XX
Pitou sairaanhoitajana
Pitou ihmetteli tavattomasti, mitä hyötyä hänestä olisi tohtori Raynalille, mutta hän olisi ihmetellyt vieläkin enemmän, jos tämä olisi maininnut, että hän odotti Pitoulta potilaalle pikemminkin moraalista kuin ruumiillista apua.
Tohtori oli näet huomannut, että houraillessaan Catherine oli miltei alati yhdistänyt Pitoun nimen Isidorin nimeen.
Kuten muistamme, olivat näiden kahden kasvot viimeiseksi painuneet nuoren tytön tajuntaan, Isidorin, kun hän ummisti silmänsä, ja Pitoun, kun hän ne jälleen avasi.
Mutta koska potilas ei lausunut näitä kahta nimeä samalla lailla korostaen ja koska tohtori Raynal — yhtä tarkka havaitsija kuin hänen maineikas kaimansa, jolta meillä on teos »Molempien Intioitten filosofinen historia» — oli heti päätellyt, että näistä kahdesta nimestä, Isidor de Charnyn ja Ange Pitoun, jotka oli lausuttu eri tavalla korostaen, mutta silti merkitsevästi, Ange Pitoun nimi tarkoitti ystävää ja Isidor de Charnyn rakastajaa, oli hän pitänyt ei ainoastaan sopivana, vaan lisäksi edullisena tuoda potilaan lähelle ystävän, jonka kanssa tyttö voisi puhella mielitietystään.
Sillä tohtori Raynalille — ja vaikka emme halua hitustakaan himmentää hänen havaintokykynsä terävyyttä, riennämme lisäämään, ettei mikään ollut helpompaa — sillä tohtori Raynalille oli koko juttu valjennut päivänselväksi, ja hänen oli tarvinnut, kuten niissä tapauksissa, joissa lääkärit sovelluttavat laillista lääkärinammattia, vain yhdistää tunnetut seikat, ja koko totuus paljastui hänelle kirkkaaksi selviöksi.
Villers-Cotteretsissa tiesivät kaikki, että lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä Georges de Charny oli saanut surmansa Versaillesissa ja että hänen veljensä Isidor oli kreivi de Charnyn kutsusta seuraavana iltana matkustanut Pariisiin.
Pitou oli löytänyt pyörtyneen Catherinen Boursonnesta Pariisiin vievältä tieltä. Hän oli kuljettanut tajuttoman tytön maatilalle. Tämän tapahtuman jälkeen nuori tyttö oli sairastunut aivokuumeeseen. Tämä aivokuume oli aiheuttanut hourailun ja houraillessaan hän oli koettanut pidätellä jotakin hänen luotansa lähtevää henkilöä ja tätä lähtevää henkilöä hän oli nimittänyt Isidoriksi.
Huomaamme siis, että tohtorin oli helppo arvata Catherinen sairauden salaisuus, ja että tämä sairaus oli vain hänen sydämensä salaisuutta.
Näissä olosuhteissa oli tohtori päätellyt seuraavaan tapaan:
Aivokuumeeseen sairastunut tarvitsee ennen kaikkea lepoa.
Mikä voi tyynnyttää Catherinen sydämen? Tieto, kuinka on hänen mielitiettynsä laita.
Keneltä hän voisi tiedustella rakastajansa vaiheita? Siltä, joka niistä jotakin tiesi.
Entä kuka niistä voi jotakin tietää? Pitou, joka tuli Pariisista.
Tämä päättely oli sekä yksinkertainen että johdonmukainen eikä tohtorin ollut tarvinnut sitä tehdessään ponnistellakaan.
Mutta silti hän pani Pitoun ensin lääkärinapulaisen toimeen. Siitä hän olisi kyllä suoriutunut apulaisettakin, sillä hän ei suinkaan aikonut iskeä suonta kolmatta kertaa, vaan aikoi yksinkertaisesti aukaista entisen haavan.
Tohtori veti Catherinen käden varovasti sängynlaidan yli, irroitti haavasiteen, levitti peukaloillaan arpeutumattoman haavan reunat, joten veri pääsi juoksemaan.
Nähdessään tuon veren, jonka puolesta hän olisi ilomielin uhrannut omansa, Pitou tunsi voimiensa menehtyvän.
