kansalliskokoukselle. Enhän minä tosin», lisäsi kuningas kuin perääntyen, »nyt ole kotonani, vaan prinsessa Lamballen luona. Ja siksi, nauramatta ollenkaan tai nauraen hiljaa, te voitte sanoa minulle, mikä sai teidät nauramaan niin kovaa.»
»Kuningas tietää, mistä asiasta tänään keskusteltiin kansalliskokouksessa koko istunnon aika?»
»Tiedän, ja se kysymys oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Eikö ollut kysymys uudesta koneesta, jolla rikolliset mestataan?»
»Ja jonka tohtori Guillotin on tarjonnut kansalle… siitä juuri, sire», vastasi Suleau.
»Vai niin, herra Suleau, ja te teette pilkkaa herra Guillotinista, ihmisystävästä? Taidatte vallan unohtaa, että minäkin olen ihmisystävä.»
»Oh, sire, minun käsittääkseni on ero ihmisystävällä ja ihmisystävällä. Ranskan kansan etunenässä esimerkiksi on ihmisystävä, joka on poistanut tutkintokidutuksen. Häntä me kunnioitamme ja ylistämme, teemme enemmänkin, me rakastamme häntä, sire.»
Kaikki nuoret miehet kumarsivat yhtaikaa.
»Mutta», jatkoi Suleau, »on toisia, joilla lääkärinä on tuhansia toinen toistaan suorempia tai epäsuorempia keinoja poistaakseen sairaat elämästä ja jotka nyt keksivät keinoja, kuinka saisivat terveet kuolemaan. Ah, sire, pyydän teidän majesteettianne luovuttamaan heidät minulle!»
»Entä mitä teette heille, herra Suleau? Katkaisetteko heidän kaulansa kivuttomasti?» kysyi kuningas viitaten tohtori Guillotinin esittämään väitteeseen. »Annatteko heidän tuntea niskassaan kevyttä raikkautta?»
»Sire, sitä minä heille toivon», sanoi Suleau, »mutta sitä en heille lupaa».
»Mitä, sitäkö heille toivotte?» ihmetteli kuningas.
»Niin, sire. Minun mielestäni on ihan paikallaan, että uusien koneitten keksijät itse ensin koettelevat niitä. Minä en suuriakaan sääli mestari Aubriotia, joka koetteli Bastiljin muurien vahvuutta, enkä messire Enguerrand de Marignytä, joka sai joululahjaksi Montfauconin hirsipuun. Valitettavasti minulla ei ole kunniaa olla kuningas, onneksi minulla ei ole kunniaa olla tuomari, on siis todennäköistä, että minun täytyy kunnioitettavan Guillotinin suhteen pysyä siinä, mitä hänelle lupaan, ja siinä, mitä olen jo alkanut tehdä.»
»Mitä olette luvannut tai oikeammin mitä olette tehnyt?»
»Mieleeni on juolahtanut, sire, että tuon ihmisyyden suuren hyväntekijän täytyy saada palkkio hyvästä teostaan. Niinpä huomenna siinä Apostolien Tekojen numerossa, joka painetaan tänä yönä, toimitetaan ristiäiset. On oikein, että tohtori Guillotinin tytär, jonka isä on julkisesti tunnustanut omakseen kansalliskokouksen edessä, saa nimekseen neiti Guillotine.»
Kuningaskaan ei voinut olla hymyilemättä.
»Ja», lisäsi Charles de Lameth, »koska häitä ja ristiäisiä ei voi laulutta viettää, on herra Suleau tehnyt kummitytöstään kaksikin laulua».
»Kaksi?» kummasteli kuningas.
»Sire», selitti Suleau, »kunkin maun mukaan».
»Entä mihin säveleeseen olette laulunne sovittanut? Minun mielestäni sopii siihen vain sävel De profundis.»
