XXI
Pitou uskottuna
Pitou lausui nämä sanat äänellä, jossa Catherine sai huomata syvän tuskan ilmauksen ja hyvän ystävyyden todistuksen. Nämä kaksi tunnetta, jotka hersyivät tuon kelpo nuorukaisen sydämestä ja kuvastuivat hänen alakuloisessa katseessaan, liikuttivat syvästi potilaan mieltä.
Niin kauan kun Isidor oli asunut Boursonnessa, niin kauan kun hän oli tiennyt rakastajansa olevan puolenviidettä kilometrin päässä, niin kauan kun hän oli ollut onnellinen, oli Catherine, ottamatta lukuun niitä pikku ikävyyksiä, jotka Pitou oli aiheuttanut seuraamalla häntä itsepintaisesti hänen lemmenkävelyillään, ja sitä lievää levottomuutta, joka oli vallannut hänet, kun hän luki eräät kohdat isänsä kirjeistä, Catherine oli, kuten sanottu, haudannut rakkautensa sydämeensä ja tallettanut sitä kuin aarretta, josta hän ei päästänyt hitustakaan tipahtamaan muualle kuin omaan sydämeensä. Mutta kun Isidor oli lähtenyt, kun Catherine oli jäänyt yksikseen ja epätoivo astunut onnen tilalle, kadotti tyttöparka rohkeutensa tyystin ja hän ymmärsi, että tuottaisi tavatonta huojennusta jos tapaisi henkilön, jolle voisi puhella hänet hylänneestä, kauniista aatelismiehestä, joka ei ollut voinut sanoa mitään tarkkaa, milloin hän palaisi.
Mutta hän ei voinut puhella Isidorista matami Clémentille, ei tohtori Raynalille eikä äidilleen ja hän kärsi äärettömästi tästä äänettömyydestä, kun sitten äkkiä, hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, kaitselmus toi hänen eteensä hänen silmiensä jälleen auetessa elämään ja tajuntaan ystävän, jota hän oli epäillyt niin kauan kuin tämä oli pysynyt vaiti, mutta jota hän ei voinut hetkeäkään epäillä kuultuaan hänen äskeiset sanansa.
Näihin säälinsanoihin, jotka niin vastahakoisesti olivat lähteneet täti Angéliquen veljenpojan sydämestä, Catherine vastasi yrittämättä millään lailla salata tunteitaan:
»Ah, herra Pitou, olen kovin onneton, kuuletteko!»
Nämä sanat sulkivat yhtäältä padon ja päästivät toisaalta virran kulkemaan.
»Kuinka tahansa, neiti Catherine», sanoi Pitou, »ja vaikkei minua suurin huvitakaan puhua herra Isidorista, voin kuitenkin, jos se teitä miellyttää, kertoa hänen vaiheistaan jotakin».
»Sinäkö?» kummasteli Catherine.
»Niin, minä juuri», vastasi Pitou.
»Oletko siis tavannut hänet?»
»En, neiti Catherine, mutta minä tiedän hänen saapuneen onnellisesti
Pariisiin.»
»Mistä sen tiedät?» uteli tyttö silmät rakkautta säteillen.
»Kuulin asiasta nuorelta ystävältäni, Sebastien Gilbertiltä, jonka herra Isidor tapasi yöllä Fontaine-Eau-Clairen tienoilla ja vei tarakassaan Pariisiin.»
Catherine ponnistautui kyynärpäittensä varaan ja katsoi Pitouhun.
»Hän on nyt siis Pariisissa?» kysyi hän nopeasti.
»Tällä haavaa hän ei kuulu siellä olevan», oikaisi Pitou.
»Entä missä hän on nykyisin?» kysyi tyttö verkkaisesti.
»En tiedä. Sen vain tiedän, että hänet kuuluu lähetetyn jollekin asialle Espanjaan tai Italiaan.»
Kuullessaan sanan »lähetetyn» Catherine antoi päänsä painua pielukselle, huoahti raskaasti ja sitten alkoivat kyynelet vuotaa valtoimenaan.
»Neiti Catherine», sanoi Pitou, jonka sydämen nuoren tytön tuska mursi, »jos ehdottomasti haluatte tietää, missä hän on, voin ottaa siitä selon».