Hän istuutui matami Clémentin nojatuoliin, peitti kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää. Nyyhkytysten lomassa hänen rinnastaan puhkesi voivottelu:
»Voi neiti Catherine-rukkaa, poloinen neiti Catherine!»
Näiden sanojen kohdalla hän tuumi itsekseen, sillä ihmismieli kykenee pohtimaan yhtaikaa sekä mennyttä että nykyistä:
— Ah, ihan varmasti hän rakastaa herra Isidoria syvemmin kuin minä rakastan häntä! Ihan varmasti hän kärsii enemmän kuin minä olen milloinkaan kärsinyt, koska hänestä täytyy iskeä suonta ja koska hänellä on aivokuume ja hän hourailee, molemmat perin ikäviä asioita, jotka eivät ole minua milloinkaan vaivanneet!
Vuodattaessaan Catherinesta vielä kaksi annosta verta tohtori Raynal, joka oli kaiken aikaa pitänyt Pitouta silmällä, onnitteli itseään, että oli arvannut potilaalla olevan tässä nuorukaisessa alttiin ystävän.
Kuten tohtori oli arvellutkin, lauhdutti tämä vähäinen verenvuoto kuumeen. Ohimosuonet löivät heikommin, rinta keveni, hengitys, joka oli käynyt koristen, muuttui tyyneksi ja tasaiseksi, valtimo hiljeni sadastakymmenestä viiteenyhdeksättä lyöntiin, ja kaikki seikat ennustivat Catherinelle rauhallista yötä.
Tohtori Raynalkin tunsi huojennusta. Hän antoi matami Clémentille tarpeelliset ohjeet, m.m. sen omituisen ohjeen, että hän saisi nukkua pari kolme tuntia, jotka Pitou valvoisi hänen puolestaan. Viitattuaan Pitoun seuraamaan häntä hän meni keittiöön.
Pitou seurasi tohtoria. Emäntä Billot kyyhötti yhä takan varjostimen suojassa.
Vaimo-parka oli niin turtunut, että tuskin tajusi, mitä tohtori hänelle sanoi.
Ne olivat kuitenkin hyviä sanoja äidin sydämelle.
»Kas niin, rohkeutta, emäntä Billot!» sanoi tohtori. »Kaikki sujuu niin hyvin kuin voikin sujua.»
Tuo kelpo vaimo näytti palaavan toisesta maailmasta.
»Ah, rakas tohtori Raynal, onko ihan totta, mitä nyt sanotte?»
»Kyllä on, ensi yöstä ei tule huono yö. 'Älkää olko huolissanne, ja vaikka kuulisittekin tyttärenne huoneesta huutoa, älkää millään muotoa menkö sinne.»
»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi emäntä Billot äänessä syvän tuskan sävy. »On surkeaa, ettei äiti saa mennä tyttärensä huoneeseen.»
»Minkä sille voi», vastasi tohtori. »Se on minun ehdoton varokeinoni.
Ette te eikä herra Billot.»
»Kuka siis hoivaa lapsi-rukkaani?»
»Olkaa rauhassa. Teillä on sitä varten matami Clément ja Pitou.»
»Mitä! Pitou?»
»Pitou juuri. Huomasin hänessä vastikään ihmeteltäviä taipumuksia lääkärintoimeen. Otan hänet mukaani Villers-Cotteretsiin, missä annan apteekkarin valmistaa jotakin lääkettä. Pitou tuo lääkkeen tänne. Matami Clément antakoon sitä potilaalle lusikallisen kerrallaan, ja jos yöllä sattuu jotakin erikoista, pankoon Pitou, joka vaalii Catherinea matami Clémentin kanssa, jalat allensa ja juoskoon minua hakemaan. Se on kymmenen minuutin asia — vai kuinka, Pitou?»
»Viiden minuutin, herra Raynal», vastasi Pitou itsetietoisesti, mikä ei jättänyt epäilyksen tilaa kuulijoitten mieleen.
»Siinä kuulette, rouva Billot!» sanoi tohtori Raynal.
»No hyvä, olkoon niin», myöntyi emäntä Billot. »Mutta lausukaa pari lohdun sanaa isärukallekin.»
