XIV
Monsieur kieltää Favrasin ja kuningas vannoo valan hallitusmuodolle
Markiisi de Favrasin vangitsemista seuranneena päivänä luettiin kaikkialla Pariisissa seuraavaa omituista julistusta: /# »Markiisi de Favras (Royale-aukion varrella) vangittiin puolisoineen 24 ja 25 p:n välisenä yönä, koska hän oli suunnitellut nostattaa aseihin kolmekymmentätuhatta miestä murhaamaan Lafayetten ja kaupunginvaltuuston puheenjohtajan sekä sitten estämään meiltä elintarpeitten saannin.
Monsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa.
Barauz».
On helposti ymmärrettävissä, minkä omituisen vallankumouksen moinen julistus synnytti vuoden 1790 Pariisissa, joka oli niin lopen herkkä kuohahtamaan.
Sytytetty ruutipanos ei olisi aiheuttanut nopeampaa leimahdusta kuin mikä syntyi kaikkialla, missä tämä palopaperi kulki.
Ensin se joutui kaikkien käsiin, kahta tuntia myöhemmin jokainen tiesi sen sydämellään.
Kuudennenkolmatta päivän illalla kaupunginvaltuuston jäsenet olivat kokoontuneet kaupungintaloon neuvottelemaan. Heidän lukiessaan tutkintokomitean vangitsemismääräystä, joka oli juurikään heille jaettu, tuli vahtimestari ilmoittamaan, että Monsieur pyysi päästä valtuuston puheille.
»Monsieur?» toisti kunnon Bailly, joka johti puhetta kokouksessa. »Kuka monsieur?»
»Monsieur, kuninkaan veli», vastasi vahtimestari.
Nämä sanat kuullessaan valtuuston jäsenet silmäilivät toisiaan.
Monsieurin nimi oli illasta aamuun saakka ollut kaikkien huulilla.
Mutta he nousivat katsellen yhä toisiaan.
Bailly loi kysyvän silmäyksen ympärilleen ja koska ne mykät vastaukset, jotka hän luki virkatoveriensa silmistä, näyttivät hänestä yksimielisiltä, virkkoi hän vahtimestarille:
»Ilmoittakaa Monsieurille, että vaikka meitä kummastuttaakin hänen meille suomansa kunnia, olemme valmiit ottamaan hänet puheillemme.»
Tovin kuluttua Monsieur opastettiin kokoushuoneeseen.
Hän tuli yksin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen tavallisestikin epävarma käyntinsä oli tänä iltana entistäkin horjahtelevampaa.
Prinssin onneksi oli sillä summattomalla hevosenkengän muotoisella pöydällä, jonka ääressä valtuuston jäsenet työskentelivät, kynttilä kunkin jäsenen vieressä, joten tämän hevosenkengän keskikohdalla vallitsi joltinenkin hämärä.
Monsieur huomasi tämän seikan ja näytti rauhoittuvan.
Hän loi vielä kerran aran silmäyksen tähän monipäiseen seuraan, jossa hän toki huomasi kunnioitusta ystävällisen mielialan asemasta, ja virkkoi aluksi vapisevalla, mutta sitten yhä varmentuvalla äänellä:
»Hyvät herrat, halu torjua ilkeämielinen herjaus tuo minut teidän pariinne. Teidän tutkintokomiteanne määräyksestä vangittiin toissa päivänä markiisi de Favras ja tänään levitetään innokkaasti huhua, että minä olen läheisissä suhteissa häneen.»
Hieno hymy häivähti kuulijoiden kasvoilla ja heikko supina seurasi tätä
Monsieurin puheen alkuosaa.
Hän jatkoi:
»Pariisin kaupungin kansalaisena olen katsonut velvollisuudekseni itse valaista teille niitä ainoita suhteita, joissa olen ollut herra de Favrasiin.»
