XVIII
Kuninkuus on pelastettu
Muutamia päiviä äsken kertomamme teloituksen jälkeen — teloituksen, jonka kaikkiin yksityisseikkoihin olemme syventyneet saadaksemme lukijamme käsittämään, mikä tunnustus kuninkaitten ja ruhtinaitten taholta odotti heidän hyväkseen uhrautuneita — muuan mies ratsasti harmaatäpläisellä hevosella hidasta ravia Saint-Cloudin puistokatua pitkin.
Tämä hidas ajo ei kaikesta päättäen johtunut ratsastajan velttoudesta eikä hevosen väsymyksestä; kumpaakaan ei ollut matka rasittanut. Sen huomasi helposti, sillä ratsun suupieliin pärskynyt vaahto johtui siitä, että sitä oli — ei ylettömästi kiihotettu — vaan kiinteästi pidätelty. Ratsastaja taas, joka oli — sen huomasi ensi silmäyksellä — aatelismies, ja hänen loasta puhdas ulkoasunsa todistivat hänen varonneen tahraamasta vaatteitaan maantietä peittävään lokaan.
Ratsastajan kulkua hidastutti syvä mietiskely, johon hän ilmeisesti oli vaipunut, ehkä myöskin halu saapua perille määrätyllä hetkellä, joka ei ollut vielä lyönyt.
Ratsastaja oli arviolta nelikymmenvuotias. Hänen valtavan rumat piirteensä ilmaisivat suurta luonnetta. Liian iso pää, pulloposket, rokonarpiset kasvot, helposti hehkuva hipiä, silmät aina valmiina sinkoamaan salamoita, suu tottunut vääntämään ja kääntämään pistosanoja, sellainen oli tämän miehen ulkomuoto, miehen, joka oli luotu — sen tunsi jokainen hänet kerran nähtyään — suureen asemaan ja suureen maineeseen.
Mutta hänen piirteitään näytti nyt peittävän verho. Se oli jonkun elimellisen sairauden tuotetta, sellaisen, jota vastaan voimakkaimmatkin luonteet saavat turhaan taistella. Himmeä, harmaa iho, väsyneet, tulehtuneet silmät, veltot posket, epäterveeseen suuntaan kehittynyt paksuus ja lihavuus — siinä sen miehen ulkoiset ominaisuudet, jonka olemme nyt esitelleet lukijalle.
Ehdittyään puistokadun päähän hän poikkesi arkailematta palatsin pihaan vievästä portista ja loi tutkivan silmäyksen pihan pimentoon.
Oikealla, kahden rakennuksen välissä, jotka muodostivat eräänlaisen johtokäytävän, seisoi muuan mies odottelemassa.
Hän viittasi ratsastajaa tulemaan peremmäs.
Muuan portti oli auki. Odotteleva mies meni porttikäytävään. Ratsastaja ajoi perässä ja yhä häntä seuraten joutui pian toiseen pihaan.
Siellä mies pysähtyi — hänen yllänsä oli takki, housut ja mustat liivit — silmäili ympärilleen ja huomattuaan pihan ihan autioksi lähestyi ratsastajaa hattu kädessä.
Ratsastaja tuli tavallaan häntä vastaan, kumartui hevosensa kaulan yli ja virkkoi puoliääneen:
»Herra Weber?»
»Herra kreivi de Mirabeau?» vastasi mies.
»Minä itse», sanoi ratsastaja.
Ja uskomattoman ketterästi hän hypähti maahan.
»Käykää sisään», kehoitti Weber nopeasti, »ja suvaitkaa odottaa hetki, kunnes olen vienyt hevosenne talliin».
Samalla hän aukaisi erään oven. Siitä pääsi salonkiin, jonka ikkunat ja toinen ovi olivat puiston puolella.
Mirabeau astui salonkiin ja käytti Weberin hänelle suoman lomahetken irroittaakseen jalastaan eräänlaiset nahkasaappaat, joiden alta tulivat näkyviin koskemattomat silkkisukat ja moitteettomasti kiilloitetut puolikengät.
Weber tuli, kuten oli luvannutkin, viiden minuutin kuluttua.
»Tulkaa, herra kreivi», sanoi hän. »Kuningatar odottaa teitä.»
»Kuningatar odottaa minua!» huudahti Mirabeau. »Olisinko onnettomuudekseni antanut kuningattaren odottaa? Luulin olevani säntillinen.»
