XIII
Ruumiin ja sielun lääkäri
Ymmärtää helposti, että tällaisen tapauksen jälkeen iltaseurustelu itsestään keskeytyi.
Vaikkei kukaan voinut arvata kuningattaren pyörtymisen syytä, pysyi itse tapaus tosiseikkana.
Nähdessään Gilbertin aloittaman ja kuninkaan korjaileman piirroksen oli kuningatar parahtanut ja pyörtynyt.
Sellainen huhu kierteli kutsuvierasten joukossa, ja kaikki, jotka eivät kuuluneet perheeseen tai eivät olleet edes läheisiä ystäviä, poistuivat.
Gilbert antoi kuningattarelle ensi avun.
Madame de Lamballe ei ollut suostunut siihen, että kuningatar vietäisiin kotiinsa. Se olisi ollutkin vaikeaa, prinsessa kun asui Flora-paviljongissa ja kuningatar Marsan-paviljongissa, joten siirtomatkaa olisi tullut koko palatsin pituus.
Kuninkaallinen sairas oli senvuoksi kannettu prinsessan makuuhuoneeseen ja pantu pitkälle leposohvalle. Naisille ominainen vaisto oli sanonut prinsessalle, että tähän tapaukseen kätkeytyi jokin synkkä salaisuus, ja hän oli karkoittanut kaikki, yksinpä kuninkaankin, sairaan lähettyviltä ja seisoi nyt leposohvan päässä hellän huolestunein ilmein odottaen, että Gilbertin hoito saisi kuningattaren palaamaan tajuihinsa.
Tuon tuostakin hän tiedusteli kuningattaren tilaa tohtorilta, joka itsekin kykenemättömänä kiirehtimään elämän palaamista voi rauhoittaa prinsessaa vain tavanomaisilla vakuutteluilla.
Nais-poloisen koko hermosto tuntui tosiaankin saaneen niin ankaran iskun, että hajusuolan käyttö ja ohimohieronta etikalla näyttivät aluksi ihan tuloksettomilta. Mutta vihdoin käsien ja jalkojen heikko nytkähtely todisti, että tajunta oli palaamassa. Kuningatar käänsi raukeasti päänsä oikealta vasemmalle kuin tuskallisesta unesta heräävä, huoahti syvään ja avasi silmänsä.
Mutta oli ilmeistä, että hänessä heräsi elämä aikaisemmin kuin järki. Jonkun tovin hän silmäili ympärilleen sekavin katsein kuin henkilö, joka ei tiedä, missä hän on ja mitä hänelle on tapahtunut. Mutta pian kevyt värähdys puistatti koko hänen ruumistaan. Häneltä pääsi heikko huudahdus ja hän nosti käden silmilleen kuin päästäkseen näkemästä jonkun hirveän esineen.
Hän muisti, mitä oli tapahtunut.
Kohtaus oli ohi. Gilbert, joka arvasi hyvin, että kohtauksen oli aiheuttanut yksinomaan henkinen syy, ja tiesi, kuinka vähän lääketiede pystyy sellaisia ilmiöitä parantamaan, aikoi jo poistua, kun kuningatar, joka kuin sisäisin silmin oli huomannut hänen aikeensa, ojensi kätensä ennenkuin Gilbert ehti astua askeltakaan, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi äänellä, joka oli yhtä hermostunut kuin sitä seurannut kädenliikekin:
»Jääkää!»
Gilbert pysähtyi kummastuneena. Hän tiesi hyvin, kuinka niukka oli kuningattaren myötätunto häntä kohtaan, mutta toisaalta hän oli huomannut sen omituisen, miltei magneettisen vaikutusvallan, joka hänellä oli kuningattareen.
»Olen kuningattaren määrättävissä», vastasi hän, »mutta minä arvelin, että olisi paikallaan mennä rauhoittamaan kuninkaan ja toisten vierassaliin jääneitten henkilöitten huolestunutta mieltä, ja jos teidän majesteettinne sallii…»
»Thérèse», sanoi kuningatar prinsessa de Lamballelle, »mene ilmoittamaan kuninkaalle, että olen toipunut ennalleni ja pidä huoli, ettei minua häiritä. Minä haluan keskustella tohtori Gilbertin kanssa.»