»Keneltä?» kysyi Catherine.
»Herra tohtori Gilbertiltä, joka erosi hänestä Tuileries-palatsissa… tai jos teistä on mieluisempaa», lisäsi Pitou huomatessaan Catherinen ravistavan päätänsä epäävän kiitoksen merkiksi, »voin mennä Pariisiin ja hankkia tiedot sieltä… Oh. taivas, se on pian tehty, se on neljänkolmatta tunnin asia!»
Catherine ojensi kuumeisen kätensä Pitoulle, joka tajuamatta hänelle osoitettua suosiota, ei tohtinut kajota siihen.
»No, herra Pitou», kehoitti Catherine hymyillen, »pelkäätkö saavasi minusta kuumeen?»
»Oh, suokaa anteeksi, neiti Catherine», sanoi Pitou ja puristi isoilla kourillaan nuoren tytön kosteaa kättä, »en nähkääs ymmärtänyt! Te siis suostutte ehdotukseeni?»
»En, Pitou, mutta minä kiitän sinua. Se on tarpeetonta, sillä ihan varmasti saan häneltä huomenna kirjeen.»
»Häneltä kirjeen!» huudahti Pitou.
Sitten hän vaikeni ja katseli huolestuneena ympärilleen.
»Niin, niin, häneltä kirjeen», toisti Catherine pälyten hänkin ympärilleen kuin etsiäkseen syytä, joka oli noin hämmentänyt hänen puhekumppaninsa vakaisen mielen.
»Häneltä kirjeen! Hitossa!» kertasi Pitou ja pureskeli kynsiään kuin pahasti hämilleen joutunut henkilö.
»Tietysti, häneltä kirjeen. Onko sitten niin suuri ihme, jos hän kirjoittaisi minulle?» kysyi Catherine. »Pidätkö sitä niin merkillisenä, sinä, joka tiedät kaikki tai», lisäsi hän kuiskaten »joka tiedät melkein kaikki?»
»En minä ihmettele, että hän kirjoittaa teille… Jos minun sallittaisiin kirjoittaa teille, niin, jumala nähköön, minä kirjoittaisin teille hyvin usein, ja pitkiä kirjeitä kyhäisinkin. Mutta minä pelkään…»
»Mitä sinä pelkäät, hyvä ystävä?»
»Että herra Isidorin kirje joutuu isänne käsiin.»
»Isäni?»
Pitou nyökäytti kolmasti päätänsä yhtä moneksi myöntymisen merkiksi,
»Mitä, isäni käsiin?» kysyi Catherine yhä pahemmin kummissaan. »Eikö isäni ole Pariisissa?»
»Isänne on Pisseleussa, neiti Catherine, maatilalla, täällä, viereisessä huoneessa. Mutta tohtori Raynal on kieltänyt häntä tulemasta teidän huoneeseenne vetoamalla teidän hourailevaan tilaanne, sanoi hän, ja minä luulen hänen menetelleen siinä oikein.»
»Miksi arvelet hänen menetelleen oikein?»
»Koska herra Billot ei minusta näytä katselevan herra Isidoria suopein silmin ja koska hän kuullessaan teidän kerran lausuvan hänen nimensä väänsi naamansa rumaan irvistykseen, se on varma asia.»
»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» sopersi Catherine koko ruumis vapisten, »mitä sinä puhut, herra Pitou?»
»Totta… Kuulin hänen kaiken lisäksi mutisevan hampaittensa raosta: 'Hyvä juttu, tästä ei puhuta mitään niin kauan kun tyttö on sairaana, mutta sitten saadaan nähdä!'»
»Herra Pitou!» huudahti Catherine ja tarttui nuorukaisen käteen niin kiihkein ottein, että tuo kelpo poika alkoi vuorostaan vapista.
»Neiti Catherine!» vastasi hän.
»Olet oikeassa, hänen kirjeensä eivät saa joutua isäni käsiin… Isä tappaisi minut!»
»Niin, niin», myönsi Pitou. »Isäntä Billotin kanssa ei ole leikittelemistä.»
»Mutta mitä nyt teemme?»
»Hitossa, sanokaapa se, neiti!»
»Yksi keino kyllä on.»
