XV
Aatelismies
Tämä kuninkaan vierailu kansalliskokouksessa oli tapahtunut helmikuun 4 päivänä 1790.
Lähes kaksi viikkoa myöhemmin, toisin sanoen saman kuun 17 ja 18 päivien välisenä yönä Châteletin kuvernöörin poissaollessa — hän oli päivemmällä pyytänyt ja saanut loman mennäkseen Soissonsiin kuolevaa äitiään tervehtimään ilmestyi vankilan portille muuan mies, mukanaan poliisipäällikön varmentama määräys, jonka nojalla tulijalla oli oikeus päästä todistajitta keskustelemaan markiisi de Favrasin kanssa.
Emme uskalla sanoa, oliko määräys oikea vai väärennetty, mutta kaikissa tapauksissa apulaiskuvernööri, joka herätettiin sitä tarkastamaan, hyväksyi sen oikeaksi, koskapa määräsi, että myöhäisestä hetkestä huolimatta määräyksen esittäjä opastettaisiin herra de Favrasin koppiin.
Minkä jälkeen, luottaen vankilan sisä- ja ulkovartijoitten tarkkaan vartijatoimeen, hän palasi vuoteelleen jatkaakseen näin ikävästi keskeytettyä yöuntansa.
Vieras väitti, että ottaessaan salkusta poliisipäällikön määräystä hän oli pudottanut jonkun tärkeän paperin, otti lampun ja haki paperia lattialta, kunnes näki Châteletin apulaispäällikön poistuvan huoneeseensa. Silloin hän selitti, että arveli unohtaneensa paperin yöpöydälleen, mutta pyysi kuitenkin, että jos paperi löydettäisiin, se annettaisiin hänelle, kun hän poistuisi vankilasta.
Sitten hän antoi lampun häntä odottavalle vartijalle ja kehoitta tätä opastamaan hänet herra de Favrasin koppiin.
Vartija aukaisi erään oven, päästi tuntemattoman ohitseen, meni sitten itsekin ja sulki oven jälkeensä.
Hän näytti katselevan tätä tuntematonta uteliaasti ikäänkuin odottaisi tämän millä hetkellä tahansa lausuvan hänelle jonkun tärkeän ilmoituksen.
Miehet laskeutuivat kaksitoista porrasta ja tulivat maanalaiseen käytävään. Sitten tuli eteen toinen ovi, jonka vartija avasi ja sulki kuten ensimmäisenkin.
Tuntematon ja hänen oppaansa olivat tällöin eräänlaisella porrastasokkeella ja heidän oli nyt laskeuduttava toinen porraskerros. Tuntematon pysähtyi, upotti katseensa pimeän käytävän syvyyksiin ja tultuaan varmaksi, että pimeys oli yhtä yksinäinen kuin mykkäkin, hän kysyi:
»Te olette vartija Louis?»
»Niin olen», vastasi vartija.
»Amerikkalaiseen looshiin kuuluva veli?»
»Niin.»
»Teidät toimitti tänne viikko sitten muuan salaperäinen käsi suorittamaan täällä erään tuntemattoman tehtävän?»
»Juuri niin.»
»Ja te olette valmis siihen tehtävään?»
»Olen valmis.»
»Teidän piti saada määräykset eräältä mieheltä…?»
»Niin, messiaalta.»
»Mistä teidän tuli tuntea tuo mies?»
»Kolmesta paidanrintaan ommellusta kirjaimesta.»
»Minä olen se mies… ja tässä näette ne kolme kirjainta.»
Tämän sanottuaan vieras aukaisi röyhelökauluksensa ja osoitti paidanrintaan ommeltua kolmea kirjainta — samoja kirjaimia, jotka näiden kuvaustemme kehittyessä ovat useammin kuin kerran vaikuttaneet perin tehokkaalla tavalla: L.P.D.
»Mestari», virkkoi vartija kumartaen, »tottelen käskyjänne».
»Hyvä. Avatkaa herra de Favrasin kopin ovi ja olkaa valmis noudattamaan muita käskyjäni.»
Vartija kumarsi mitään vastaamatta, lähti kulkemaan edellä valaistukseen tietä ja pysähtyi matalan oven eteen.
»Olemme perillä, mutisi hän.
