XVII
Grève-tori
Nämä kaksi tuntia oli käytetty hyvin.
Sanantuojan perässä oli koppiin tullut kaksi miestä, molemmat synkännäköisiä, yllä teloittajan asu.
Favras oli ymmärtänyt joutuvansa nyt asioimaan kuoleman edeltäjien, pyövelin etuvartijajoukon kanssa.
»Seuratkaa meitä!» oli toinen miehistä sanonut.
Favras oli kumartanut myöntymyksen merkiksi.
Sitten hän osoitti tuolilla olevia vaatekappaleita ja kysyi:
»Suotteko minulle aikaa pukeutua?»
»Saatte aikaa», vastasi mies.
Favras meni pöydän luo, jolle oli sirotettu hänen käsilaukkunsa erinäköiset esineet, ja seinää koristavan pikku kuvastimen edessä hän napitti paidankauluksen, laskosti siroihin poimuihin röyhelönsä ja sitaisi kaulanauhansa kaikkein aatelisimpaan solmuun.
Sen jälkeen hän puki yllensä liivit ja takin.
»Saanko ottaa mukaani hatun, herrat?» kysyi vanki.
»Se on tarpeetonta», vastasi mies, joka oli tähänkin saakka puhunut.
Äänettömänä pysynyt mies oli silmäillyt Favrasia kaiken aikaa niin tarkasti, että se oli herättänyt markiisin huomiota.
Hän oli huomaavinaan, että tämä mies teki hänelle jonkun salamyhkäisen merkin silmillään.
Mutta tämä merkki oli ollut niin väläyksellinen, että Favras jäi epätietoiseksi, mitä se merkitsi.
Ja mitäpä tuolla miehellä oli hänelle sanottavaa?
Hän ei piitannut siitä sen enempää, vaan heilautti ystävällisesti kättänsä vartija Louisille ja sanoi:
»Olen valmis, herrat, menkää edellä, seuraan teitä.»
Ovella odotteli muuan oikeudenpalvelija.
Oikeudenpalvelija kulki ensimmäisenä, sitten Favras, sitten molemmat synkkäilmeiset miehet.
Tämä synkkä saattue suuntasi kulkunsa ensimmäiseen kerrokseen.
Näiden kahden koppikerrosten välimailla odotteli ryhmä kansalliskaartilaisia.
Oikeudenpalvelija tunsi saavansa näistä tukea ja sanoi vangille:
»Herra, ojentakaa minulle se Pyhän Ludvigin ritarimerkki.»
»Luulin olevani tuomittu kuolemaan eikä arvon alennukseen», vastasi
Favras.
»Sellainen on määräys, herra», intti oikeudenpalvelija.
Favras irroitti ritarimerkin ja koska hän ei halunnut luovuttaa sitä tälle oikeuden kätyrille, antoi hän sen kansalliskaartilaisia komentavalle kersantille.
»Hyvä niinkin», tokaisi oikeudenpalvelija välittämättä enää vaatia, että ritarimerkki luovutettaisiin hänelle itselleen. »Seuratkaa minua.»
Noustiin arviolta parikymmentä porrasta ja pysähdyttiin kauttaaltaan raudoitetun tammioven eteen. Se oli niitä ovia, joita katsellessaan kuolemaantuomitut tuntevat veren suonissaan hyytyvän. Tällaisia ovia on pari kolme kuolemaantuomitun viimeisellä matkalla. Niiden takana matkalainen vaistomaisesti arvaa kohtaavansa jonkin kauhean häntä odottamassa.
Ovi aukeni.
Favrasillec ei suotu aikaa astua sisälle; hänet työnnettiin huoneeseen.
Sitten ovi äkkiä sulkeutui kuin rautakouran painalluksesta.
Favras oli kidutuskammiossa..
»Ah, herrat», huudahti hän lievästi kalveten, »kun ihmisiä aiotaan tuoda tällaisiin paikkoihin, pitäisi heitä hitossa siihen ennakolta valmistaa!»
Hän ehti tuskin lopettaa lausettaan, kun häntä seuranneet kaksi miestä syöksyivät hänen kimppuunsa, riistivät takin ja liivit hänen yltänsä, taiteellisesti solmitun nauhan hänen kaulastaan ja sitoivat hänen kätensä selän taa.