»Jos on keino», virkkoi Pitou, »on sitä käytettävä».
»Mutta minä en uskalla», huomautti Catherine.
»Mitä, ettekö uskalla?»
»En uskalla sinulle sanoa, mitä olisi tehtävä.»
»Mitä, keinon toteuttaminen riippuu minusta, ettekä te uskalla ilmaista sitä minulle?»
»Hyväinen aika, herra Pitou…»
»Mutta», intti Pitou, »se ei ole oikein, neiti Catherine, sillä olen luullut teidän luottavan minuun».
»Minähän luotankin sinuun, kelpo Pitou», sanoi Catherine.
»No, mikä siis on esteenä!» vastasi Pitou, jota Catherinen yhä yltyvä tuttavallisuus suloisesti kutkutti.
»Siitä koituisi sinulle paljon vaivaa, hyvä ystävä.»
»Oh, ellei siitä koidu minulle muuta kuin vaivaa, ei teidän tarvitse olla huolissanne, neiti Catherine.»
»Suostut siis tekemään mitä sinulta pyydän?»
»Ihan varmasti. Hyväinen aika, ellei se vain ole tuiki mahdotonta!»
»Päinvastoin se on perin helppoa.»
»No, jos se on helppoa, niin sanokaa.»
»Sinun olisi mentävä muori Colomben luo.»
»Rintasokeri-kaupustelijanko?»
»Niin, ja joka samalla hoitaa postinjakajan tointa.»
»Ah, nyt ymmärrän… minä sanon hänelle, ettei hän antaisi kirjeitä kenellekään muulle kuin teille?»
»Sinä sanot hänelle, että hän antaisi minun kirjeeni sinulle.»
»Minulle?» ihmetteli Pitou. »Juuri niin, ensin en oikein ymmärtänyt.»
Ja hän huoahti kolmannen tai neljännen kerran.
»Se on paljoa varmempaa, eikö sinunkin mielestäsi, Pitou? Jos todella haluat tehdä minulle sen palveluksen, niinkuin lupasit.»
»Voisinko kieltäytyä, neiti Catherine? Pois se!»
»Kiitos, kiitos!»
»Minä lähden… ihan varmasti… huomenna menen.»
»Huomenna on myöhäistä, Pitou ystävä. Täytyy mennä jo tänään.»
»Hyvä on, neiti… lähden tänään, jo aamupäivällä, heti!»
»Sinä olet kelpo poika, Pitou, ja minä pidän sinusta oikein paljon.»
»Ah, neiti Catherine», virkkoi Pitou, »älkää puhuko minulle tuolla tavalla, te saatte minut menemään tuleen».
»Katso, paljonko kello on», huomautti Catherine.
Pitou lähestyi nuoren tytön kelloa, joka oli ripustettu takanreunakkeelle.
»Se on puoli kuusi, neiti Catherine», vastasi hän.
»No, hyvä ystävä Pitou…»
»No, neiti Catherine?»
»On ehkä jo aika…»
»Mennä tapaamaan muori Colombea? Kuten käskette, neiti. Mutta teidän täytyy ottaa vielä annos lääkettä. Tohtori on määrännyt lusikallisen joka puolen tunnin perästä.»
»Ah, kelpo Pitou», sanoi Catherine tiputtaessaan lääkettä lusikkaan ja silmäili Pitouta katsein, joka kävi läpi nuorukaisen sydämen, »mitä sinä teet minun hyväkseni vaikuttaa paremmin kuin kaikki maailman lääkkeet!»
»Sitä siis tohtori Raynalkin tarkoitti sanoessaan, että minulla oli suurta taipumusta lääkärinammattiin!»
»Mutta minne sanot meneväsi, Pitou, jottei maatilalla epäiltäisi mitään?»
»Oh, siitä saatte olla rauhassa.»
Ja Pitou tarttui hattuunsa.
»Herätänkö muori Clémentin?» kysyi hän.
»Oh, ei tarvitse, anna hänen nukkua, vaimorukan… Minä en kaipaa nyt mitään muuta… kuin…»
»Kuin… mitä?» uteli Pitou.
Catherine hymyili.
»Ah, niin, minä käsitän», mutisi lemmenlähetti… »kuin herra Isidorin kirjettä».