»Kuningatar odottaa teitä kärsimättömästi! Tulkaa, herra kreivi.»
Weber avasi puutarhaan vievän oven ja suuntasi kulkunsa käytäväsokkeloon, josta pääsi puiston yksinäisimmälle ja korkeimmalle kohdalle.
Siellä, keskellä lehdettömiä, pitkäoksaisia puita, oli harmahtavassa, alakuloisessa hämärässä eräänlainen huvimaja, jota yleisesti sanottiin kioskiksi.
Tämän paviljongin ikkunaluukut olivat tiukasti kiinni, paitsi kahta, jotka oli vain työnnetty toisiaan vasten, niin että niiden raosta kuin mistäkin linnantornin ampuma-aukosta pääsi tunkeutumaan pari valonsädettä, jotka hädin tuskin jaksoivat valaista huonetta.
Iso roihu oli sytytetty takkaan ja kaksi pitkää kynttilää paloi takanreunakkeella.
Weber ohjasi opastettavansa ensin eräänlaiseen odotushuoneeseen.
Koputettuaan kevyesti kioskin ovelle hän aukaisi sen ja ilmoitti:
»Herra kreivi Riquetti de Mirabeau.»
Ja hän väistyi syrjään päästääkseen kreivin ohitseen.
Jos hän olisi kuunnellut tarkasti, kun kreivi sivuutti hänet, olisi hän varmaankin kuullut, kuinka sydän löi tuossa leveässä rinnassa.
Kreivin astuessa sisälle nousi muuan nainen kioskin etäisimmästä nurkasta ja empien, miltei kammoten astui pari askelta tulijaa vastaan.
Tämä nainen oli kuningatar.
Hänenkin sydämensä sykki kiivaasti. Hän näki edessään, tuon vihatun, julkisesti parjatun, kohtalokkaan miehen, sen, jota syytettiin lokakuun 5 ja 6 päivän aiheuttajaksi, miehen, jonka apuun oli hetkeksi turvauduttu, mutta jonka hovin väki oli itse työntänyt luotansa ja joka sen jälkeen oli osannut vaatia solmiamaan liiton hänen kanssaan parilla jyrähtävällä panoksella, parilla mahtavalla vihanpurkauksella, jotka olivat tapailleet miltei ylevyyttä.
Edellinen oli hänen purkauksensa papistoa vastaan.
Jälkimäinen se puhe, missä hän oli selittänyt, että kansan edustajat olivat kolmannen säädyn miehistä muuttuneet kansalliskokoukseksi.
Mirabeau lähestyi sulavasti ja kohteliaasti, minkä kuningatar suureksi kummakseen huomasi heti ensi silmäyksellä. Se ominaisuus ei tuntunut luontuvan tuohon tarmokkaaseen olemukseen.
Nämä pari askelta astuttuaan Mirabeau tervehti kunnioittavasti ja jäi odottamaan.
Kuningatar katkaisi äänettömyyden ja sanoi äänellä, jota hän ei voinut estää värähtelemästä:
»Herra de Mirabeau, tohtori Gilbert on taannoin vakuuttanut meille, että te olette valmis liittymään meihin.»
Mirabeau kumarsi myöntymyksen merkiksi.
Kuningatar jatkoi:
»No niin, ensimmäiseen teille tehtyyn esitykseen te vastasitte ministeriösuunnitelmalla.»
Mirabeau kumarsi toistamiseen,
»Ei ole meidän vikamme, herra kreivi, että tuo ensimmäinen suunnitelma ei voinut onnistua.»
»Uskon sen, madame», vastasi Mirabeau, »teidän majesteettinne kannalta liiatenkin. Vika oli niiden miesten, jotka väittävät uhrautuvansa kuninkuuden hyväksi.»