Kuten hyvin arvaa, herrojen valtuustonjäsenten tarkkaavaisuus tuli nyt kahta herkemmäksi. Saataisiinhan nyt kuulla Monsieurin omasta suusta — kukin saisi uskoa mitä halusi — missä suhteissa hänen kuninkaallinen korkeutensa oli ollut herra de Favrasiin.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa jatkoi seuraavaan tapaan:
»Vuonna 1772 herra de Favras tuli sveitsiläiskaartiini ja erosi siitä vuonna 1775. Sen koommin en ole puhunut hänen kanssansa.» Kokoontuneesta seurasta kuului epäilevää mutinaa, mutta Baillyn katse tukahdutti tämän supinan, ja Monsieur jäi epätietoiseksi, ilmaisiko se hyväksymistä vai tuomitsemista.
Monsieur jatkoi:
»Monta kuukautta olen ollut vailla vakinaisia tulojani ja koska olin huolissani eräistä melkoisista maksueristä, jotka minun oli suoritettava tammikuussa, toivoin voivani tulla toimeen rasittamatta valtion rahastoa. Olin sen vuoksi päättänyt järjestää lainan. Parisen viikkoa sitten herra de Ia Châtre mainitsi minulle, että markiisi de Favras pystyisi hommaamaan minulle tämän lainan eräältä genualaiselta pankkimieheltä. Minä siis allekirjoitin kahden miljoonan suuruisen obligatiolainan, joka oli välttämätön summa maksaakseni vuoden alussa tekemäni tilaukset ja selviytyäkseni talousmenoistani. Koska tämä asia oli puhtaasti taloudellista laatua, uskoin sen intendenttini hoidettavaksi. En ole nähnyt herra de Favrasia, en ole edes kirjoittanut hänelle, en ole ollut minkäänlaisessa kosketuksessa hänen kanssaan. Mitä hän on tehnyt, on minulle tyystin tuntematonta.»
[Olemme tavuakaan muuttamatta jäljentäneet tähän Monsieurin omat sanat.]
Kuulijoitten taholta lähtenyt ivanaurahdus todisti, etteivät kaikki olleet ilman muuta valmiit uskomaan tätä prinssin kummanlaista vakuutusta, joka antoi välittäjän tehtäväksi – häntä edes tapaamatta — järjestää kahden miljoonan lainan, varsinkin kun tämä välittäjä oli hänen entisiä kaartilaisiaan.
Monsieur punehtui ja varmaankin haluten nopeasti selviytyä kierosta asemasta, johon oli sotkeutunut, hän jatkoi vilkkaasti:
»Ja kuitenkin, hyvät herrat, kuulin eilen, että kaupungilla levitettiin vallan ylettömästi muuatta paperia, joka oli kyhätty seuraavaan muotoon…»
Ja Monsieur luki — ihan suotta, sillä kaikilla oli se kädessä tai muistissa — julistuksen, jonka vastikään selostimme lukijalle.
Kun hän luki sanat »Monsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa», kumarsivat kaikki valtuuston jäsenet.
Halusivatko he sillä sanoa olevansa julistuksen kannalla? Halusivatko he selvästi ja mutkattomasti ilmaista olevansa selvillä syytöksen kantavuudesta?
Monsieur jatkoi:
»Ette varmaankaan odottane minun alentuvan puhdistautumaan moisesta alhaisesta rikoksesta. Mutta aikana, jolloin kaikkein mielettömimmätkin herjaukset voivat helposti merkitä parhaatkin kansalaiset vallankumouksen vihollisiksi, olen arvellut, hyvät herrat, velvollisuuteni kuningasta, teitä ja itseäni kohtaan vaativan tämän jutun seikkaperäistä käsittelyä, jotta yleinen mielipide ei voisi hetkeäkään olla epätietoinen sen oikeasta laadusta. Siitä lähtien kun minä aateliston toisessa kokouksessa selvitin kantani siitä peruskysymyksestä, joka yhä jakoi mielet, olen jatkuvasti uskonut, että suuri vallankumous oli valmis ja kuningas pyrkimyksineen, hyveineen ja korkeine arvoineen sen johtaja, koska se ei voinut olla edullinen kansalle olematta samalla hyödyksi itsevaltiaalle, ja että kuninkaanvallan tuli olla kansallisvapauden tuki ja kansallisvapauden olla kuninkaan vallan perustus…»
Vaikkei tämän lauseen sanamuoto ollutkaan ihan selvä, sai tottumus taputtaa käsiä eräille sanayhdistelmille taputtamaan käsiä koko lauseelle.