Prinsessa totteli. Hänen luonteensa kuten kasvojensakin vallitsevana piirteenä oli alistuva lempeys.
Kyynärpäihinsä nojaten kuningatar saattoi häntä katseillaan ja odotti jonkun tovin, ikäänkuin haluten antaa hänelle aikaa suorittaa tehtävänsä. Huomatessaan sitten, että tämä tehtävä oli suoritettu loppuun madame de Lamballen valppauden avulla, ja tietäen nyt saavansa häiriintymättä jutella tohtorin kanssa hän kääntyi tämän puoleen, silmäili häntä tutkivasti ja aloitti:
»Herra tohtori, eikö teitä kummastuta, että sattuma tuo teidät lähelleni aina kun elämässäni tapahtuu jokin ruumiillinen tai henkinen käännekohta?»
»Ah, madame», vastasi Gilbert, »en tiedä, tuleeko minun kiittää vai soimata sitä sattumaa».
»Kuinka niin, herra tohtori?»
»Koska minä osaan lukea ihmissydäntä kyllin hyvin tajutakseni, ettei minun tule kiittää haluanne eikä tahtoanne tästä minulle kunniaa tuottavasta tapaamisesta.»
»Minähän puhuinkin sattumasta… Tiedätte minun harrastavan suoruutta. Ja kuitenkin, tohtori, niissä viimeksi sattuneissa tilanteissa, jolloin olemme joutuneet kosketuksiin toistemme kanssa, te olette osoittanut minulle todellista uhrautuvaa mieltä. Minä en unohda sitä ja minä kiitän teitä siitä.»
Gilbert kumarsi.
Kuningatar tarkkasi hänen liikettään ja kasvojaan.
»Minäkin olen kasvojentuntija», sanoi hän. »Tiedättekö, mitä vastasitte minulle lausumatta sanaakaan?»
»Madame», virkkoi Gilbert, »olen tuiki pahoillani, jos äänettömyyteni vaikutti vähemmän kunnioittavalta kuin sanat»..
»Te vastasitte minulle: 'Hyvä on, olette kiittänyt minua, se asia on nyt järjestetty, siirtykäämme toiseen.'»
»Olen ainakin osoittanut halua, että hänen, majesteettinsa panisi alttiuteni koetukselle, joka sallisi sen tulla esille tehokkaammalla tavalla kuin tähän saakka on ollut laita. Siitä johtuu se, sanoisinko, kaipaava kärsimättömyys, jonka kuningatar kenties huomasi ilmeessäni.»
»Herra Gilbert», sanoi kuningatar silmäten tohtoria tutkivasti, »olette ylevä mies ja minä pyydän teiltä suoraan anteeksi. Minulla oli ennakkoluuloja teitä vastaan, niitä ennakkoluuloja ei ole enää.»
»Teidän majesteettinne sallikoon minun kiittää kaikesta sydämestäni, ei siitä kohteliaisuudesta, jota suvaitsette minulle osoittaa, vaan siitä luottamuksesta, jolla haluatte minuun tästedes suhtautua.»
»Tohtori», jatkoi kuningatar ikäänkuin se, mitä hän aikoi sanoa, liittyisi luontevasti hänen äskeisiin sanoihinsa, »mitä arvelette tästä kohtauksestani?»
»Madame», vastasi Gilbert, »olen tosiseikkojen mies, tiedemies. Olkaa ystävällinen ja esittää kysymyksenne määritellymmin.»
»Kysyn teiltä, tohtori, arveletteko, että pyörtymisen, josta nyt olen toipunut, aiheutti jokin niistä hermokohtauksista, joihin poloiset naiset heikon ruumiinrakenteensa vuoksi ovat alttiita, vai epäilettekö syyn olevan vakavampaa laatua?»
»Minä vastaan teidän majesteetillenne, ettei Maria Teresian tytär eikä nainen, jonka olen nähnyt niin tyynenä ja rohkeana lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä, ole tavallisia naisia eikä siis voi joutua niiden kohtausten uhriksi, jotka ahdistelevat tavallisia naisia.»