»Minkä sille voi, herra kreivi! Siinä juuri on asemamme kierous. Kuninkaat eivät saa enää valita ystäviään eikä vihollisiaan. Heidän on toisinaan pakko hyväksyä kaameatkin alttiuden osoitukset. Ympärillämme on miehiä, jotka haluavat pelastaa meidät ja vievätkin meidät turmioon. Heidän toimestaan päätettiin, että kansalliskokouksen jäsenet eivät voi olla ministereitä; se on teitä vastaan sovellettu esimerkki. Haluatteko, että kerron teille yhden esimerkin, joka suuntautui minua vastaan? Voitteko uskoa, että muuan uskollisimpia ystäviämme, mies, jonka varmasti tiedän olevan valmiin kuolemaan puolestamme, on puhumatta meille mitään aiheestaan tuonut julkisiin päivälliskutsuihimme markiisi de Favrasin lesken ja lapset, kaikki kolme surupukuisina? Heidät nähtyäni aioin nousta, mennä heidän luoksensa ja sijoittaa tuon meidän hyväksemme niin urheasti kuolleen miehen lapset — sillä minä, herra kreivi, en ole niitä, jotka kieltävät ystävänsä — sijoittaa hänen lapsensa minun ja kuninkaan väliin… Kaikki katseet tuijottivat meihin. Odotettiin, mitä me tekisimme. Käännyin taakseni… tiedättekö, kuka oli takanani, neljän askelen päässä nojatuolistani? Santerre, esikaupunkilainen! Painuin takaisin tuoliini raivosta itkien enkä tohtinut edes katsahtaa tuon kovaonnisen perheen jäseniin. Rojalistit soimasivat minua, kun en kaiken uhallakin osoittanut harrastusta tuota kovaosaista perhettä kohtaan; vallankumoukselliset raivostuivat, sillä he arvelivat äidin lapsineen saapuneen minun toimestani. Ah, herra kreivi», jatkoi kuningatar päätänsä puistaen, »turmioon johtaa, kun hyökkääjinä on nerokkaita miehiä ja puolustajina henkilöitä, jotka epäilemättä ovat hyvin ansiokkaita, mutta eivät hitustakaan tajua meidän asemamme vaikeutta.»
Ja huokaisten kuningatar nosti nenäliinan silmilleen.
»Madame», virkkoi Mirabeau syvästi liikutettuna moisesta suuresta onnettomuudesta, jota ei salattu häneltä ja joka ilmaisemalla joko taitavaa laskelmaa tai naisellista heikkoutta todisti hänelle kuningattaren huolista ja antoi hänen nähdä hänen kyynelensä, »puhuessanne hyökkääjistä ette toivottavasti tarkoita minua? Omaksuin yksinvaltaiset periaatteet, vaikka näin hovissa vain heikkoutta enkä vielä tuntenut Maria Teresian kuninkaallisen tyttären henkeä enkä ajatusmaailmaa. Taistelin valtaistuimen oikeuksien puolesta, vaikka herätin vain epäluottamusta ja kaikissa teoissani, ilkeän panettelun myrkyttämissä, nähtiin yhtä monta salahanketta. Palvelin kuningasta, vaikka tiesin hyvin, ettei tältä oikeamieliseltä, mutta petetyltä kuninkaalta tullut odottaa ymmärtämystä eikä kiitosta. Mitä minä nyt siis teenkään, madame, kun luottamus kannustaa rohkeuttani, kun teidän majesteettinne suosion aiheuttama kiitollisuus muuttaa periaatteeni velvollisuudeksi? Se tapahtuu myöhään, kovin myöhään, tiedän sen», jatkoi Mirabeau ravistaen päätänsä hänkin. »Kutsuessaan minut avukseen kuninkuus ei kenties voi esittää minulle muuta mahdollisuutta kuin että tuhoudun sen mukana! Jos olisin harkinnut asiaa, olisin kukaties valinnut minulle nyt suodun tapaamisen ajaksi toisen hetken kuin sen, jolloin hänen majesteettinsa juuri on luovuttanut kamarille kuuluisan punaisen kirjan, toisin sanoen ystäviensä kunnian.»
»Ah, herra kreivi», huudahti kuningatar, »luuletteko siis kuninkaan olleen mukana siinä petoksessa, ettekö siis tiedä, kuinka ne asiat ovat tapahtuneet? Kuningas luovutti häneltä vaaditun punaisen kirjan vain sillä ehdolla, että komitea tallettaisi sitä salaisena asiakirjana. Komitea painatti sen, ja se teko todistaa komitean tahdittomuutta eikä suinkaan kuninkaan petollisuutta ystäviään kohtaan.»
