XXIII
Pitou varusmestarina
Tohtori Raynalin tulo helpotti melkoisesti Pitoun lähtöä.
Tohtori Raynal lähestyi potilasta ja huomasi heti sen selvän muutoksen, joka eilisen jälkeen oli sairaan tilassa tapahtunut.
Catherine hymyili lääkärille ja ojensi hänelle kätensä.
»Oh», sanoi tohtori, »vain senvuoksi, parahin Catherine, että saisin ilon koskettaa kaunista kättänne, minä koetan valtimoanne. Lyön vetoa, ettemme saa seitsemääkymmentäviittä iskua enempää minuutissa.»
»Voin tosiaankin nyt paljoa paremmin, herra tohtori, ja teidän lääkkeenne ovat tehneet ihmeitä.»
»Minun lääkkeeni… hm, hm!» sanoi tohtori. »En parempaa pyydäkään, rakas lapsi, kuin että parantumisenne luetaan minun ansiokseni. Mutta vaikka olenkin turhamainen, täytyy minun antaa osa tästä kunniasta oppilaalleni Pitoulle.»
Kohottaen katseensa hän jatkoi sitten:
»Oi, luonto, luonto, mahtava Ceres, salaperäinen Isis, minkälaisia salaisuuksia sinussa onkaan niille, jotka sinua tutkivat!»
Hän kääntyi ovelle päin ja huusi:
»Tulkaa, tulkaa, te synkkäkasvoinen isä, te huolestunut äiti, tulkaa katsomaan rakasta potilastanne. Täydellisesti parantuakseen hän kaipaa enää vain teidän rakkauttanne ja teidän hellyyttänne.»
Tohtorin kehoituksen kuultuaan isäntä ja emäntä Billot kiiruhtivat huoneeseen; edellisen piirteissä näkyi vielä epäilyksen merkkejä, jälkimäisen kasvot säteilivät riemua.
Heidän astuessaan sisälle Pitou poistui — vastattuaan päännyökkäyksellä
Catherinen viimeiseen silmäykseen.
Jättäkäämme nyt Catherine — joka Isidorin kirje sydämellään ei enää tarvinnut jääkääreitä päänsä ympärille eikä sinappihauteita jalkoihinsa — jättäkäämme Catherine kunnon vanhempiensa hellään hoivaan, toivoon ja elämään ja seuratkaamme Pitouta, joka juurikään on yksinkertaisesti ja vaatimattomasti täyttänyt kristillisyyden vaikeimman käskyn — kieltäytynyt ja uhrautunut lähimmäisensä hyväksi.
Olisi sanottu liikaa, jos väittäisi kelpo nuorukaisemme lähteneen Catherinen luota iloisin mielin. Tyydymmekin vain vakuuttamaan, että hän lähti tyytyväisenä. Vaikkei hän ollutkaan selvillä suorittamansa työn suuruudesta, tunsi hän silti hyvin, kuullessaan sen sisäisen äänen onnittelut, joka asustaa jokaisen ihmisen rinnassa, että hän oli suorittanut hyvän ja pyhän työn, ehkei juuri moraalin kannalta, joka tuomitsee Catherinen ja varakreivi de Charnyn, toisin sanoin maalaistytön ja ylhäisen herran, välisen liiton, niin ainakin ihmisyyden kannalta.
Kertomuksemme aikaan oli ihmisyys muotiin tullut iskusana, ja Pitou — joka useammin kuin kerran oli lausunut tuon sanan käsittämättä sen merkitystä — Pitou oli sovelluttanut sen käytäntöön oikeastaan tajuamatta niin tehneensä.
Hänen suorittamansa teko oli sitä laatua, että hänen olisi pitänyt se tehdä oveluuttaan, ellei hän olisi sitä tehnyt sydämenhyvyyttään.
Herra de Charnyn kilpailijasta — sillä hetkellä Pitoulle tuiki mahdoton tilanne — hän oli muuttunut Catherinen uskotuksi.
Catherine ei ollut kohdellut häntä töykeästi, halveksivasti, ei ollut karkoittanut häntä luotansa, kuten oli käynyt hänen ensimmäistä kertaa Pariisista palattuaan, vaan oli hellinyt, sinutellut ja hyväillyt häntä.
Uskottuna hän oli saanut, mitä hän kilpailijana ei ollut voinut uneksiakaan.
Puhumattakaan siitä, mitä hän vastedes vielä saisi sitä mukaa ja siinä määrin kuin tapahtumat vaatisivat hänen osuuttaan kauniin maalaistytön salaisessa lemmenkehittelyssä.