Mutta auttaessaan toveriaan tässä tehtävässä kuiskasi se näistä kiduttajista, jonka Favras oli luullut nähneensä tekevän hänelle salaisen merkin, hänen korvaansa seuraavat sanat:
»Haluatteko pelastua? Vielä on aikaa.»
Tämä tarjous sai Favrasin huulet hymyyn, sillä se palautti hänen mieleensä hänen tehtävänsä suuruuden.
Hän ravisti lempeästi päätänsä epäyksen merkiksi.
Huoneessa oli puuhevonen valmiina. Kuolemaantuomittu pantiin pitkälleen tämän hevosen selkään.
Kiduttaja lähestyi häntä esiliina täynnä tammivaajoja ja kädessä rautamoukari.
Favras ojensi omasta aloitteestaan tätä miestä kohden hienon jalkansa, joissa oli puna-anturaiset kengät ja silkkisukat.
Mutta silloin oikeudenpalvelija kohotti kätensä.
»Riittää», sanoi hän. »Hovi armahtaa kuolemaantuomitun kidutukselta.»
»Ah», virkkoi Favras, »hovi näyttää pelkäävän, että minä lavertelisin. Suuri kiitos. Minä saan mennä hirsipuulle kahdella kelpo jalalla. Se on jotakin. Ja nyt, herrat, te tiedätte, että olen käytettävissänne.»
»Teidän on vietettävä yksi tunti tässä salissa», sanoi oikeudenpalvelija.
»Se ei ole virkistävää, mutta se voi olla hauskaa», huomautti Favras.
Ja hän alkoi kävellä salissa ja tutki yksitellen niitä hirveitä kojeita, jotka olivat kuin mitäkin jättimäisiä rautahämähäkkejä, suunnattomia skorpioneja.
Katselija tunsi, että määrätyllä hetkellä, kohtalokkaan äänen määräyksestä koko tämä kojerykelmä heräsi eloon, liikkui ja puri julmasti.
Niitä oli kaikenmuotoisia ja kaikenaikaisia, Filip Augustin päiviltä Ludvig XVI:n aikaan saakka. Joukossa oli rautapiikkejä, joilla 13. vuosisadan juutalaisia oli paloiteltu, ja teilirattaita, joilla oli silvottu 17. vuosisadan protestantteja.
Favras pysähtyi jokaisen voitonmerkin eteen ja kyseli kunkin kojeen nimeä.
Moinen kylmäverisyys lopulta kummastutti kiduttajiakin, jotka, kuten tiettyä, eivät helposti ihmettele mitään.
»Miksi tätä kaikkea kyselette?» tiedusti toinen miehistä.
Vanki silmäili häntä tutun ilkamoivasti, aatelismiehille ominaisin ilmein.
»Hyvä herra», vastasi hän, »voin tavata edessäni olevalla matkalla Saatanan, eikä olisi hullumpaa, jos saisin hänestä ystävän mainitsemalla hänelle kadotettujen kidutukseen sopivia kojeita, joita hän ei tunne».
Vanki oli juuri lopettanut tarkastuskäyntinsä, kun Châteletin kello löi viisi.
Kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun hän lähti kopistaan.
Hänet opastettiin sinne takaisin.
Saint-Paulin kirkkoherra odotteli häntä siellä.
Kaikesta saattoi nähdä, etteivät nämä kaksi odotustuntia olleet menneet hukkaan ja että jos mikään, niin hänen äsken kokemansa elämys oli sopivalla tavalla valmistanut hänet kuolemaan.
Hänet nähdessään kirkkoherra avasi hänelle sylinsä.
»Isä», sanoi Favras, »suokaa anteeksi, etten minä voi avata teille muuta kuin sydämeni. Nämä herrat ovat järjestäneet niin, että voin teille avata vain sen.»
Ja hän näytti selän taakse sidottuja käsiään.
»Ettekö voi irroittaa tuomitun käsiä siksi ajaksi, jonka hän viipyy parissani?» kysyi kirkkoherra.
»Se ei ole meidän vallassamme», vastasi oikeudenpalvelija.
»Isä», sanoi Favras, »kysykää, eivätkö he voisi sitoa niitä etupuolelle. Se on kuitenkin tehtävä silloin, kun joudun pitelemään kynttilää kädessäni ja lukemaan tuomiotani.»
Apulaiset katsahtivat oikeudenpalvelijaan. Tämä nyökäytti päätänsä merkiksi, ettei se olisi mitenkään sopimatonta, ja markiisin armonanomukseen suostuttiin.