»Ah, madame, tiedätte hyvin, mikä sai komitean ryhtymään sen julkaisemiseen. Kunnianmiehenä en hyväksy sitä tekoa, kansanedustajana en tunnusta sitä. Samaan aikaan kun kuningas vannoi kiintymystänsä hallitusmuotoon hänellä oli Torinossa jatkuvasti asiamies samaisen hallitusmuodon verivihollisten keskuudessa. Hetkellä, jolloin hän puhui rahataloudellisista uudistuksista ja tuntui hyväksyvän kansalliskokouksen siihen suuntaan käyvät ehdotukset, hänellä oli Trierissä, hänen palkkaamanaan ja avustamanaan iso ja pieni tallitalous, jota hoiti prinssi de Lambesc, pariisilaisten verivihollinen, mies, jonka kansa joka päivä vaatii hirtettäväksi kuvaannollisesti. Artoisin kreiville, Condén prinssille ja kaikille emigranteille maksetaan suunnattomia summia, vaikka kaksi kuukautta sitten säädettiin asetus, joka kieltää nuo eläkkeet. Kuningas on tosin unohtanut hyväksyä asetuksen. Mitä arvelette, madame! Näiden kahden kuukauden aikana on koetettu saada selville, mihin on käytetty kuudenkymmenen miljoonan suuruinen erä, muttei ole onnistuttu. Kun kuningasta pyydettiin ja rukoiltiin ilmoittamaan, minne tämä rahamäärä oli joutunut, kieltäytyi hän vastaamasta. Komitea arveli vapautuneensa lupauksestaan ja painatti punaisen kirjan. Miksi kuningas luovuttaa hallustaan aseet, jotka voidaan julmasti kääntää häntä itseään vastaan?»
»Jos teille, herra kreivi», huudahti kuningatar, »olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta, ette siis olisi neuvonut häntä niihin heikkouksiin, joilla hänet johdetaan turmioon, joilla oli, sanokaamme suoraan… joilla häneltä riistetään kunnia?»
»Jos minulle, madame, olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta», vastasi Mirabeau, »seisoisin hänen rinnallaan puolustamassa lakiin perustuvaa yksinvaltaa ja taistelemassa yksinvallan takaaman vapauden puolesta. Tällä vapaudella, madame, on kolme vihollista: papisto, aatelisto ja parlamentit. Papisto ei ole enää tämän vuosisadan, sen on surmannut herra de Talleyrandin valtiopäiväesitys. Aatelisto on kaikkien vuosisatojen. Sen apuun on mielestäni turvauduttava, sillä aatelistotta ei ole kuninkuuttakaan, mutta se täytyy pitää aisoissa, ja se on mahdollista vain liittämällä kansa kuningasvaltaan. Kuningasvalta ei liittoudu milloinkaan vapaaehtoisesti kansan kanssa, niin kauan kuin parlamentit pysyvät pystyssä, sillä niiden mukana säilyy kuninkaalle kuten aatelistollekin kohtalokas toivo palauttaa asiat ennalleen. Papiston tuhoamisen ja parlamenttien lannistamisen jälkeen on minun politiikkani tehtäviä voimistaa toimeenpanovaltaa, elvyttää kuninkaan arvovaltaa ja yhdistää se kansalaisvapauteen. Madame, jos se on kuninkaankin politiikkaa, hyväksyköön hän sen; ellei se sovellu hänelle, hylätköön sen.»
»Herra kreivi», sanoi kuningatar hämmästellen tuon mahtavan älyn säteilevää kirkkautta, joka yhtaikaa valaisi menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, »en tiedä, omaksuuko kuningas sen politiikan, mutta tiedän, että jos minulla olisi valta, minä sen omaksuisin. Herra kreivi, esittäkää minulle keinonne, joiden avulla aiotte pyrkiä tuohon päämäärään. Kuuntelen teitä, en sano hartaana, innostuneena, sanon kiitollisena.»
Mirabeau loi kuningattareen nopean silmäyksen, kotkankatseen, joka tunkeutui hänen sydämensä syvyyksiin, ja huomasi, että kuningatar oli, ellei vakuutettu, niin ainakin lumottu.
Voitto Marie-Antoinetten kaltaisesta suurenmoisesta naisesta hyväili mitä suloisimmin Mirabeaun turhamaisuutta.
»Madame», sanoi hän, »olemme menettäneet Pariisin, miltei kokonaan. Mutta maaseudulla meillä on vielä hajanaisia joukkoja, jotka me voimme yhdistää. Sen vuoksi, madame, on minun käsittääkseni kuninkaan poistuttava Pariisista, muttei Ranskasta. Menköön hän Roueniin armeijan suojaan. Sieltä käsin hän julkaiskoon asetuksia, jotka lupaavat enemmän kuin kansalliskokouksen päätökset. Siten vältetään kansalaissota, koska kuningas osoittautuu vallankumouksellisemmaksi kuin itse vallankumous.»