Lyhyen äänettömyyden perästä hän virkkoi:
»No niin, olkaa rauhassa, jos kirje on tullut, saatte sen; ellei se ole tullut…»
»Ellei se ole tullut?» kertasi Catherine tutkivasti.
»Ellei se ole tullut, niin… teidän tarvitsee vain katsella minua niinkuin äsken katselitte, hymyillä minulle niinkuin äsken hymyilitte, sanoa minua vielä kerran kunnon Pitouksi ja hyväksi ystäväksenne… niin, ellei se ole tullut, lähden noutamaan sen Pariisista.»
»Mikä hyvä, uhrautuva sydän!» mutisi Catherine saatellen katseillaan lähtöä tekevää Pitouta.
Tämän pitkän keskustelun uuvuttamana hän vaipui sitten takaisin pielukselleen.
Kymmenen minuutin perästä nuoren tytön olisi ollut mahdoton sanoa, oliko äskeinen keskustelu selvästi tajuttua todellisuutta vai hourailun synnyttämä haavekuva, mutta yksi seikka oli varma, se näet, että elähdyttävä suloinen raikkaus virtasi hänen sydämestään hänen kuumeisten, pakottavien jäsentensä äärimmäisiin sopukkoihin saakka.
Kun Pitou astui keittiöön, kohotti emäntä Billot päänsä.
Emäntä Billot ei ollut kolmeen päivään ollut levolla eikä nukkunut.
Kolmeen päivään hän ei ollut poistunut takan pimentoon asettamaltaan rahilta. Sieltä hän saattoi nähdä edes tyttärensä huoneen oven, kun häneltä oli kielletty pääsy hänen luoksensa.
»No?» kysyi hän.
»No niin, emäntä Billot, hänen laitansa on hyvin», vastasi Pitou.
»Minne olet siis nyt menossa?»
»Menen Villers-Cotteretsiin.»
»Mitä siellä?»
Pitoa empi hetken. Hän ei ollut tottunut tokaisemaan verukkeita.
»Mitäkö siellä?» kertasi hän aikaa voittaakseen.
»Niin», virkkoi ukko Billotin ääni, »eukkoni kysyy sinulta, mitä siellä teet?»
»Menen tapaamaan tohtori Raynalia.»
»Tohtori Raynalhan sanoi, että menisit ilmoittamaan hänelle vain jos jotakin uutta tapahtuisi.»
»No», huomautti Pitou, »koska neiti Catherinen laita on nyt parempi, on se jotakin uutta».
Ukko Billot joko piti Pitoun vastausta tyydyttävänä tai ei halunnut kiistellä henkilön kanssa, joka kuitenkin kaikitenkin ilmoitti hänelle ilahduttavan uutisen, kuinka tahansa, hän ei estellyt Pitoun lähtöä.
Pitou siis lähti. Ukko Billot palasi huoneeseensa ja emäntä Billot antoi päänsä jälleen painua rinnalle.
Pitou saapui Villers-Cotteretsiin neljännestä vailla kuusi aamulla.
Hieman arastellen hän herätti tohtori Raynalin ilmoittaakseen, että
Catherine voi paremmin, ja kysyäkseen, mitä hänen olisi nyt tehtävä.
Tohtori tiedusteli, kuinka yö oli sujunut, ja suureksi kummakseen Pitou, joka vastaili mahdollisimman varovasti, huomasi, että tohtori tiesi hänen ja Catherinen välisen keskustelun jotenkin yhtä tarkasti kuin jos hän olisi kuunnellut tätä keskustelua jostakin huoneennurkasta, ikkunaverhojen tai vuodeuutimien takaa.
Tohtori Raynal lupasi tulla päivemmällä maatilalle ja suositteli ainoaksi lääkkeeksi, että Catherinen oli saatava ammentaa yhä samasta lähteestä. Sitten hän hyvästeli Pitoun, joka kauan pohdittuaan näitä arvoituksellisia sanoja lopulta ymmärsi, että tohtori oli kehoittanut häntä edelleenkin puhumaan nuorelle tytölle varakreivi Isidor de Charnysta.
Tohtorin luota hän meni tapaamaan muori Colombea, joka asui
Lormet-kadun päässä, siis kaupungin toisella laidalla.