Monsieur tuli rohkeammaksi, korotti äänensä ja jatkoi puhutellen valtuuston jäseniä hieman vakuuttavammin:
»Mainittakoon yksikin teko, yksikin lause, joka poikkeaisi nyt esittämistäni periaatteista ja osoittaisi, että minkälaisiin olosuhteisiin minut on pantukin kuninkaan ja kansan onni olisi lakannut olemasta ajatusteni ja pyrkimysteni ainoa kohde. Tähän asti minulla on oikeus vaatia, että minua uskotaan. En ole milloinkaan muuttanut tunteitani ja periaatteitani enkä muuta niitä milloinkaan!»
Vaikka olemmekin romaaninsepittäjä, olemme hetkeksi tunkeutuneet historian alalle selostaessamme hänen kuninkaallisen korkeutensa pitkäveteisen puheen kaikessa laajuudessaan. Romaaninlukijoittenkin on hyvä tietää, minkälainen oli viidenneljättä vuoden ikäisenä prinssi, joka kuusikymmenvuotiaana tyrkytti meille hallitusmuodon, jota koristaa sen 14. pykälä.
Mutta koska emme mieli kohdella Baillyta sen huonommin kuin hänen kuninkaallista korkeuttansakaan, jäljennämme tähän Pariisin määrin vastauksen, kuten olemme jäljentäneet Monsieurin puheenkin.
Bailly vastasi:
»Monsieur, Pariisin valtuuston jäsenet tuntevat suurta tyytyväisyyttä, kun näkevät keskuudessaan rakastetun kuninkaansa veljen, Ranskan vapauden uudistajakuninkaan veljen. Teitä, kuninkaallisia veljeksiä, yhdistävät samat tunteet. Monsieur on osoittautunut kuningaskunnan ensimmäiseksi kansalaiseksi äänestäessään kolmannen säädyn hyväksi aateliston toisessa kokouksessa. Hän on ollut miltei yksin sillä kannalla muutaman tuiki harvan kansanystävän kanssa ja hän on lisännyt oikeamielisyyden arvon muihin kansan kunnioitusta ilmaiseviin arvonimiinsä. Monsieur on siis ensimmäinen kansalais-yhdenvertaisuuden alkuunpanija. Hän antaa siitä uuden todistuksen tulemalla tänään kaupunginvaltuuston puheille ja näyttämällä haluavansa, että häntä arvostellaan vain isänmaallisen mielialansa nojalla. Nämä tunteet merkitään talteen niissä selityksissä, jotka Monsieur halunnee antaa kansalliskokoukselle. Prinssi kulkee yleisen mielipiteen edellä, kansalainen panee arvon kansalaistoverinsa mielipiteelle, ja minä esitän Monsieurille tämän kokouksen nimessä ne kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteet, jotka se on velkaa hänen mielialalleen, hänen kunnioittavalle läsnäololleen ja ennen kaikkea sille seikalle, että hän pitää niin suuressa arvossa vapaitten ihmisten arvostelua.»
Koska Monsieur ilmeisesti oivalsi, että vaikka Bailly ylistikin näin kaunopuheisesti hänen menettelyään, voitiin tätä menettelyä arvioida eri tavoilla, vastasi hän kasvoilla se isällinen ilme, jonka hän osasi niin taitavasti valita, milloin siitä saattoi olla hänelle hyötyä.
»Hyvät herrat, täyttämäni velvollisuus on ollut kiusallinen
hyveelliselle sydämelle, mutta olen saanut kauniin palkkion niistä
tunteista, jotka tämä kokous on minulle ilmaissut, ja minun suuni
aukenee enää vain pyytämään armoa niille, jotka ovat minua loukanneet.»