»Mutta eikö tämä vallankumous — edeltäköön tai seuratkoon se meitä — eikö se siis kauhistuta teitä?» kysyi kuningatar.
»Ah, madame, luulen kaikkia muita paremmin tietäväni, että vallankumouksessa on oltava mukana, sille on annettava jotakin lahjaksi. Olen jo maininnut kuningattarelle, että on ihmisvoimat ylittävä yritys koettaa rakentaa kuninkuus uudelleen niille antiikkisille perusteille, jotka vallankumous on tuhonnut. Tässä vallankumouksessa on koko Ranska ollut mukana, kuninkaasta halvimpaan alamaiseen saakka, joko harrastajana, toimivana tai vastustavana henkilönä. Minä en aiokaan puolustaa antiikkista kuninkuutta, madame, minä haluan sitä rajoittaa, uudentaa ja kohentaa sitä ja tehdä siitä likimain sellaisen hallituksen, joka on kohottanut Englannin vallan ja maineen kukkulalle. Nähtyään edessään — tohtori Gilbertin sanojen mukaan — Kaarlo ensimmäisen vankilan- ja mestauslavan eikö kuningas mieluummin tyydykin Wilhelm kolmannen ja Yrjö ensimmäisen valtaistuimeen?»
»Voi, herra kreivi», huudahti kuningatar, joka eräät Mirabeaun sanat kuullessaan tuli kauhusta väristen muistelleeksi Taverneyn linnassa näkemäänsä ilmestystä ja tohtori Guillotinin keksimän teloituskoneen piirrosta, »voi, herra kreivi, antakaa meille se kuninkuus ja te saatte kokea, olemmeko kiittämättömiä, kuten meidän on syytetty olevan!»
»Hyvä, huudahti Mirabeau vuorostaan, »minä teen sen, madame. Kuningas tukekoon, kuningatar rohkaiskoon minua, ja minä vannon tässä jalkojenne juuressa aatelismiehen nimessä, että minä täytän teidän majesteetillenne tekemäni lupauksen tai kuolen sitä yrittäessäni!»
»Kreivi, kreivi», sanoi Marie-Antoinette, »älkää unohtako, että useampi kuin yksi nainen on kuullut valanne: viiden vuosisadan hallitsijasuku… seitsemänkymmentä Ranskan kuningasta, jotka Pharamondista Ludvig viidenteentoista saakka nukkuvat haudassaan ja jotka menettävät valtaistuimensa, jos meidän valtaistuimemme luhistuu!»
»Tunnen tehtäväni laadun, madame. Tiedän, että se on suunnaton. Mutta se ei ole suurempi kuin minun tahtoni, se ei ole minun alttiuttani voimakkaampi. Kun olen varma kuningattareni harrastuksesta ja kuninkaani luottamuksesta, käyn työhön käsiksi.»
»Ellei muusta ole kysymys, herra de Mirabeau, vakuutan, että tulette saamaan molemmat.»
Ja hän tervehti Mirabeauta sillä lumoavalla hymyllä, joka hänelle valloitti kaikkien sydämet.
Mirabeau oivalsi, että vierailu oli päättynyt.
Politiikan miehen ylpeys oli tyydytetty, muttei aatelismiehen turhamaisuus.
»Madame», sanoi hän kunnioittavan ja rohkean kohteliaasti, »kun teidän korkea äitinne, keisarinna Maria Teresia, soi jollekin alamaiselleen kunnian päästä hänen vieraakseen, ei hän lausunut milloinkaan hyvästiä sallimatta tämän suudella hänen kättänsä».
Ja hän jäi odottamaan.
Kuningatar silmäili tätä kahlehdittua leijonaa, joka ei muuta pyytänyt kuin saada heittäytyä hänen jalkoihinsa. Huulilla voitonriemuinen hymy hän sitten ojensi hitaasti kauniin kätensä, joka oli kylmä kuin alabasteri ja miltei yhtä kuultava kuin sekin.
Mirabeau kumartui painamaan huulensa tälle kädelle ja kohottaen sitten ylpeänä päänsä hän sanoi:
»Madame, tämä suudelma on pelastanut kuninkuuden!»
Ja hän poistui ylen liikutettuna, ylen iloisena, uskoen, tuo nero-poloinen, vastikään lausumansa ennustuksen toteutumiseen.