»Olette oikeassa, tohtori. Uskotteko aavistuksiin?»
»Tiede kieltää kaikki ilmiöt, jotka pyrkivät kumoamaan asioiden aineellisen muodon. Ja kuitenkin on tosiseikkoja, jotka todistavat tieteen erehtyvän.»
»Minun olisi pitänyt kysyä: uskotteko enteihin?»
»Minä uskon, että korkein kaitselmus on meidän onneksemme peittänyt tulevaisuutemme läpäisemättömällä verholla. Jotkut nerot, jotka ovat luonnolta saaneet tavattoman, matemaattisen vaiston, voivat menneisyyteen syvästi perehtyneinä kohottaa tämän verhon nurkkaa ja paljastaa, kuin usvan takaa tulevia asioita. Mutta he ovat harvinaisia poikkeuksia ja sen jälkeen kun uskonto on tuhonnut sallimusopin, filosofia pannut rajat uskolle, ovat nämä profeetat menettäneet kolme neljännestä taikavoimastaan. Ja kuitenkin…» lisäsi Gilbert.
»Ja kuitenkin?» toisti kuningatar huomatessaan hänen pysähtyvän kuin miettimään.
»Ja kuitenkin, madame», jatkoi Gilbert ja näytti jännittävän kaikki voimansa pohtiakseen kysymyksiä, jotka hänen järkensä karkoitti epäilyksen alueelle, »ja kuitenkin on muuan mies…»
»Muuan mies?» sanoi kuningatar, joka kuunteli henkeä salpaavan jännittyneenä Gilbertin sanoja.
»Muuan mies on toisinaan eittämättömillä tosiseikoilla saanut kaikki älyni laatimat todistelut huojumaan.»
»Ja se mies on…?»
»En uskalla mainita hänen nimeään teidän majesteetillenne.» »Se mies… on teidän opetusmestarinne, eikö totta, tohtori?
Mies kaikkivaltias, mies kuolematon, jumalainen Cagliostro!» »Madame, minun ainoa, ehdoton, todellinen opetusmestarini on luonto. Cagliostro on vain pelastajani. Rintani oli luoti puhkaissut, olin vuodattanut vereni kuiviin haavasta, jota parikymmentä vuotta myöhemmin lääkärinä pidän parantumattomana, mutta hän teki minut terveeksi parissa päivässä voiteella, jonka kokoomuksesta en ole päässyt selville. Siitä johtuu kiitollisuuteni, tekisi mieli sanoa ihailuni.»
»Ja se mies on teille lausunut ennustuksia, jotka ovat toteutuneet?»
»Omituisia, uskomattomia ennustuksia, madame. Se mies liikkuu nykyisyydessä niin varmasti, että voi uskoa hänen tuntevan myöskin tulevia asioita.»
»Jos siis hän olisi ennustanut teille jotakin, uskoisitte hänen sanoihinsa?»
»Ainakin toimisin sen mukaan kuin hänen ennustuksensa toteutuisi.»
»Jos hän olisi ennustanut teille ennenaikaisen, hirveän, häpeällisen kuoleman, valmistautuisitte siihen kuolemaan?»
»Kyllä, madame», vastasi Gilbert silmäten tutkivasti kuningatarta, »kun ensin olisin kaikin mahdollisin keinoin koettanut välttää sitä».
»Välttää? Ei, tohtori, ei! Minä tiedän hyvin, että olen kuolemaantuomittu», sanoi kuningatar. »Tämä vallankumous on kuilu, johon valtaistuin suistuu. Tämä kansa on leijona, joka nielee minut.»
»Ah, madame», sanoi Gilbert, »te voitte, jos tahdotte, saada tuon kauhistuttavan leijonan makaamaan jalkojenne juuressa karitsan lailla!»
»Ettekö ole nähnyt sitä Versaillesissa?»
»Ettekö ole nähnyt sitä Tuileries-palatsissa? Se on kuin valtameri, joka pieksää taukoamatta sen kulkua ehkäisevää kalliota, kunnes tämä murenee, ja joka hyväilee kuin hellä hoitaja laivaa, joka uskoutuu sen kuljetettavaksi.»