Kuten huomataan, ei Monsieur velvoittanut itseään eikä kokousta mihinkään. Kenelle hän pyysi armoa? Ei Favrasille, sillä kukaan ei tiennyt, oliko Favras syyllinen, eikä Favras sitäpaitsi ollut loukannutkaan Monsieuria.
Ei, Monsieur pyysi yksinkertaisesti armoa häntä syyttävän julistuksen nimettömälle kyhääjälle, mutta tämä kyhääjä ei kaivannut armoa, koska hän oli tuntematon.
Historioitsijat sivuuttavat varsin usein ruhtinasten erheet, niitä edes huomaamatta, niin usein, että meidän romaaninsepittäjien tehtäväksi tulee sellaisissa tapauksissa suorittaa heidän työnsä silläkin uhalla, että romaani joltakin luvultaan tulee yhtä ikävystyttäväksi kuin on historia.
On sanomattakin selvää, että puhuessamme sokeista historioitsijoista tai ikävystyttävistä historioista jokainen tietää, minkälaisia historioitsijoita ja historioita me tarkoitamme.
Monsieur oli siis omalta osaltaan toteuttanut osan siitä neuvosta, jonka oli antanut veljelleen Ludvig XVI:lle.
Hän oli kieltänyt markiisi de Favrasin, ja kuten on nähty kelpo Baillyn hänelle vuodattamista ylistyssanoista, asia oli menestynyt oivallisesti.
Sitä seikkaa varmaankin ajatellen Ludvig XVI päätti puolestaan vannoa uskollisuudenvalan hallitusmuodolle.
Niinpä eräänä aamupäivänä vahtimestari tuli ilmoittamaan kansalliskokouksen puheenjohtajalle, joka sinä päivänä oli herra Bureaux de Puzy — kuten kaupunginvaltuuston vahtimestari oli tullut ilmoittamaan Monsieurin — että kuningas yhden tai kahden ministerin ja kolmen tai neljän upseerin seurassa kolkutti maneesin ovelle, kuten Monsieur oli kolkuttanut kaupungintalon ovelle.
Kansanedustajat silmäsivät toisiaan kummastellen. Mitä sanottavaa heille lienee kuninkaalla, joka niin kauvan oli kulkenut erillään heistä?
Ludvig XVI opastettiin sisälle ja puheenjohtaja luovutti hänelle tuolinsa.
Kuinka tahansa, koko sali puhkesi hyväksymishuutoihin. Paitsi Pétionia, Camille Desmoulinsia ja Maratia koko Ranska oli tai luuli olevansa vielä kuningasmielinen.
Kuningas oli tuntenut tarvetta tulla onnittelemaan kansalliskokousta sen suorittamien töiden johdosta; hän tuli kiittämään, että Ranska oli niin kauniisti jaettu departementteihin. Mutta ennen muuta hän ei mielinyt viivästyttää lausumista — sillä se tunne tukahdutti häntä — palavaa harrastustaan hallitusmuotoa kohtaan.
Puheen alku — älkäämme unohtako, että musta tai valkoinen, kuningasmielinen tai perustuslaillinen, aristokraatti tai isänmaanystävä, ei ainoakaan kansanedustaja tiennyt mihin kuningas pyrki — puheen alku synnytti eräänlaista huolestumista, keskiosa valmisti mielialaa kiitollisuuteen, mutta loppu — ah, loppu! — loppu liehtoi kansalliskokouksen tunteet hurmiotilaan.
Kuningas ei voinut vastustaa haluaan ilmaista harrastustaan sitä pientä vuoden 1791 hallitusmuotoa kohtaan, joka ei ollut vielä syntynytkään. Kuinka enää kävisikään, kun se tulisi täydellisesti päivänvaloon?
Silloin ei kuningas tuntisikaan sitä kohtaan pelkkää harrastusta, vaan kiihkomielistä innostusta.
Emme tässä selosta kuninkaan puhetta, sillä sitä tulisi kuusi sivua! Riittää kun olemme selostaneet Monsieurin puheen, jota oli vain yksi sivu ja joka sekin tuntui meistä hirvittävän pitkältä.