Sitten hänet jätettiin kahden kesken hengenmiehen seuraan.
Kukaan ei tiedä, mitä tapahtui tämän maailmanmiehen ja Jumalan miehen välisessä viimeisessä keskustelussa. Avasiko Favras uskonnon pyhyyden edessä sydämensä, joka oikeuden majesteetin edessä oli pysynyt suljettuna? Kostuivatko hänen ivan kuivaamat silmänsä niistä lohdutuksista, sen toisen maailman tarjoamista, johon hän oli astumaisillaan? Kimmelsikö niissä joku hänen sydämensä vuodattamista kyynelistä? Kyynelistä, jotka hän varmaankin oli vuodattanut rakkaitten omaistensa takia, jotka hän maailmasta erotessaan joutuisi jättämään orvoiksi ja hylätyiksi? Sitä eivät ainakaan huomanneet miehet, jotka viiden tienoissa astuivat hänen koppiinsa ja jotka tapasivat hänet hymyhuulisena, kuivin ripsin ja suljetuin sydämin.
Hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuolinhetki oli koittanut.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »pyydän teiltä anteeksi, mutta te olette antaneet minun odottaa».
Koska hän oli jo takitta ja liivittä ja hänen kätensä oli sidottu, riisuttiin häneltä nyt kengät ja sukat ja hänen yllensä jätettyjen vaatteitten päälle vedettiin valkoinen mekkopaita.
Sitten hänen rinnalleen pantiin kirjoitustaulu, jossa oli sanat:
VEHKEILIJÄ VALTIOTA VASTAAN
Châteletin portilla odottelivat häntä rattaat isolukuisen vartioston ympäröiminä.
Näillä rattailla oli sytytetty tuohus.
Kuolemantuomitun nähdessään joukko alkoi taputtaa käsiään.
Kello kuudesta aamulla oli tuomio ollut tiedossa ja väkijoukon mielestä aika kului perin verkkaisesti tuomion ja teloituksen välillä.
Kaduilla liikuskeli ihmisiä anellen juomarahoja ohikulkijoilta.
»Mitä juomarahoilla?» utelivat jotkut.
»Herra de Favrasin teloitusta varten», vastasivat nämä kuoleman kerjäläiset.
Favras nousi lujin askelin rattaille. Hän istahti sille puolelle, mihin tuohus oli kiinnitetty, sillä hän oivalsi, että tuohus oli nimenomaan häntä varten.
Saint-Paulin kirkkoherra nousi rattaille hänen jälkeensä ja istuutui hänen vasemmalle puolelleen.
Teloittaja nousi viimeisenä ja sijoittui hänen taakseen.
Hän oli sama alakuloisen näköinen ja lempeäkatseinen mies, jonka olemme nähneet Bicêtren pihamaalla tohtori Guillotinin konetta koeteltaessa.
Olemme nähneet hänet, näemme hänet nyt ja saamme tilaisuuden nähdä hänet myöhemminkin. Hän on sen aikakauden todellinen sankari, johon olemme astumassa.
Ennenkuin istahti paikalleen, pyöveli pani Favrasin kaulaan nuoran, jolla hänet hirtettäisiin.
Nuoran toista päätä hän piteli kädessään.
Kun rattaat lähtivät liikkeelle, syntyi väkijoukossa liikehtimistä.
Favraskin käänsi katseensa sinne päin, mistä tämä melu lähti.
Hän näki ihmisten työntelevän toisiaan päästäkseen ensimmäiseen riviin ja paremmalle paikalle vangin ohi ajaessa. Äkkiä hän vaistomaisesti hätkähti, sillä ensi rivissä, viiden kuuden toverinsa keskellä, joiden kanssa oli raivannut kujan väkijoukkoon, hän huomasi hallikantajan asuun pukeutuneena saman yöllisen vieraan, joka oli sanonut suojelevansa häntä viimeiseen hetkeen saakka.
Kuolemaantuomittu nyökäytti päätänsä merkiksi, että oli tuntenut vieraan; muuta hän ei sillä tarkoittanutkaan.
Rattaat jatkoivat kulkuaan ja pysähtyivät vasta Notre-Damen edustalle.
Pääovi oli auki ja sen kautta näkyi kirkon hämärässä peräpäässä pääalttari hohtavan palavien kynttiläinsä alla.