Tuntematon nyökkäsi. Lukkoon työnnetty avain narahti kahdesti ja ovi aukeni.
Vaikka vangin varalta olikin turvauduttu mitä ankarimpiin varmuuskeinoihin, jopa niin, että hänet oli teljetty parikymmentä jalkaa syvällä olevaan maanalaiseen koppiin, oli sentään pantu jonkunlaista huomiota hänen henkilöarvoonsa. Hänellä oli puhdas vuode ja valkoiset hurstit. Vuoteen vieressä oli pöytä täynnä kirjoja, lisäksi mustetolppo, kyniä ja paperia, jotka ilmeisesti oli tuotu puolustuspuheen valmistelua varten.
Sammutettu lamppu oli keskellä.
Nurkassa olevalla toisella pöydällä välkkyi pukeutumistarpeita, jotka olivat peräisin markiisin vaakunalla somistellusta käsilaukusta. Seinälle oli kiinnitetty pieni kuvastin, sekin kotoisin samasta laukusta.
Markiisi de Favras nukkui niin sikeästi, että oven auetessa, tuntemattoman lähestyessä vuodetta, vartijan asettaessa toisen lampun entisen viereen ja poistuessa saatuaan vieraalta merkin, hän ei havahtunut näin syntyneeseen meluun ja liikkeeseen.
Tuntematon silmäili hetken aikaa tätä nukkuvaa miestä syvän alakuloisena. Sitten hän näytti muistavan hetkien olevan kalliita ja vaikka hänestä tuntuikin ikävältä häiritä noin miellyttävää lepoa, hän laski kätensä nukkuvan olkapäälle.
Vanki säpsähti, kääntyi nopeasti, silmät selkoselällään, kuten on tapa henkilöillä, jotka nukkuvat odottaen heräävänsä johonkin ikävään uutiseen.
»Rauhoittukaa, herra de Favras», sanoi tuntematon. »Olen ystävä.»
Markiisi silmäili hetken yöllistä vierastaan kasvoilla epäilevä ilme, joka ilmaisi kummastelua, että joku ystävä tuli häntä tervehtimään kahdeksantoista, parinkymmenen jalan syvyyteen maan alle.
Sitten hän äkkiä muisti jotakin ja huudahti:
»Ah, herra parooni Zannone…»
»Minä itse, hyvä markiisi.»
Favras katseli hymyillen ympärilleen ja osoittaen paroonille muuatta rahia, jolla ei ollut kirjoja eikä vaatteita, hän sanoi:
»Suvainnette, istuutua.»
»Hyvä markiisi», vastasi parooni, »aion ehdottaa teille erästä asiaa, joka ei salli pitkää keskustelua, ja koska meillä ei ole aikaa tuhlata…»
»Mitä aiotte minulle esittää, hyvä parooni? Toivottavasti se ei koske lainaa?»
»Mitä tarkoitatte?»
»Koska takeet, jotka voisin teille antaa, tuntuvat minusta vain keskinkertaisen varmoilta.»
»Se ei olisi minulle mikään syy, markiisi, ja minä päinvastoin olisin valmis tarjoamaan teille miljoonan.»
»Minulle?» sanoi Favras hymyillen.
»Teille juuri. Mutta koska ette kuitenkaan hyväksyisi ehtojani, en edes esitä tarjoustani.»
»No, koska mainitsitte asianne olevan kiireellistä laatua, hyvä parooni, niin siirtykää siihen.»
»Tiedättehän, että teidät tuomitaan huomenna, markiisi?» »Tiedän, olen kuullut mainittavan jotakin sellaista», vastasi Favras.
»Tiedättekö, että tuomarit, joiden eteen teidät viedään, ovat samoja, jotka ovat vapauttaneet Augeardin ja Besenvalin?»
»Tiedän.»
»Tiedättekö, että nämä miehet vapautettiin vain hovin kaikkivoivalla välityksellä?»
»Tiedän», vastasi Favras kolmannen kerran eikä hänen äänensä ollut kertaakaan värähtänyt näiden kolmen vastauksen aikana.
»Varmaankin toivotte, että hovi tekee hyväksenne saman, mitä edeltäjiennekin hyväksi?»