»Tohtori, ammoin sitten on kaikki siteet katkottu tämän kansan ja minun välilläni.»
»Koska ette tunne toisianne perinpohjin. Heretkää olemasta sen kuningatar, muuttukaa sen äidiksi. Unohtakaa olevanne Maria Teresian, vanhan vihollisemme, tytär ja Josef toisen, valeystävämme, sisar. Olkaa ranskatar ja te saatte kuulla kansanne äänen kohoavan teitä siunaamaan ja te näette kansanne käsivarren kurkottautuvan teitä hyväilemään.»
Marie-Antoinette kohautti olkapäitään.
»Niin, niin, tiedän tuon… se siunasi eilen, se hyväilee tänään ja huomenna se tukahduttaa juuri ne, joita se on siunannut ja hyväillyt.»
»Koska se tuntee, että juuri niissä asustaa sen tahtoa vastustava voima ja viha, joka epää sen rakkauden.»
»Ja tietääkö se itsekään, mitä se rakastaa tai vihaa, se kansa, tuhoova luonnonvoima, luonnonvoima, joka tuhoo kuin tuuli, vesi ja tuli ja jolla on kaikki naisen oikut?»
»Koska te katselette sitä pinnalta kuten valtamerta katsellaan jyrkältä rantatörmältä, koska se näennäisesti järjettömänä vyöryessään eteenpäin ja loitotessaan pärskyttää vaahtonsa teidän jalkoihinne ja peittää teidät valittelullaan, jota te arvelette karjunnaksi. Mutta kansaa ei tule katsella siltä kannalta. Sitä täytyy pitää suurille vesille rakentelevan pyhän hengen kannattelemana kansana, sitä tulee katsella, kuten Jumalakin katselee, kansana, joka vaeltaa kohti sopusointua ja joka murskaa kaikki tämän päämäärän tiellä olevat esteet. Te olette ranskalaisten kuningatar, madame, ettekä te tiedä, mitä tällä hetkellä Ranskassa tapahtuu. Kohottakaa huntunne, madame, älkää pitäkö sitä alhaalla ja te saatte ihailla sen sijaan että nyt pelkäätte.»
»Mitä minä siis saan nähdä niin kaunista, niin suurenmoista, niin häikäisevää?»
»Te saatte nähdä uuden maailman versovan vanhan raunioista, te näette Ranskan kehdon soljuvan, kuten muinen Mooseksen kätkyen, virralla, joka on Niiliä, Välimerta, Atlanttia leveämpi… Jumala kulkuasi ohjatkoon, oi kätkyt! Jumala sinua varjelkoon, oi Ranska!»
Ja niin vähän intomielinen kuin olikin, Gilbert kohotti kätensä ja loi katseensa taivasta kohden.
Kuningatar silmäili häntä ihmetellen. Hän ei ymmärtänyt. »Ja missä se kätkyt tapaa rannan?» kysyi kuningatar. »Kansalliskokouksessako, kiistelijöitten, hävittäjien, tasa-arvoisuutta harrastelevien kokouksessa? Vanhan Ranskanko tulee johtaa uutta? Surumielinen äiti niin kauniille lapselle, herra Gilbert!»
»Ei, madame, se kätkyt tapaa rannan jonakin päivänä, tänään, huomenna kenties, tällä hetkellä tuntemattomassa maassa, jonka nimi on isänmaa. Siellä se saa voimakkaan vaalijan, joka tekee kansat väkeviksi, vapauden.»
»Ah, niin suuria sanoja!» huomautti kuningatar. »Minä luulin, että niiden väärinkäyttö oli ne tuhonnut.»