Uteliaitten tulva oli niin voimakas, että rattaitten oli pakko tuon tuostakin pysähtyä ja ne pääsivät etenemään vain kun vartiosto oli raivannut niille tien, jonka heti taas sulki kansanvuo särkien sen tielle nousseen heikon padon.
Siellä, kirkkoaukealla, voitiin tungoksen uhallakin toimia vapaasti.
»Teidän on nyt astuttava rattailta ja tehtävä julkinen katumus, hyvä herra», sanoi teloittaja kuolemaantuomitulle.
Favras totteli mitään vastaamatta.
Hengenmies astui rattailta ensimmäisenä, häntä seurasi vanki ja sitten teloittaja, joka yhä piteli kiinni nuoran toisesta päästä.
Kädet oli sidottu ranteista, joten markiisi voi käyttää kouriaan.
Hänen oikeaan käteensä pantiin tuohus ja vasempaan tuomiopaperi.
Kuolemaantuomittu eteni kirkon portaille saakka ja polvistui.
Ympäröivien ihmisten joukossa hän huomasi etualalla äskeisen hallikantajan tovereineen, jotka oli nähnyt jo Châteletista lähdettäessä.
Moinen sitkeys näytti liikuttavan häntä, mutta sanaakaan ei kuulunut hänen huuliltaan.
Muuan Châteletin virkamies oli paikalla häntä odottamassa.
»Lukekaa, herra», sanoi tämä hänelle kovalla äänellä.
Sitten hän kuiskasi:
»Herra markiisi, te tiedätte, että jos haluatte pelastua, teidän tarvitsee lausua vain sana.»
Vastaamatta kuolemaantuomittu aloitti lukemisensa.
Hän luki lujalla äänellä eikä hänen äänensä ilmaissut pienintäkään mielenliikutusta. Kun lukeminen oli päättynyt, puhui hän ympäröivälle joukolle:
»Valmiina astumaan Jumalan kasvojen eteen minä annan anteeksi niille, jotka vastoin omaatuntoaan ovat syyttäneet minua rikollisista hankkeista. Rakastin kuningastani, kuolen uskollisena tälle tunteelleni. Minä näytän esimerkin ja toivon, että sitä seuraavat monet ylevät sydämet. Kansa vaatii suurin äänin minun kuolemaani, se tarvitsee uhrin. Hyvä, olen mielissäni, että kohtalo on valinnut juuri minut eikä ketään heikkoa sydäntä, joka ansaitsemattoman rangaistuksen edessä joutuisi epätoivoon. Ellei minulla nyt ole täällä muuta tehtävää kuin mitä olen jo tehnyt, niin jatkakaamme matkaa, hyvät herrat.»
Matkaa jatkettiin.
Notre-Damen portailta ei ole pitkä matka Grève-torille ja kuitenkin rattaat laahustivat tätä taivalta kokonaisen tunnin.
Vihdoin saavuttiin torille.
»Herrat», sanoi Favras, »saanko poiketa hetkeksi kaupungintaloon?»
»Haluatteko tehdä jonkun tunnustuksen, poikani?» kysyi hengenmies vilkkaasti.
»En, isä. Haluan vain sanella kuolintestamenttini. Olen kuullut kerrottavan, että kuolemaantuomitulle, joka on pidätetty valmistumattomana, suodaan viimeisenä armonosoituksena tilaisuus tehdä kuolintestamenttinsa.»
Rattaat eivät ajaneetkaan suoraan hirsipuulle, vaan poikkesivat kaupungintaloon päin. Väkijoukosta alkoi kuulua kovaa hälinää.
»Hän menee tunnustuksille! Hän menee tunnustuksille!» huudettiin joka suunnalta.
Tämä huuto pani kalpenemaan erään nuoren, kauniin miehen, joka oli kauttaaltaan mustiin puettu kuin apotti ja seisoi irtokivellä Pelletier-rantakadun kulmassa.
»Ah, älkää pelätkö, varakreivi Louis», virkkoi muuan ilkamoiva ääni hiljaa hänen viereltään, »kuolemaantuomittu ei lausu sanaakaan siitä, mitä on tapahtunut Royale-aukiolla».
Mustiin puettu nuori mies kääntyi äkkiä; nämä sanat oli lausunut muuan hallikantaja, jonka kasvoja hän ei voinut nähdä, koska mies oli lauseen lopetettuaan painanut hattunsa leveän lieren silmilleen.