»Ne henkilöt, joiden kanssa minulla on ollut kunnia työskennellä sen hankkeen hyväksi, joka on tuonut minut tänne, tietävät mitä heidän on tehtävä minun suhteeni, herra parooni. Mitä he tekevät, on hyvin tehty.»
»He ovat jo ilmaisseet kantansa teihin nähden, herra markiisi, ja minä voin sanoa teille, mitä he ovat tehneet.»
Favras ei näyttänyt olevan halukas sitä kuulemaan.
»Kuninkaan veli», jatkoi vieras, »on käynyt kaupungintalossa ja selittänyt, että hän tuskin tuntee teitä, että te tulitte vuonna 1772 hänen sveitsiläiskaartinsa palvelukseen, erositte vuonna 1775 ja sen koommin hän ei ole tavannut teitä.»
Favras nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.
»Kuningas puolestaan ei ole ainoastaan herennyt ajattelemasta pakoa, vaan on lisäksi tämän kuun neljäntenä liittynyt kansalliskokoukseen ja vannonut valan hallitusmuodolle.»
Favrasin huulilla väikkyi hymy.
»Epäilettekö sitä?» kysyi parooni.
»En sano sitä enkä tätä», vastasi Favras.
»Kuten huomaatte, markiisi, ei Monsieuriin ole luottamista, eikä kuninkaaseenkaan voi luottaa…»
»Asiaan, herra parooni.»
»Te joudutte siis tuomarienne eteen…»
»Minulla on ollut kunnia kuulla teidän jo maininneen siitä.»
»Teidät tuomitaan…»
»Todennäköisesti.»
»Kuolemaan…!»
»Se on mahdollista.»
Favras kumarsi kuin mies, joka on valmis ottamaan vastaan minkälaisen iskun tahansa.
»Mutta», jatkoi parooni, »tiedättekö, minkälaiseen kuolemaan, hyvä markiisi?»
»Onko kuolemia kaksi, hyvä parooni?»
»Ah, niitä on kymmenen, on häpeäpaalu, silpominen, silmukka, teiliratas, hirsipuu, mestauspölkky… tai oikeammin, viime viikolla vielä olivat kaikki nämä kuolintavat. Tänään, kuten sanoitte, niitä on vain yksi: hirsipuu.»
»Hirsipuu!»
»Niin. Julistettuaan ihmiset yhdenvertaisiksi lain edessä on kansalliskokous pitänyt kohtuullisena julistaa ihmiset tasa-arvoisiksi myöskin kuolemassa. Ylhäiset ja alhaiset lähtevät tästä maailmasta saman portin kautta, heidät hirtetään, markiisi.»
»Ah, ah!» huudahti Favras.
»Jos teidät tuomitaan kuolemaan, teidät hirtetään… hyvin ikävää aatelismiehelle, joka ei pelkää kuolemaa — olen siitä varma — mutta jota hirsipuu kuvottaa.»
»Ah, herra parooni», virkkoi Favras, »oletteko tullut tänne vain kertoaksenne kaikista näistä hyvistä uutisista vai onko teillä vielä jotakin parempaa sanottavaa?»
»Olen tullut ilmoittamaan teille, että kaikki on valmista pakonne varalta, ja sanomaan teille, että jos haluatte, olette kymmenen minuutin kuluttua vankilanne ulkopuolella ja neljänkolmatta tunnin kuluttua poissa Ranskasta.»
Favras tuumi hetken eikä paroonin esitys näyttänyt aiheuttaneen hänessä vähäisintäkään mielenliikutusta. Sitten hän kysyi haastattelijaltaan:
»Tuleeko tämä tarjous hänen kuninkaallisen korkeutensa taholta?»
»Ei, herra markiisi, sen teen minä yksityisesti.»
Favras silmäili paroonia.
»Te, herra?» sanoi hän. »Entä miksi?»
»Koska olette herättänyt minussa mielenkiintoa, markiisi.»
»Mitä mielenkiintoa minä voin teissä herättää, herra parooni?» uteli
Favras. »Olette tavannut minut kahdesti.»
»Miestä ei tarvitse tavata edes kahta kertaa tunteakseen hänet, hyvä markiisi. Nähkääs, oikeat aatelismiehet ovat harvinaisia, ja minä haluan säilyttää niistä yhden, en Ranskalle, vaan ihmiskunnalle.»