»Ei, madame», vastasi Gilbert, »suuria asioita! Katsokaa Ranskaa, missä kaikki nyt on murskana eikä mitään rakennettu uudestaan, missä ei ole säännöllisesti toimivaa kansallishallintoa, tuskin maakuntiakaan, missä ei ole lakeja, mutta missä lait syntyvät itsestään; katsokaa, kuinka se, silmä tuimana ja askel varmana, raivaa itselleen tietä, joka johtaa sen yhdestä maailmasta toiseen, ja kuinka se rakentaa itselleen kuilun yli vievää kaitaa siltaa. Katsokaa, kuinka se tätä kaitaa siltaa kuin Muhametin siltaa kulkee kompastelematta. Minne menee tämä vanha Ranska? Isänmaan yhteyttä kohden! Mikä on tähän saakka näyttänyt vaikealta, vaivaloiselta, voittamattomalta, on nyt tullut sille ei ainoastaan mahdolliseksi, vaan vieläpä helpoksi. Maakuntamme olivat erilaisten ennakkoluulojen, vastakkaisten etukysymysten, yksilöllisten perintätapojen sokkeloinen vyyhti, mikään ei voinut, — niin arveltiin, — hallita näitä viittäkolmatta ja kolmeakymmentä kansallisuutta, koska ne hylkivät yleiskansallisuutta. Suostuisivatko vanha Languedoc, vanha Toulouse, vanha Bretagne liittymään Normandiaan, Burgundiin tai Dauphinéhen? Eivät, madame, mutta kaikki ne muodostavat Ranskan. Miksi ne niin itsepintaisesti pitivät kiinni oikeuksistaan, erikoiseduistaan, lainsäädännöstään? Siksi, ettei niillä ollut isänmaata. Mutta nyt, kuten jo sanoin, teille, madame, niille on ilmestynyt isänmaa, se on kenties vielä hyvin etäisessä tulevaisuudessa, mutta ne ovat sen nähneet, kuolemattoman ja hedelmällisen äidin, joka kutsuu heidät, eristetyt ja kadotetut lapset, avoimeen syliinsä. Heitä kutsuu yhteinen äiti. Nöyryydessään olivat luulleet itseänsä languedocilaisiksi, provencelaisiksi, bretagnelaisiksi, normanneiksi, burgundilaisiksi, dauphinélaisiksi. He erehtyivät kaikki: he olivat ranskalaisia!»
»Mutta teidän sanojenne mukaan, tohtori», huomautti kuningatar hieman ivallisesti, »Ranska, se vanha Ranska, kirkon vanhin tytär, kuten paavit ovat sitä nimittäneet yhdenneltätoista vuosisadalta lähtien, se Ranska on eilispäivän lapsi».
»Siinäpä se ihme onkin, madame. Oli Ranska ja tänään on ranskalaisia. Eikä vain ranskalaisia, vaan lisäksi veljiä, veljiä, jotka kulkevat käsi kädessä. Ah, hyvä Jumala, madame, ihmiset eivät ole niin huonoja kun sanotaan. He pyrkivät sosialisoitumaan. Heitä hajoittamaan, estämään heitä lähentymästä toisiinsa on vaadittu kaiken maailman luonnonvastaiset keksinnöt: sisämaantullit, lukemattomat tullimaksut, maantiesulut, jokilautat, lakien, säädösten, painojen, mittojen erilaisuus, maakuntien, pitäjien, kaupunkien, kylien keskinäinen kilpailu. Sitten eräänä päivänä maanjäristys huojuttaa valtaistuinta ja mullistaa kaikki entiset siveyskäsitteet ja tuhoo kaikki nämä esteet. Silloin ihmiset katsovat toisiaan taivaan kasvojen edessä, lempeästi ja kauniisti valaisevan auringon edessä, joka hedelmöittää ei ainoastaan maata, vaan myöskin ihmissydämet. Veljeys versoo kuin pyhä elovilja. Vihamiehetkin, kummissaan siitä, että viha on heitä niin kauan saanut kiihoittaa, astuvat, eivät enää toisiaan vastaan, vaan kohden toisiaan ja ojentavat toisilleen kätensä, eivät enää asestettua kättä, vaan avoimen ystävänkäden. Mikään ei ole virallista, ylhäältä säädettyä. Tämän kiinteäksi kohoavan; suon alla virrat ja mäet katoavat, maantiede kuolee. Murteet säilyvät, mutta kieli on sama ja kolmekymmentä miljoonaa ranskalaista virittää yhteisen ylistyshymnin, jossa on seuraavat harvat sanat: Kiittäkäämme Jumalaa, joka on luonut meille isänmaan!»