Hän saapui perille juuri kun muori avasi ovensa.
Muori Colombe oli täti Angéliquen hyvä ystävä, mutta tämä tätiin kohdistuva ystävyys ei mitenkään estänyt häntä pitämästä myöskin veljenpojasta.
Astuessaan muori Colomben piparikakkuja ynnä rintasokeria täynnään olevaan myymälään Pitou oivalsi heti, että jos mieli onnistua yrityksessään ja saada kirjeenjakaja luovuttamaan neiti Catherinen kirjeet, oli hänen turvauduttava, ellei nyt juuri lahjuksiin, niin ainakin houkutteluihin.
Hän osti kaksi rintasokeripytkyä ja paksun piparkakun.
Ostettuaan ja maksettuaan hän uskalsi esittää asiansa.
Se kohtasi vakavia vaikeuksia.
Kirjeitä ei saanut luovuttaa muulle kuin asianomaisille itselleen tai niille, joilla oli esittää valtakirja.
Muori Colombe ei epäillyt Pitoun sanoja, mutta hän tiukkasi valtakirjaa.
Pitou huomasi, että hänen oli tehtävä uusi uhraus.
Hän lupasi tuoda seuraavana päivänä kuitin kirjeestä, jos joku kirje oli tullut, sekä valtakirjan, jonka nojalla hän saisi kaikki Catherinelle osoitetut kirjeet.
Tätä lupausta seurasi uusi ostos rintasokeria ja piparkakkua.
Eihän voinut mitään kieltää henkilöltä, joka tuhlasi ja varsinkin näin miellyttävällä tavalla!
Muori Colombe herkesikin lopulta vastustelemasta ja kehoitti Pitouta lähtemään hänen kanssaan postitaloon, missä hän antaisi Catherinen kirjeen, jos hänelle olisi kirje tullut.
Pitou seurasi häntä pureskellen kahta piparkakkukimpalettaan ja imeskellen neljää rintasokeripytkyään.
Ei kuuna kullan valkeana hän ollut suonut itselleen moista mässäilyä, mutta kuten tiedämme, tohtori Gilbertin anteliaisuus oli tehnyt Pitousta äveriään nuorukaisen.
Kun he olivat tulleet isolle torille, kapusi Pitou suihkukaivon partaalle, sovitti suuhunsa yhden niistä neljästä suihkusta, jotka siihen aikaan pärskyivät kaivosta, ja ahmi vettä viisi minuuttia yhteen menoon pisaraakaan hukkaamatta. Suihkukaivolta poistuessaan hän silmäili ympärilleen ja huomasi torin keskelle rakennetun jotakin korokkeen tapaista.
Silloin hän muisti, että hänen lähtiessään oli puhuttu paljon siitä, että kokoonnuttaisiin Villers-Cotteretsiin laatimaan ehdotusta liitoksi piirikunnan keskuksen ja naapurikylien välille..
Ne monet yksityisluontoiset tapaukset, jotka hänen ympärillään olivat tuhkatiheästi seuranneet toisiaan, olivat saaneet hänet unohtamaan tämän poliittisen tapahtuman, jolla silti oli hänelle eräänlaista merkitystä.
Hän johtui silloin ajattelemaan niitä viittäkolmatta louisdoria, jotka tohtori Gilbert oli hänelle lähdön hetkenä antanut ja joilla Haramontin kansalliskaarti oli pantava mahdollisimman hyvään kuntoon.
Ja hän kohotti päänsä ylpeästi pystyyn ajatellessaan sitä uljasta näkyä, jonka näiden viidenkolmatta louisdorin avulla hänen johtamansa kolmeneljättä-miehinen joukko saattoi tarjota.
Tämä ajatus auttoi häntä sulattamaan molemmat piparkakut ja neljä rintasokeripytkyä, jotka yhdessä äsken nautitun vesimäärän kanssa olisivat, hänen luonnostaan mainion ruoansulatuskykynsä uhallakin, voineet painaa hänen vatsaansa, ellei hänellä olisi tällä hetkellä ollut sitä suurenmoista apukeinoa, jota sanotaan tyydytetyksi omahyväisyydeksi.