Nuoren, kauniin miehen epäilykset — mikäli hän jotakin epäili — hälvenivät muuten väleen.
Ehdittyään kaupungintalon porraskorokkeelle Favras teki merkin, että hän aikoi puhua.
Siinä tuokiossa kaikki hälinä taukosi ikäänkuin tällä hetkellä puhaltanut länsituuli olisi vienyt sen mennessään.
»Hyvät herrat», sanoi Favras, »kuulen ympärilläni toistettavan, että menen kaupungintaloon tunnustuksille. Se ei ole totta, ja jos joukossanne joku mahdollisesti pelkää minun tekevän paljastuksia, niin rauhoittukoon, sillä minä menen kaupungintaloon sanelemaan kuolintestamenttia.»
Ja hän poistui lujin askelin porttikäytävään, nousi portaat ja astui huoneeseen, johon kuolemaantuomitut tavallisesti opastettiin ja jota siitä syystä sanottiin tunnustuksien huoneeksi.
Kolme mustiin puettua miestä oli siellä häntä odottamassa, ja näiden kolmen miehen joukossa Favras tunsi saman virkamiehen, joka oli puhutellut häntä Notre-Damen edustalla.
Koska kuolemaantuomitun kädet oli sidottu eikä hän siis voinut kirjoittaa, alkoi hän sanella testamenttiaan.
Paljon on puhuttu Ludvig XVI:n testamentista, sillä kuninkaitten testamentista puhutaan paljon. Edessämme on herra de Favrasin testamentti ja me sanomme yleisölle vain seuraavat sanat: »Lukekaa ja verratkaa.»
Kun testamentti, oli saneltu, pyysi Favras sen lukeakseen ja allekirjoittaakseen.
Hänen kätensä irroitettiin siteistä. Hän luki testamentin, korjasi kolme kirjoitusvirhettä, jotka sihteeri oli tehnyt, ja kirjoitti jokaisen sivun alareunaan sanat: »Mahi de Favras.»
Sen tehtyään hän ojensi kätensä jälleen sidottaviksi. Sen työn suoritti teloittaja, joka ei ollut hetkeksikään poistunut hänen takaansa.
Testamentin sanelu oli vaatinut aikaa pari tuntia. Aamusta saakka odotellut joukko hermostui kovin. Mukana oli paljon kelpo porvareita, jotka olivat saapuneet paikalle tyhjin vatsoin laskien pääsevänsä haukkaamaan aamiaista teloituksen jälkeen ja jotka olivat saaneet paastota tähän saakka.
Pian alkoikin kuulua samaa uhkaavaa, hirveää murinaa, jota oli kuultu tällä samalla torilla silloin kun de Launay murhattiin, Foulon hirtettiin ja Berthier raadeltiin kuoliaaksi.
Väkijoukko alkoi sitäpaitsi uskoa, että Favras oli päästetty pakoon jostakin takaportista.
Tässä tilanteessa jotkut jo ehdottivatkin, että Favrasin asemasta hirtettäisiin viranomaiset ja kaupungintalo hajoitettaisiin maan tasalle.
Onneksi kellon yhdeksättä käydessä vanki tuli jälleen esille. Vartiokujan muodostaneille sotilaille oli pantu soihtu käteen. Kaikki torirakennusten ikkunat oli valaistu. Vain hirsipuu oli jäänyt salaperäiseen, hirveään pimentoon.
Kuolemaantuomitun esiintuloa tervehti yksimielinen riemuhuuto ja tuo torin täyteinen viisikymmentuhantinen joukko alkoi liikehtiä.
Nyt oltiin ihan varmoja, ettei vanki ollut karannut eikä enää karkaisikaan.
Favras silmäili ympärilleen.
Sitten hän puheli itsekseen huulilla hänelle ominainen ivahymy:
— Ei ainoitakaan vaunuja. Ah, ylhäisö unohtaa helposti! Se on ollut kohteliaampi kreivi de Hornille kuin minulle.
»Se johtuu siitä, että kreivi de Horn oli murhaaja, mutta sinä olet marttyyri», virkkoi muuan ääni.
Favras kääntyi ja huomasi hallikantajan, jonka hän oli matkallaan jo kahdesti tavannut.
»Hyvästi, herra», sanoi Favras. »Toivon, että tarpeen tullen todistatte minun hyväkseni.»