»Missä hän on?» kysyi tohtori.
»Täällä viereisessä huoneessa.»
»Ei tarvitse», sanoi muuan ääni kynnykseltä, »olen kuullut kaikki».
Keittiössä olevat kolme keskustelijaa säpsähtivät ja kun he kääntyivät katsomaan, kuka tämän odottamattoman vastauksen esittäjä oli, näkivät he maanviljelijän seisovan valjuna oviaukossa.
Ja ikäänkuin olisi kuullut ja sanonut kaikki mitä pitikin pyörsi Billot huoneeseensa kajoamatta sanallakaan tohtori Raynalin järjestelyihin yötä varten.
Pitou piti sanansa: neljännestunnin kuluttua hän palasi mukanaan rauhoittavaa lääkettä sisältävä pullo, jonka kyljessä oli nimilappu ja jonka tulpassa näkyi mestari Pacquenaudin, Villers-Cotteretsin isältä pojalle periytyvän apteekin omistajan sinetti.
Lähetti meni keittiön kautta Catherinen huoneeseen. Siitä puhumattakaan, että kukaan olisi estellyt häntä, ei häntä edes puhutellut kukaan muu kuin emäntä Billot, joka hänkin vain sanoi:
»Ah, sinäkö se olet, Pitou?»
Nuorukainen vastasi lyhyesti:
»Minä, rouva Billot.»
Catherine nukkui, kuten tohtori Raynal oli ennustanutkin, jotenkin rauhallista unta. Hänen vieressään, mukavasti pitkällään isossa nojatuolissa, nuokkui sairaanhoitajatar. Hän oli vaipunut eräänlaiseen horteeseen, joka on ominainen tälle kunnioitettavalle yhteiskuntaluokalle; sillä ei ole oikeutta nukkua syvää unta eikä voimaa pysyä täysin valveilla, sen jäsenet muistuttavat niitä sieluja, joilta on evätty pääsy autuaitten asuinsijoille ja jotka voimatta palata enää valoonkaan harhailevat ikuisesti unen ja hereilläolon rajamailla.
Tässä hänen toiseksi luonnokseen muuttuneessa unitilassa hän otti Pitoulta lääkepullon, avasi sen, pani sen yöpöydälle ja asetti sen viereen hopealusikan, jotta sairas saisi hetkeäkään viipymättä lääkkeen tarvittaessa.
Sitten hän jälleen oikaisihe nojatuoliinsa.
Pitou puolestaan istahti ikkunanreunalle voidakseen katsella Catherinea mielinmäärin.
Se säälintunne, joka oli vallannut hänet kun hän vain ajattelikin Catherinea, ei tietenkään vähentynyt, kun hän katseli tyttöä. Nyt kun hänen oli sallittu niin sanoaksemme koskettaa pahaa sormellaan ja arvostella, mitä hirveää tuhoa voi saada aikaan se käsitteellinen ilmiö, jota sanotaan rakkaudeksi, oli hän entistäkin valmiimpi uhraamaan oman rakkautensa, koska se tuntui hänestä niin tuiki hauraalta sen vaativan, kuumeisen, hirveän intohimon rinnalla, joka näytti jäytävän tuota nuorta tyttöä.
Nämä ajatukset saivat hänet vähitellen vireeseen, joka luontui mainiosti tohtori Raynalin suunnitelmaan.
Se kelpo tohtori oli aivan oikein päätellyt, että Catherine ennen kaikkea tarvitsi sitä ulkonaista lääkettä, jota sanotaan uskotuksi ystäväksi.
Tohtori Raynal ei ollut mikään suurlääkäri, mutta hän oli eräissä asioissa, kuten olemme maininneet, terävä havaitsija.
Suunnilleen tunti sen jälkeen kuin Pitou oli saapunut, Catherine liikahti, huokasi ja avasi silmänsä.
Matami Clémentille on tehtävä oikeutta ja mainittava, että sairaan liikahtaessa hän nousi heti, meni vuoteen viereen ja sopersi:
»Minä tässä, neiti Catherine. Mitä haluatte?»
»Minun on jano», mutisi potilas.
Ruumiillinen kipu ja janon tunne olivat herättäneet hänet elämään.