»Hyi, toki, sire! Teidän majesteettinne siis unohtaa sen mielihyvän, jota saa tuta, kun herra Guillotinin tytär katkaisee kaulan; portin edustalle muodostuu varmasti jono. Ei, sire, toinen lauluistani on saanut kuosiin tulleen sävelen, Exaudet-menuetin nuotin, ja toista lauletaan sekasävelten mukaan, sillä se on potpourri.»
»Ja saako jo ennakolta maistaa lauluanne, herra Suleau?» kysyi kuningas.
Suleau kumarsi.
»Minä en ole kansalliskokous», vastasi hän, »yrittääkseni rajoittaa kuninkaan valtaa. Minä olen hänen majesteettinsa uskollinen alamainen ja minun mielestäni kuningas voi tehdä kaikki mitä haluaa.»
»No niin, minä kuuntelen.»
»Sire», sanoi Suleau, »minä tottelen».
Ja niin hän lauloi puoliääneen, Exatidet-menuetin sävelen mukaan, laulunsa. Nuorten miesten nauru yltyi. Ja vaikka tämä kaikki ei kuninkaasta tuntunut kovinkaan huvittavalta, ei hän mielinyt ilmaista mielenliikutustaan, joka vastoin hänen tahtoaan kouristi hänen sydäntään.
»No niin, hyvät herrat», virkkoi kuningas, »te nauratte, mutta jospa tämä tohtori Guillotinin kone hyvinkin säästää poloisilta kuolemaantuomituilta hirveät kärsimykset! Mitä yhteiskunta haluaa, vaatiessaan rikollisen kuolemaa? Yksilön puhdasta ja yksinkertaista alistumista. Jos tähän alistumiseen liittyy tuskia, kuten on laita teilausta, silpomista sovellutettaessa, silloin ei harjoiteta oikeutta.»
»Mutta, sire», huomautti Suleau, »kuka sanoo teidän majesteetillenne, että tuska lakkaa, kun pää irroitetaan ruumiista? Kuka takaa, ettei elämä jatku molemmissa typistetyissä ruumiinosissa ja ettei kuoleva kärsi kaksinkertaisia tuskia tietäessään tämän kaksinaisuuden?»
»Siitä kysymyksestä väitelkööt ammattimiehet», sanoi kuningas. »Mikäli tiedän, on Bicêtressâ kokeiltu tällä koneella, vieläpä tänä aamuna. Oliko kukaan teistä mukana tässä kokeessa?»
»Ei, sire, ei, ei», sanoi miltei yhtaikaa kymmenkunta naurajaa.
»Minä olin, sire», virkkoi muuan vakava ääni.
Kuningas kääntyi ja huomasi Gilbertin, joka oli saapunut keskustelun aikana, lähestynyt miesryhmää kunnioittavasti ja oltuaan tähän saakka vaiti vastasi nyt kuninkaan kysymykseen.
»Ah, tekö se olettekin, tohtori!» sanoi kuningas hätkähtäen. »Olitteko te Bicêtressâ?»
»Olin, sire.»
»Kuinka koe onnistui?»
»Kaksi ensimmäistä yritystä suurenmoisesti, mutta kolmannessa, vaikka niskanikamat katkesivatkin, täytyi pää irroittaa puukolla.»
Nuoret miehet kuuntelivat suu auki ja katse sekaisena.
»Mitä, sire», sanoi Charles de Lameth puhuen ilmeisesti kaikkien toisten kuten omassakin nimessään, »onko tänä aamuna mestattu kolme ihmistä?»
»On, hyvät herrat», vastasi kuningas, »mutta ne kolme miestä olivat Hotel-Dieun sairaalan ruumishuoneesta. Mikä on teidän ajatuksenne, herra Gilbert?»
»Mistä, sire?»
»Koneesta.»
»Sire, se on ilmeinen edistysaskel kaikkien tähän saakka keksittyjen saman lajin koneitten rinnalla. Mutta kolmannelle ruumiille sattunut onnettomuus todistaa, että tämäkin kone kaipaa täydennystä.»
»Kuinka se on tehty?» kysyi kuningas, jossa konesepän vaisto oli herännyt.
