XIX
Paluu maatilalle
Marie-Antoinetten lohdutellessa kärsivää sydäntänsä uudella toivolla ja unohtaessa hetkeksi naisen tuskat koettamalla pelastaa kuningatarta, Mirabeaun uneksiessa voivansa Alkidamas-jättiläisen lailla kannatella yksinään sortumaisillaan olevaa yksinvallan holvia, joka kaatuessaan uhkasi murskata hänetkin — Opastakaamme näin paljosta politiikasta väsynyt lukija takaisin vähäpätöisempien henkilöitten pariin ja raikkaampaan ilmapiiriin.
Olemme nähneet, että Pitou oli herättänyt pahoja aavistuksia Billotissa tämän toistamiseen pistäytyessä pääkaupunkiin ja että no aavistukset olivat kehoittaneet maanviljelijää palaamaan tilalleen tai oikeammin isää tyttärensä luokse. [Kts. Kreivitär de Charny, 15. luku.]
Nämä aavistetut eivät olleetkaan liioiteltuja.
Paluu tapahtui pari päivää sen merkittävän yön jälkeen, jolloin oli sattunut kolme seikkaa: Sebastien Gilbertin pako, varakreivi Isidor de Charnyn lähtö ja Catherinen pyörtyminen Villers-Cotteretsin ja Pisseleun välisellä tiellä.
Eräässä toisessa edellisen kuvauksemme luvussa on kerrottu, että Pitou toimitettuaan Catherinen maatilalle ja kuultuaan tämän kyynelten ja nyyhkytysten lomassa kertovan, että häntä kohdannut isku oli johtunut Isidorin äkillisestä lähdöstä, oli palannut Haramontiin tämän tunnustuksen musertamana, löytänyt kotoaan Sebastienin kirjeen ja rientänyt heti Pariisiin.
Pariisissa olemme nähneet hänen odottelevan tohtori Gilbertiä ja
Sebastienia niin kärsimättömästi, että oli vallan unohtanut kertoa
Billotille, mitä maatilalla oli tapahtunut.
Vasta kun oli päässyt varmuuteen Sebastienin kohtalosta nähdessään hänen isänsä kanssa palaavan Saint-Honorén kadulle, vasta kun oli kuullut pojan itsensä kertovan matkansa vaiheet — että hän oli tavannut varakreivi Isidorin ja tullut Pariisiin hänen mukanaan — vasta silloin hän oli muistanut Catherinen, maatilan ja emäntä Billotin sekä puhunut Billotille huonosta sadosta, yhtämittaisista sateista ja Catherinen pyörtymisestä.
Olemme maininneet, että tämä pyörtyminen oli erikoisesti koskenut Billotiin ja saanut hänet pyytämään Gilbertiltä lomaa, jonka tämä oli hänelle suonutkin.
Koko pitkän matkan kuluessa Billot oli kysellyt Pitoulta tämän pyörtymisen yksityisseikkoja, sillä tuo kelpo maanviljelijä rakasti kyllä maatilaansa, tuo kunnon aviomies rakasti kyllä vaimoaan, mutta yli kaiken hän rakasti tytärtään Catherinea.
Ja kuitenkin hänen vankkumaton kunniantuntonsa, hänen horjumaton käsityksensä oikeasta tekisivät hänestä tilaisuuden tullen yhtä taipumattoman tuomarin kuin hän oli hellä isä.
Pitou vastaili hänen kysymyksiinsä.
Hän oli löytänyt Catherinen maantieltä ja luullut tyttöä kuolleeksi. Epätoivoissaan hän oli nostanut hänet käsivarsilleen ja laskenut hänet polvilleen. Silloin hän oli huomannut tytön vielä hengittävän ja oli juoksujalkaa kantanut hänet maatilalle, missä hän emäntä Billotin avulla oli pannut hänet sänkyyn.
Emännän voihkiessa ja voivotellessa hän oli rajusti viskannut vettä
Catherinen kasvoille. Kylmä, raikas vesi pani tytön avaamaan silmänsä.
Nähtyään hänen tointuneen, — oli Pitou lisännyt, — hän oli arvellut,
ettei häntä kaivattu maatilalla, ja oli palannut kotiinsa.
Lopun, toisin sanoen Sebastienia koskevat uutiset, oli ukko Billot jo kerran kuullut, ja se kerta oli hänelle riittänyt.
Siitä johtui, että Billot palasi ehtimiseen Catherineen ja jännitti kaikki ajatuksensa tyttöä kohdanneeseen tapaturmaan ja sen mahdollisiin syihin.
Tämä ajatustoiminta kiteytyi Pitoulle esitettyihin kysymyksiin, joihin
Pitou vastasi valtioviisaasti: »En tiedä».
Pitoulle on luettava ansioksi tämä vastaus: »en tiedä», sillä, kuten muistamme, oli Catherine julman avomielisesti tunnustanut hänelle kaikki, joten Pitou siis kyllä tiesi.
Hän tiesi, että Isidorin jäähyväissanat olivat musertaneet Catherinen sydämen, minkä johdosta tyttö oli pyörtynyt paikalle, josta Pitou oli hänet löytänyt.