»Eikö teillä ole muuta syytä?»
»On kyllä, herra markiisi, se näet, että hankkiessani teille kahden miljoonan lainan ja varustaessani teidät rahoilla olen valmistanut teille keinon mennä tänään paljastetussa hankkeessanne pitemmälle kuin muutoin olisitte voinut ja että minä siis tietämättäni olen osallistunut teidän kuolemaanne.»
Favras hymähti.
»Ellette ole tehnyt muuta rikosta kuin sen, nukkukaa rauhassa», sanoi hän, »annan teille synninpäästön».
»Mitä!» huudahti parooni. »Kieltäydyttekö pakenemasta?»
Favras ojensi hänelle kätensä.
»Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, herra parooni», vastasi hän.
»Kiitän teitä vaimoni ja lasteni nimessä, mutta minä kieltäydyn…»
»Koska kenties arvelette suunnitelmani huonosti laadituksi, markiisi, ja koska pelkäätte, että epäonnistunut pakoyritys vain pahentaa juttuanne.»
»Uskon, herra parooni, että olette älykäs mies, vieläpä uhkarohkeakin, koska itse ehdotatte minulle tätä pakoa, mutta sanon teille toistamiseen, etten halua paeta.»
»Varmaankin te, herra markiisi, pelkäätte, että pakotettuna poistumaan Ranskasta joudutte jättämään vaimonne ja lapsenne sinne kurjuuteen… Olen ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, herra markiisi, ja voin tarjota teille tämän salkun, jossa on satatuhatta frangia pankkiseteleinä.»
Favras silmäili paroonia ihailevin ilmein.
Sitten hän ravisti päätänsä ja sanoi:
»Se ei ole sitä, hyvä herra. Sanaanne luottaen ja teidän tarvitsematta antaa minulle tuota salkkua olisin lähtenyt Ranskasta, jos aikomukseni olisi ollut paeta. Mutta vielä kerran, olen tehnyt päätökseni: minä en pakene.»
Parooni silmäili miestä, joka näin epäsi hänen tarjouksensa, ikäänkuin olisi arvellut, ettei tämä ollut täysijärkinen.
»Päätökseni kummastuttaa teitä, herra parooni», sanoi Favras omituisen juhlallisesti, »ja te kysytte itseltänne uskaltamatta, kysyä minulta, mikä on saanut minut tekemään tämän omituisen päätöksen kulkea tietäni loppuun saakka ja kärsiä kuolemantuskat, olkootpa ne mitä laatua tahansa.»
»Olette oikeassa, herra markiisi.»
»No niin, selitän sen teille. Olen kuningasmielinen, hyvä herra, mutten niiden lainen, jotka siirtyvät ulkomaille tai piileskelevät Pariisissa. Minun maailmankatsomukseni ei ole etuihin sisältyvää laskelmaa, hyvä herra. Kuninkaat ovat minulle vain samaa, mitä olisi joku arkkipiispa tai paavi, toisin sanoin äsken mainitsemani uskonnon näkyviä edustajia. Jos pakenen, arvellaan kuninkaan tai Monsieurin auttaneen minut pakosalle. Jos he auttavat minut pakosalle, ovat he rikostovereitani. Ja Monsieur, joka on noussut puhujalavalle kieltämään minut, ja kuningas, joka on teeskennellyt, ettei tunne minua, saavat iskun, joka haihtuu tyhjään avaruuteen. Uskonnot häviävät, herra parooni, kun niillä ei ole enää marttyyrejä. No niin, minä pidän pystyssä omaani kuolemalla sen hyväksi! Siitä tulee menneisyydelle antamani moite ja tulevaisuudelle tarjoamani varoitus!»
»Mutta ajatelkaa toki teitä odottavaa kuolintapaa, markiisi!»
»Mitä häpeällisempi on kuolintapa, herra parooni, sitä ansiokkaampi on uhraus. Kristus kuoli ristinpuussa kahden ryövärin välissä.»
»Ymmärtäisin tämän, herra markiisi», huomautti parooni, »jos kuolemastanne koituisi kuninkuudelle sama apu, mikä Kristuksen kuolemasta koitui ihmiskunnalle. Mutta kuninkaitten erheet ovat niin raskaat, herra markiisi, että pelkään, kykeneekö jonkun aatelismiehen, kykeneekö edes kuninkaankaan veri niitä puhdistamaan.»