Matami Clément tiputti lusikkaan muutaman pisaran Pitoun tuomaa rauhoittavaa lääkettä, tunki lusikan Catherinen kuivien huulten ja yhteen pusertuneitten hampaitten väliin. Sairas nieli koneellisesti tämän viihdyttävän juoman.
Catherinen pää painui takaisin pielukselle, ja matami Clément, joka katsoi suorittaneensa tunnontarkasti tehtävänsä, heittäytyi jälleen nojatuoliinsa.
Pitou huoahti. Hän arveli, ettei Catherine ollut edes huomannut häntä.
Pitou erehtyi. Kun hän oli auttanut matami Clémentia ja kannatellut potilasta, oli tämä lääkepisarat nauttiessaan ja painuessaan takaisin pielukselleen raottanut silmänsä ja hänen ripsiensä raosta liukunut hämärä katse oli ollut eroittavinaan Pitoun hahmon.
Mutta kolmipäiväisen kuumehourailunsa aikana hän oli nähnyt niin monta syntyvää ja häipyvää haamua, että hän piti todellistakin Pitouta vain haavekuvana.
Pitoun huokaus ei siis ollut liioiteltua.
Mutta tämän vanhan ystävän näkeminen, ystävän, jota Catherine oli niin monesti väärin kohdellut, vaikutti potilaaseen syvemmin kuin aikaisemmat näyt ja vaikka hän makasi silmät ummessa, oli hän nyt, tyyntyneemmässä mielentilassaan ja kuumeesta vapautuneena, näkevinään edessään tuon kelpo nuorukaisen, jonka hänen usein keskeytyneet ajatuksensa olivat kuvitelleet oleskelevan isän kanssa Pariisissa.
Siitä johtui, että häntä alkoi vaivata epätietoisuus, oliko Pitou todella läsnä vai esiintyikö hän vain haavekuvana. Potilas aukaisi senvuoksi arasti silmänsä todetakseen, oliko näky entisellä paikallaan.
On itsestään selvää, ettei Pitou ollut hievahtanutkaan.
Kun nuorukainen huomasi, että Catherine aukaisi silmänsä ja katseli häntä, kirkastuivat hänen kasvonsa. Nähdessään noiden silmien ilmaisevan elämää ja tajuntaa levitti Pitou käsivartensa.
»Pitou!» kuiskasi Catherine,
»Neiti Catherine!» äännähti Pitou.
»Mitä nyt?» kysyi matami Clément ja kääntyi katsomaan.
Catherine loi levottoman silmäyksen sairaanhoitajattareen ja painui huokaisten takaisin pielukselleen.
Pitou arvasi, että matami Clémentin läsnäolo hämmensi Catherinea.
Hän meni sairaanhoitajattaren luokse.
»Matami Clément», kuiskasi hän tälle, »menkää nyt hetkeksi nukkumaan. Tiedättehän, että herra Raynal on pyytänyt minua jäämään tänne ja hoivaamaan Catherinea, jotta te saisitte sillä välin hetken levätä?»
»Ah, niin, se on totta», myönsi matami Clément.
Ja ikäänkuin olisikin odottanut vain tätä lupaa, tuo kelpo vaimo vaipui nojatuoliinsa, huoahti vuorostaan hänkin ja lyhyen äänettömyyden jälkeen ilmaisi aluksi arka, mutta sitten yhä voimakkaampi ja lopulta kaiken yli kuuluva kuorsaus, että hän oli täysin purjein entänyt siihen unen taikamaahan, jota hän oli tavallisesti vain etäältä katsellut.
Hieman kummastellen oli Catherine tarkastellut Pitoun liikkeitä ja sairaille ominainen kuuloherkkyys sai hänet eroittamaan jokaisen sanan, jotka Pitou oli lausunut matami Clémentille.
Pitou seisoi hetken aikaa sairaanhoitajattaren vieressä ikäänkuin varmentuakseen, että tämän uni oli todellista. Kun ei sitä käynyt epäileminen, lähestyi hän Catherinea päätänsä puistellen ja käsivarret hervottomina.
»Ah, neiti Catherine», sanoi hän, »tiesin kyllä, että rakastitte häntä, mutta en tiennyt teidän rakastavan häntä näin syvästi».