Gilbert yritti parhaansa mukaan selittää, mutta kun kuningas tohtorin esityksestä ei voinut saada tarkkaa kuvaa koneesta, sanoi hän:
»Tulkaa, tulkaa, tohtori, tuolla pöydällä on kyniä, mustetta ja paperia… Toivottavasti osaatte piirtää?»
»Kyllä, sire.»
»Hyvä, tehkää koneen luonnos, silloin ymmärrän sen paremmin.»
Ja kun nuoret miehet, kunnioituksen pidättäminä, eivät uskaltaneet seurata kuningasta kehoitusta saamatta, sanoi Ludvig XVI:
»Oh, tulkaa, tulkaa, herrat, nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia koko ihmiskunnalle.»
»Ja kuka tietää», virkkoi Suleau puoliääneen, »kuka tietää, kelle meistä on säädetty kunnia joutua neiti Guillotinen puolisoksi. Hyvät herrat, käykäämme tutustumaan tulevaan morsiameemme.»
Kaikki seurasivat kuningasta ja Gilbertiä sekä ryhmittyivät pöydän ympärille, jonka ääreen kuninkaan kehoituksesta Gilbert istuutui voidakseen paremmin piirtää.
Gilbert alkoi tehdä luonnosta koneesta, ja kuningas tarkkasi jokaista viivaa tavattoman huolellisesti.
Mitään ei puuttunut piirroksesta. Siinä oli lava, lyhyet portaat, molemmat patsaat, vipulauta, pikku ikkuna ja puolikuun muotoinen terä.
Gilbert oli lopettamassa viimeistä vetoa, kun kuningas keskeytti hänen työnsä.
»Hitossa!» huudahti hän. »Eipä kumma, että koe epäonnistui, varsinkin kolmannella kerralla.»
»Kuinka niin, sire?» kysyi Gilbert.
»Se riippuu leikkuuterän muodosta», sanoi Ludvig XVI. »Ei osoita mekaanikon järkeä, kun tekee esineen, jonka on määrä katkaista vastustuskelpoinen esine, puolikuun muotoiseksi.»
»Minkä muodon teidän majesteettinne sille antaisi?»
»Yksinkertaisesti kolmion muodon.»
Gilbert aikoi korjata piirrosta.
»Ei, ei, ei noin», sanoi kuningas, »ei noin. Antakaa minulle kynä.»
»Sire», sanoi Gilbert, »tässä on kynä ja tuossa tuoli».
»Odottakaa, odottakaa», virkkoi Ludvig XVI, jonka oli vallannut konerakentajan into, »rauta on muovailtava vinosärmäiseksi, näin, kas tällaiseksi… ja minä takaan, että sillä voi katkaista viisikolmatta kaulaa yhteen menoon eikä terä tee tenää ainoassakaan.»
Hän oli tuskin lopettanut lauseensa, kun vihlova huuto, kauhun, miltei tuskan huuto kajahti hänen olkansa takaa.
Hän kääntyi nopeasti ja huomasi kuningattaren kalpeana, horjahdellen, tolkuttomana vaipuvan Gilbertin syliin..
Kuten muita oli kuningatartakin uteliaisuus kiihoittanut ja hän oli lähestynyt pöytää. Kumarruttuaan kuninkaan tuolin yli hän oli nähnyt puolisonsa olkapään takaa, juuri kun kuningas korjaili koneen pääosaa, saman kammottavan koneen, jonka Cagliostro oli hänelle näyttänyt kaksikymmentä vuotta takaperin Taverney-Maison-Rougen linnassa. [Kts. Lääkärin muistelmia, 15 luku. — Suom.]
Tämän nähdessään hän ei ollut kyennyt muuta kuin päästämään kauhean parahduksen. Elämä pakeni hänestä ikäänkuin tuo kohtalokas kone olisi jo käsitellyt häntä, ja kuten jo mainitsimme, hän vaipui pyörtyneenä Gilbertin syliin.