Mutta kaikki maailman kultakaan ei olisi häntä saanut hiiskumaan siitä maanviljelijälle.
Vertauksia tekemällä hän oli päätynyt syvästi säälimään Catherinea.
Pitou rakasti Catherinea, mutta ihaili häntä vieläkin enemmän. Olemme varemmin nähneet, kuinka tämä ihailu ja tämä huonosti arvioitu ja etenkin huonosti palkittu rakkaus olivat aiheuttaneet hänelle katkeraa sydänsurua ja vaikeita sielullisia kärsimyksiä.
Mutta vaikka nämä kärsimykset olivatkin katkerat ja hänen surunsa kirvelevä, jopa niin, että niiden aiheuttama vatsanpuru oli toisinaan saanut hänet siirtämään aamiaisen ja päivällisen tuntia paria tuonnemmaksi, eivät nämä kärsimykset ja tämä suru silti olleet milloinkaan vieneet hänen voimiaan tai tainnuttaneet häntä.
Loogilliseen ajatteluun tottuneena hän jakoi tämän pulmallisen kysymyksen kolmeen osaan:
»Jos neiti Catherine rakastaa herra Isidoria niin syvästi, että pyörtyy, kun tämä lähtee hänen luotansa, rakastaa hän herra Isidoria syvemmin kuin minä häntä, koska minä en ole milloinkaan pyörtynyt hänen luotansa lähtiessäni.»
Tästä ensimmäisestä jaksosta hän siirtyi toiseen ja järkeili: »Jos hän rakastaa Isidoria syvemmin kuin minä häntä, kärsii hän siis enemmän kuin minä olen kärsinyt; hän kärsii siis paljon.»
Tästä hän johtui pulman kolmanteen osaan, itse lopputulokseen, sitäkin loogillisempaan, kun se oikean johtopäätöksen lailla nojautui lähtökohtaansa:
»Ja hän kärsiikin enemmän kuin minä, koska hän pyörtyy ja koska minä en pyörry.»
Se puolestaan selittää Pitoun syvän säälin ja Catherinen asioita koskevan äänettömyyden, kun hän vastaili Billotille. Tämä äänettömyys taas oli omiaan yhä enemmän huolestuttamaan Billotia, ja mitä huolestuneemmaksi hän tuli, sitä selvemmin se kävi esille niissä ruoskaniskuissa, joita herkeämättä sateli hänen Dammartinista vuokraamansa hevosen lautasille. Niinpä jo kello neljä iltapäivällä hevonen, rattaat ja niillä istuvat kaksi matkamiestä pysähtyivät maatilan portin eteen, missä koirien kova haukku heti ilmoitti heidän tulonsa.
Tuskin rattaat olivat pysähtyneet, kun Billot hypähti maahan ja kiiruhti taloon.
Mutta muuan odottamaton este sulki häneltä tien tyttären makuusuojan kynnyksellä.
Se este oli tohtori Raynal, jonka nimi muistaaksemme on jo mainittukin näiden kuvaustemme kehittyessä. Hän selitti, että Catherinen silloisessa tilassa kaikkinainen mielenliikutus olisi ei vain vaarallista, vaan ehkä kuolemaksikin. Se oli uusi isku ja se tyrmistytti Billotin.
Hän oli selvillä ainoastaan itse pyörtymistapauksesta. Mutta siitä hetkestä, jolloin Pitou oli kertonut nähneensä Catherinen avaavan silmänsä ja tulleen tajuihinsa, hän oli aprikoinut, jos niin voi sanoa, vain tämän pyörtymisen moraalisia syitä ja seurauksia.
Ja nyt oli onneton kohtalo säätänyt näiden moraalisten syiden ja seurausten lisäksi vielä ruumiillisenkin seuraamuksen.
Tänä ruumiillisena seuraamuksena oli aivokuume, joka oli puhjennut edellisenä aamuna ja uhkasi muuttua mitä vaikeimmaksi sairaustapaukseksi.
Tohtori Raynal oli koettanut masentaa tämän aivokuumeen kaikilla niillä keinoilla, joihin vanhan lääkärikoulun oppilaat turvautuivat tällaisissa tapauksissa, suoneniskulla ja sinappihauteella.
Mutta niin tehokas kuin tämä hoitotapa yleensä onkin, oli se toistaiseksi niin sanoaksemme vain sivunnut potilasta. Sairauden ja lääkkeen välinen taistelu oli tuskin vielä alkanutkaan. Aamusta pitäen oli Catherine ollut ankaran hourailun kynsissä.
Ja houraillessaan nuori tyttö oli varmaankin puhunut omituisista asioista, sillä turvautuen verukkeeseen, että sairas oli suojeltava mielenliikutuksilta, oli tohtori Raynal jo karkoittanut huoneesta äidin, kuten hän nyt yritti pitää loitolla isääkin.