»Se on Jumalan vallassa, herra parooni. Mutta tänä miehuuttomuuden ja epäilyksen aikana, jolloin niin monilta puuttuu velvollisuudentunto, minä kuolen tuntien lohdutusta tietoisuudesta, että olen täyttänyt velvollisuuteni.»
»Ei, ei, herra markiisi!» huudahti parooni kärsimättömästi! »Te kuolette yksinkertaisesti katuen, että olette kuollut turhan takia.»
»Kun aseettomaksi joutunut sotamies ei halua paeta, kun hän odottaa vihollista, kun hän uhmaa kuolemaa, kun se tapaa hänet, tietää hän hyvin, että tämä kuolema on turha, mutta hän päättelee, että pako olisi häpeäksi, ja mieluummin hän silloin kuolee…»
»Herra markiisi», intti parooni, »en pidä itseäni vielä lyötynä…»
Hän otti esille kellonsa. Hän huomasi sen osoittavan kolmea aamulla.
»Meillä on vielä tunti aikaa», jatkoi hän. »Istahdan tämän pöydän ääreen ja luen puoli tuntia. Harkitkaa sillaikaa ehdotustani. Puolen tunnin kuluttua te annatte minulle lopullisen vastauksenne.»
Siirrettyään nojatuolin hän istuutui pöydän ääreen selkä päin vankia, aukaisi kirjan ja syventyi lukemaan.
»Hyvää yötä, herra parooni!» sanoi Favras.
Ja hän kääntyi seinään päin varmaankin voidakseen häiriintymättä tuumiskella.
Lukija otti pari kolme kertaa kellon esille. Hän oli kärsimättömämpi kuin vanki. Kun puoli tuntia oli kulunut, nousi hän ja lähestyi vuodetta.
Mutta hän sai odottaa kauan: Favras ei kääntynyt.
Parooni kumartui hänen ylitseen. Vangin säännöllinen, tyyni hengitys todisti hänen nukkuvan.
— Kas niin, — tuumi hän itsekseen, — olen lyöty. Mutta tuomiota ei ole vielä julistettu. Kenties hän epäilee vielä…
Ja koska hän ei mielinyt herättää miespoloista, jota muutaman päivän perästä odotti niin pitkä ja syvä uni, tarttui hän kynään ja kirjoitti tyhjälle paperiliuskalle:
»Kun tuomio on julistettu, kun herra de Favras tuomitaan kuolemaan, kun hän ei voi toivoa enää mitään tuomareiltaan, Monsieurilta eikä kuninkaalta ja jos hän haluaa muuttaa käsityskantansa, kutsuttakoon hän luoksensa vartija Louisin ja sanokoon tälle: 'Olen päättänyt paeta!' Hänen pakonsa toteuttamiseksi on keinot keksitty.
Kun herra de Favras istuu kohtalokkailla rattailla, kun herra de Favras rukoilee julkisesti Notre-Damen edustalla, kun herra de Favras paljain jaloin ja kädet sidottuina astuu kaupungintalosta, missä hän tekee testamenttinsa, sen tilavan pihan yli, joka erottaa kaupungintalon portaat Grève-torille pystytetystä hirsipuusta, tarvitsee hänen vain lausua äänekkäästi: 'Haluan pelastua!' ja hänet pelastetaan.
Cagliostro.»
Tämän tehtyään vieras otti lampun, lähestyi toistamiseen vangin vuodetta todetakseen, oliko markiisi herännyt, ja huomattuaan hänen yhä nukkuvan siirtyi, kääntymättä enää taakseen, kopin ovelle, jonka takana vartija Louis seisoi liikkumattomana ja alistuvana kuten ainakin opetuslapsi, joka on valmis kaikkiin uhrauksiin suorittaakseen loppuun saakka hänen osakseen pannun suurtyön.
»No, mestari», tiedusti hän, »mitä minun on tämän jälkeen tehtävä?»
»Jäätävä vankilaan ja toteltava herra de Favrasin määräyksiä.»
Vartija kumarsi, otti lampun Cagliostron käsistä ja astui kunnioittavasti hänen edellään, kuten kamaripalvelija, joka valaisee tietä isännälleen.