»No, niin, mihin tällä kaikella pyritte, tohtori? Luuletteko saavanne minut rauhoittumaan katsellessani tätä kolmenkymmenen miljoonan, kuningatartaan ja kuningastaan vastaan kapinoivan ranskalaisen yleistä liittymää?»
»Ah, madame, älkää hairahtuko!» huudahti Gilbert. »Kansa ei suinkaan niskuroi kuningatartaan ja kuningastaan vastaan, vaan kuningatar ja kuningas kapinoivat kansaa vastaan. He puhuvat edelleenkin etuoikeutettujen ja kuninkuuden kieltä, kun heidän ympärillään puhutaan veljeyden ja uhrautumisen kieltä. Silmäilkää kerrankin näitä äkkipikaa järjestettyjä juhlia, madame, ja te näette miltei aina jollekin laajalle niitylle tai jonkun kukkulan laelle pystytetyn alttarin, alttarin puhtaan kuin Abelin rakentaman, ja tällä alttarilla lapsen, jota kaikki pitävät omanaan ja joka onnentoivotusten, uhriantien, lahjojen ja vuodatettujen kyynelten rikastuttamana muuttuu kaikkien lapseksi. No niin, madame, Ranska, se eilen syntynyt Ranska, josta teille puhun, on juuri tämä alttarille kohotettu lapsi, mutta alttarin ympärille eivät olekaan enää ryhmittyneet kaupungit ja kylät, vaan kansat, kansallisuudet. Ranska on Kristuslapsi, joka on syntynyt seimessä, nöyrien keskuudessa koko maailmaa pelastamaan ja kansat riemuitsevat sen syntymästä ja odottavat kuninkaitten notkistavan polvensa sen edessä ja tuovan sille vero-osuutensa… Italia, Puola, Irlanti, Espanja katselevat tätä eilen syntynyttä lasta, joka kannattelee niiden tulevaisuutta. Ne kohottavat kahlehditut käsivartensa sen puoleen ja huutavat: 'Ranska, Ranska, me olemme sinun avullasi vapaat!' Madame, madame», jatkoi Gilbert, »vielä on aikaa, ottakaa alttarilta lapsi ja ruvetkaa sen äidiksi!»
»Tohtori», vastasi kuningatar, »unohdatte, että minulla on toisiakin lapsia. Jos teen, mitä te sanotte, joudun luovuttamaan heidän perintöosuutensa vieraalle.»
»Siinä tapauksessa, madame», virkkoi Gilbert syvän alakuloisesti, »kietokaa ne lapset kuninkaalliseen viittaanne, Maria Teresian sotaviittaan ja viekää ne mukananne Ranskasta, sillä olette oikeassa, kansa syö teidät ja lapset kanssanne. Mutta aikaa ei ole tuhlata, rientäkää, madame, kiiruhtakaa!»
»Ettekä te vastusta tätä lähtöä, herra tohtori?»
»Kaukana siitä», vastasi Gilbert. »Nyt kun tiedän teidän todelliset tarkoitusperänne, minä autan teitä, madame.»
»No, sehän sopii mainiosti», sanoi kuningatar, »sillä minä tunnen erään aatelismiehen, joka on valmis toimimaan, uhrautumaan, kuolemaan!»
»Ah, madame», huudahti Gilbert kauhistuneena, »tarkoitatteko markiisi de Favrasia?»
»Kuka teille on sanonut hänen nimensä? Kuka teille on paljastanut hänen aikeensa?»
»Voi, madame, varokaa! Häntäkin vainoo kohtalokas enne.»
»Saman profeetan taholta?»
»Yhä, madame.»
»Entä mikä kohtalo odottaa markiisia sen ennustajan mukaan?»
»Ennenaikainen, kauhea, häpeällinen kuolema, niinkuin se, josta äsken puhuitte.»
»Olitte oikeassa, ei ole aikaa tuhlata, jos mieli saada se tuhonennustaja valehtelijaksi.»
»Aiotteko lähettää markiisi de Favrasille sanan, että hyväksytte hänen apunsa?»