Emäntä Billot istui rahilla suunnattoman avotakan pohjukassa. Pää käsien varassa hän istui eikä tuntunut tajuavan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Mutta vaikkei hän ollut kuullut rattaitten kolinaa, ei koirien haukkua eikä Billotin tuloa keittiöön, herätti tohtorin kanssa keskustelevan isännän ääni hänet siitä horteesta, johon suru oli hänet vaivuttanut.
Hän kohotti päänsä, aukaisi silmänsä, tuijotti Billotiin ja huudahti:
»Kas, ukkoseni on tullut!»
Ja hän nousi, astui huojuvin askelin ja kädet levällään Billotia kohden ja heittäytyi tämän rinnoille.
Isäntä tuijotti häneen hämmästyneenä ikäänkuin tuntematta vaimoaan.
»No», kysyi hän sitten tuskan hien kihotessa hänen otsalleen.
»Täällä tapahtuu sitä», ehätti tohtori Raynal vastaamaan, »että tyttäressänne on tauti, jonka nimi on akuutti meningitis, ja kun ihmistä vaivaa sellainen sairaus, on käytettävä vain tiettyjä lääkkeitä ja sallittava vain tiettyjen henkilöitten päästä potilaan lähelle».
»Mutta», tiedusti ukko Billot, »onko se sairaus vaarallista, tohtori
Raynal? Kuoleeko siihen?»
»Kaikkiin sairauksiin kuolee, jos niitä hoidetaan huonosti, hyvä Billot. Antakaa minun hoidella tytärtänne omalla tavallani, niin hän ei kuole.»
»Ihanko totta, tohtori?»
»Vastaan hänestä, mutta sitä varten on ehdottomasti välttämätöntä, ettei pariin kolmeen päivään tästä päivästä lukien hänen huoneeseensa saa astua kukaan muu kuin minä tai ne, joille minä annan luvan.»
Billot huokasi.. Näytti jo siltä, että hänet oli voitettu. Mutta hän yritti vielä viimeisen kerran.
»Enkö pääse häntä edes katsomaan?» kysyi hän kuin lapsi, joka anoo viimeistä armonosoitusta.
»Jos saatte nähdä hänet ja syleillä häntä, jätättekö minut kolmeksi päiväksi rauhaan mitään kyselemättä?»
»Vannon sen, tohtori.»
»No niin, tulkaa.»
Hän avasi Catherinen huoneen oven ja isäntä Billot sai nähdä tyttärensä, jonka otsaa peitti jääkylmään veteen kastettu kääre ja jonka silmissä asui tylsä, tuijottava katse ja poskilla hehkui kuumeinen puna.
Hän jupisi katkonaisia sanoja ja kun Billot painoi valjut, vapisevat huulensa hänen kostealle otsalleen, oli hän näistä tolkuttomista sanoista eroittavinaan Isidorin nimen.
Kynnykselle olivat ryhmittyneet emäntä Billot kädet ristissä, Pitou, joka oli noussut varpailleen voidakseen paremmin nähdä maanviljelijän olan yli, ja pari kolme palkollista, jotka kerran sisälle tultuaan halusivat itse nähdä, kuinka heidän nuori emäntänsä jaksoi.
Kuten oli luvannut, lähti Billot huoneesta sitten kun oli syleillyt tytärtään. Mutta hän poistui kulmat kurtussa, katse synkkänä ja itsekseen jupisten:
»Niin, niin, oli tosiaankin jo aika minun palata kotiin.»
Ja hän meni keittiöön, minne hänen vaimonsa koneellisesti seurasi häntä ja minne Pitoukin olisi mennyt perässä, ellei tohtori olisi nykäissyt häntä nutunhihasta ja sanonut:
»Älä lähde talosta, minulla on sanottavaa sinulle jotakin.»
Pitou pyörähti kummissaan takaisin ja aikoi tiedustella tohtorilta, mihin häntä tarvittaisiin, mutta salaperäisen näköisenä tohtori kohotti vaitiolon merkiksi sormen huulilleen.
Pitou seisoi paikallaan keittiössä hievahtamattomana ja muistutti tavallaan, pikemmin naurettavasti kuin runollisesti, niitä antiikin ajan jumalia, jotka jalka maahan juuttuneena oli pantu naapuritilusten rajapyykeiksi.
Viiden minuutin kuluttua Catherinen huoneen ovi aukeni jälleen ja sisältä kuului Pitouta kutsuvan tohtorin ääni.
»No, mitä nyt?» kysyi poika havahtuen siitä syvästä uinailusta, johon hän näytti vaipuneen. »Mitä haluatte, herra Raynal?»
»Tule auttamaan matami Clémentia ja kannattelemaan Catherinea, kun minä isken hänestä suonta kolmannen kerran.»
»Kolmannen kerran!» sopersi emäntä Billot. »Hän aikoo iskeä tyttärestäni suonta kolmannen kerran! Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!»
»Vaimo, vaimo», mutisi Billot vakavasti, »tätä ei olisi sattunut, jos olisit paremmin vartioinut lastasi».
Ja hän meni omaan huoneeseensa, josta hän oli ollut poissa: kolme kuukautta. Pitou, jonka tohtori Raynal oli korottanut lääkärinapulaisen arvoon, astui Catherinen makuusuojaan.