Ludvig XVI ei sentään tuntunut liian ikävystyttävältä kansalliskokouksesta, joka itki hereästi häntä kuunnellessaan.
Sanoessamme, että se itki, emme puhu vertauskuvallisesti: Barnave itki, Lameth itki, Duport itki, Mirabeau itki, Barrère itki. Se oli todellinen vedenpaisumus.
Kansalliskokous tuli ihan tolkuttomaksi. Se nousi yhtenä miehenä, parvekeyleisökin nousi. Kukin kohotti kätensä ja vannoi uskollisuutta tälle hallitusmuodolle, jota ei vielä ollut olemassakaan.
Kuningas poistui. Mutta kuningas ja kansalliskokous eivät voineet erota toisistaan tällä tavalla. Kokous lähtee hänen perässään, se rientää, saattaa häntä, saapuu Tuilerieihin ja kuningatar ottaa sen vastaan.
Kuningatar! Hänpä ei olekaan haltioissaan, tämä Maria Teresian kova tytär, hänpä ei itke, tuo Leopoldin arvokas sisar; hän osoittaa kansan edustajille poikaansa ja sanoo:
»Hyvät herrat, minussa vallitsevat samat tunteet kuin kuninkaassakin. Kaikesta sydämestäni ja liikutettuna yhdyn siihen tekoon, johon hellä huolehtiminen kansasta on saanut hänet ryhtymään. Tässä on poikani; minä en unohda mitään opettaakseni häntä hyvissä ajoin omaksumaan maailman parhaimman isän hyveet, kunnioittamaan kansalaisvapautta ja pitämään arvossa lakeja, joiden lujimman tuen toivon hänestä tulevan.»
Oikea intomieli ei jäähdy moisesta puheesta; kansalliskokouksen innostus oli kuumennut hehkuvan valkoiseksi. Ehdotettiin, että vala vannottaisiin heti paikalla. Se muovailtiin käden käänteessä. Puheenjohtaja pyysi ensimmäisen puheenvuoron:
»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle ja kaikin voimin tukevani hallitusmuotoa, jonka kansalliskokous on säätänyt ja kuningas vahvistanut.»
Ja kaikki kansalliskokouksen jäsenet — yhtä ainoaa lukuun ottamatta — kohottivat kätensä ja kukin vuorollaan toisti: »Minä vannon.»
Tätä ylen onnellista tapausta, joka palautti ilon kansalliskokoukseen, tyynnytti Pariisin ja rauhoitti Ranskan, seurasi kymmenen päivää, jotka vietettiin juhlin, tanssiaisin ja ilotulituksin. Kaikilta tahoilta kuului vain vannottuja valoja. Kaikkialla vannottiin, vannottiin Grève-torilla, kaupungintalossa, kirkoissa, kaduilla ja julkisilla paikoilla. Isänmaalle pystytettiin alttareja, niiden ääreen vietiin koululaiset ja koululaiset vannoivat kuin olisivat jo olleet aikaihmisiä ja kuin olisivat tienneet mitä vala merkitsee.
Kansalliskokous määräsi kiitosjumalanpalveluksen, johon se otti osaa yhtenä miehenä. Alttarin ääressä, Jumalan kasvojen edessä, uudistettiin jo vannottu vala.
Mutta kuningas ei mennyt Notre-Dameen eikä siis liioin vannonut.
Hänen poissaolonsa huomattiin, mutta oltiin niin iloisia, luottavia, että tyydyttiin ensimmäiseen verukkeeseen, jonka hän suvaitsi esittää.
»Miks'ette ollut kiitos-jumalanpalveluksessa? Miksette ole vannonut valaa alttarin ääressä kuten toiset?» kysäisi kuningatar ivallisesti.
»Koska minä voin kyllä valehdella, madame», vastasi Ludvig XVI, »mutta en halua tehdä väärää valaa».
Kuningatar hengähti helpotuksesta.
Hän oli, kuten kaikki muutkin, tähän saakka uskonut kuninkaan vilpittömään mieleen.