Ja lujin askelin hän laskeutui rattailta ja asteli mestauslavaa kohden.
Laskiessaan jalkansa hirsipuutikkaitten alimmalle portaalle hän kuuli jonkun huutavan:
»Hyppää, markiisi!»
Kuolemaantuomitun vakava, sointuva ääni vastasi:
»Kansalaiset, minä kuolen syyttömänä. Rukoilkaa Jumalaa puolestani!»
Neljännellä portaalla hän pysähtyi jälleen ja sanoi yhtä lujalla, yhtä kaikuvalla äänellä kuin äskenkin:
»Kansalaiset, minä pyydän teitä auttamaan minua rukouksillanne… Minä kuolen syyttömänä!»
Kahdeksannelta portaalta, miltä hänet syöstäisiin alas, hän huusi kolmannen kerran:
»Kansalaiset, minä kuolen syyttömänä. Rukoilkaa Jumalaa puolestani!»
»Mutta», sanoi toinen teloittajan apulaisista, joka nousi hänen rinnallaan tikkaita, »ettekö siis halua, että teidät pelastetaan?»
»Kiitos, ystävä», vastasi Favras, »Jumala palkitkoon teille kauniit aikeenne!»
Sitten hän kohotti päänsä teloittajaa kohden, joka näytti odottavan hänen määräyksiään sen sijaan että olisi itse antanut määräykset.
»Täyttäkää velvollisuutenne», sanoi hän.
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun teloittaja sysäsi häntä ja hänen ruumiinsa alkoi häälyä ilmassa.
Tämä näytelmä synnytti tavattoman kohinan Grève-torilla, jotkut ensikertalaiset paukuttivat käsiään ja huusivat: »vielä kerran!» ikäänkuin olisivat kuuntelemassa katuviisua tai suurta oopperalaulua. Äsken mainitsemamme, mustiin puettu nuorukainen solahti alas kiveltä, jolla oli seisonut, tunkeutui väkijoukon halki ja Pont-Neufin kulmassa nousi nopeasti liverittömiin ja vaakunattomiin ajoneuvoihin sekä huusi ajurille:
»Luxembourgiin ja niin nopeasti kuin ohjaksista pääsee!» Ajoneuvot lähtivät liikkeelle täyttä neliä.
Kolme miestä odotteli ylen kärsimättöminä näiden ajopelien tuloa.
Yksi heistä oli Provencen kreivi ja toiset kaksi aatelismiehiä, jotka olemme joskus maininneet näissä kuvauksissamme, mutta joiden nimiä on tässä turhaa ilmoittaa.
He odottelivat sitäkin kärsimättömämmin, kun heidän oli pitänyt mennä aterialle kello kaksi ja kun he levottomuudessaan eivät olleet voineet sitä tehdä.
Keittiömestari puolestaan oli ihan epätoivoinen. Hän oli aloittanut jo kolmannen päivällisen valmistelun, ja tämä päivällinen, joka kelpasi nautittavaksi kymmenen minuutin aikana, turmeltuisi neljännestunnissa.
Hetki oli siis äärimmäisen jännittynyt, kunnes vihdoin kuului sisäpihaan vierivien ajoneuvojen kolina.
Provencen kreivi kiiruhti ikkunaan, mutta hän ehti nähdä vain tumman varjon ponnahtavan vaunujen alimmalta astinlaudalta palatsin portaitten ensimmäiselle askelmalle.
Hän siirtyi senvuoksi ikkunan luota ja riensi ovelle päin. Mutta ennenkuin tämä Ranskan tuleva kuningas hidasliikkeisenä ennätti ovelle saakka, aukeni tämä, ja mustapukuinen nuorukaisemme astui huoneeseen.
»Monseigneur», sanoi hän, »kaikki on lopussa. Herra de Favras kuoli sanaa lausumatta.»
»Me voimme siis kaikessa rauhassa käydä pöytään, kelpo Louis.»
»Kyllä, monseigneur. Hän on totisesti oikea aatelismies, hän!»
»Olen samaa mieltä kuten tekin, ystävä hyvä», myönsi hänen kuninkaallinen korkeutensa. »Niinpä juommekin hänen kunniakseen lasillisen Constance-viiniä. Pöytään, hyvät herrat!»
Tällä hetkellä aukenivat kaksoisovet selko selälleen ja nämä ylhäiset pöytävieraat siirtyivät salongista ruokasaliin.