»Hänen luonansa on paraikaa viestinviejä, herra Gilbert, ja minä odotan hänen vastaustaan.»
Silloin ja juuri kun Gilbert itsekin kauhistuen niitä olosuhteita, joihin hän oli kietoutunut, kohotti käden otsalleen saadakseen sitä tietä valaistusta tilanteeseen, astui madame de Lamballe huoneeseen ja kuiskasi pari sanaa kuningattaren korvaan.
»Tulkoon, tulkoon heti!» huudahti kuningatar. »Tohtori tietää kaikki. Herra tohtori», jatkoi hän, »sieltä tulee herra Isidor de Charny, hän tuo markiisi de Favrasin vastauksen. Huomenna kuningatar on lähtenyt Pariisista, ylihuomenna me olemme Ranskan rajojen ulkopuolella. Tulkaa, parooni, tulkaa… Hyvä jumala, mikä teidän on ja miksi olette noin kalpea?»
»Prinsessa de Lamballe sanoi, että minä voisin puhua tohtori Gilbertin kuullen?» kysyi Charny.
»Hän puhui totta. Kertokaa, kertokaa! Oletteko tavannut markiisi de Favrasin? Markiisi on valmis… me hyväksymme hänen tarjouksensa… me lähdemme Pariisista, me lähdemme Ranskasta…»
»Markiisi de Favras vangittiin tunti sitten Beaurepaire-kadulla ja vietiin Châteletiin», vastasi Isidor.
Kuningattaren katse kohtasi Gilbertin katseen kirkkaana, epätoivoisena ja vihaa huokuvana.
Mutta Marie-Antoinetten voimat näyttivät tyhjentyneen tähän salamaan.
Gilbert lähestyi häntä ja sanoi syvää sääliä ilmaisevalla äänellä:
»Madame, jos voisin olla teille joksikin hyödyksi, niin käskekää.
Kykyni, alttiuteni, elämäni, kaikki panen teidän jalkojenne juureen.»
Kuningatar kohotti hitaasti katseensa tohtoriin.
Sitten hän virkkoi verkkaisella, alistuneella äänellä:
»Herra Gilbert, te, joka olette niin oppinut ja olette ollut mukana tämänaamuisessa kokeessa, luuletteko, että kauhean koneen tuottama kuolema on tosiaankin niin helppo kuin sen keksijä väittää?»
Gilbert huoahti ja peitti kasvot käsillään.
Samaan aikaan Monsieur, joka tiesi kaikki mitä halusikin tietää, sillä huhu markiisi de Favrasin vangitsemisesta oli levinnyt parissa sekunnissa kautta koko palatsin, pyysi kaikessa kiireessä vaununsa ja lähti, tiedustelematta kuningattaren vointia ja miltei hyvästelemättä kuningasta.
Ludvig XVI asettui hänen tiellensä ja sanoi:
»Veljeni, teillä ei nähdäkseni ole niin kiire palata Luxembourg-palatsiin, ettei teillä olisi aikaa antaa minulle pikku neuvoa. Mitä minun pitäisi teidän mielestänne tehdä?»
»Haluatte kysyä, mitä minä tekisin teidän asemassanne?»
»Niin.»
»Minä hylkäisin markiisi de Favrasin ja vannoisin uskollisuudenvalan hallitusmuodolle.»
»Kuinka luulette minun voivan vannoa valan hallitusmuodolle, joka ei ole vielä valmiskaan?»
»Sitä suuremmalla syyllä, veljeni», vastasi Monsieur silmissä se karsas ja teennäinen katse, joka lähti hänen sydämensä syvimmistä sopukoista, »sitä suuremmalla syyllä, koska teidän ei tarvitse pitää valaanne».
Kuningas oli jonkun tovin mietteissään.
»Olkoon niin», sanoi hän, »se ei silti estä minua kirjoittamasta herra de Bouillélle, että suunnitelmamme pysyy yhä, mutta sen toteuttaminen on siirtynyt tuonnemmaksi. Tämä viivästyminen antaa kreivi de Charnylle aikaa suunnitella valmiiksi tien, jota meidän on kuljettava.»