Varmentaakseen itselleen tämän rakastavaa hellyyttä lupaavan tulevaisuuden Pitou vei ensi töikseen muori Colombelle Catherinen antaman, vaikeasti luettavan valtakirjan, jonka nojalla hän saisi periä kaikki Catherinelle osoitetut kirjeet.
Tämän kirjoitetun valtuuden lisäksi Pitou esitti Catherinen suullisen lupauksen, että seuraavana Martinpäivänä Pisseleun palvelusväelle järjestettäisiin kemut, joissa tarjottaisiin kosolta piparkakkuja ynnä rintasokeria.
Tämä valtuus ja tämä lupaus, jotka samalla tyydyttivät muori Colomben omantunnon ja hyödyn vaatimukset, saivat hänet lupaamaan käydä joka aamu postissa ja tuoda Pitoulle kaikki Catherinelle tulleet kirjeet.
Kun tämä asia oli järjestetty — ja koska kaupungissa, kuten Villers-Cotteretsia mahtailevasti sanottiin, ei enää ollut mitään tehtävää — lähti Pitou kotikyläänsä.
Pitoun tulo Haramontiin oli merkittävä tapaus. Hänen äkillinen lähtönsä pääkaupunkiin oli aiheuttanut monenlaisia arvailuja, sillä siitä hetkestä alkaen, jolloin Lafayetten ajutantti oli Pariisista saamansa valtuuden nojalla vallannut apotti Fortierin huostassa olleet aseet, oli Haramontin asukkailla ollut korkea ajatus Pitoun valtiollisesta merkityksestä. Yhdet arvelivat, että tohtori Gilbert oli kutsunut hänet Pariisiin, toiset, että kenraali Lafayette oli hänet kutsunut, jotkut niitä oli tosin pieni vähemmistö — väittivät, että kuningas itse oli hänet kutsunut!
Vaikkei Pitou tiennytkään, minkälaiseen huutoon hän oli poissaollessaan päässyt — maineeseen, joka oli kohottanut hänen henkilökohtaista arvoaan — astui hän silti synnyinkyläänsä niin arvokkaan näköisenä, että kaikkia ihmetytti tämä ryhdikkyys.
Asianlaita onkin niin, että ihmisten todellinen arvo huomataan vain, jos heitä katsellaan heidän omalla maaperällään. Apotti Fortierin pihalla koulupoikana, herra Billotin maatilalla työmiehenä Pitou oli Haramontissa mies, kansalainen, kapteeni.
Puhumattakaan siitä, että hänellä, paitsi tätä kapteenin arvoa ja viittä kuutta louisdoria omaa rahaa, oli kuten muistamme viisikolmatta louisdoria, jotka tohtori Gilbert oli hänelle auliisti lahjoittanut Haramontin kansalliskaartin varustelua ja vaatetusta varten.
Tuskin hän oli ehtinyt päästä kotiinsa ja rummunlyöjä tulla häntä tervehtimään, kun hän jo määräsi tämän kuuluttamaan, että seuraavana sunnuntaina puolen päivän aikaan pidettäisiin Haramontissa julkinen joukkojen tarkastus, jolloin miesten tuli esiintyä täysissä aseissa ja varustuksissa.
Silloin kukaan ei enää epäillyt, ettei Pitoulla ollut jotakin tärkeää ilmoitettavaa Haramontin kansalliskaartille hallituksen taholta.
Monet tulivat puhelemaan Pitoun kanssa saadakseen ennen muita vihiä tästä suuresta salaisuudesta. Mutta julkisissa asioissa Pitou noudatti majesteetillista äänettömyyttä.
Illalla — julkiset asiat eivät häirinneet Pitoun yksityisasioita yhtään enempää, kuin hänen yksityisasiansa häiritsivät julkisia asioita — illalla Pitou kävi virittämässä jäniksenpaulansa ja lausumassa tervehdykset ukko Clouisille, mikä ei suinkaan estänyt häntä olemasta kello seitsemältä aamulla räätälimestari Dulauroyn luona. Sitä ennen hän oli vienyt kotiinsa kolme kaniinia ja yhden jäniksen sekä tiedustellut muori Colombolta, oliko Catherinelle tullut kirjettä.
Kirjettä ei ollut, ja Pitou tuli miltei murheelliseksi ajatellessaan, kuinka ikävää se oli toipilas-paralle.
Pitou oli käynyt mestari Dulauroyn puheilla tiedustellakseen, suostuisiko tämä valmistamaan Haramontin kansalliskaartille täydellisen pukukerran ja minkä hinnan tämä vaatisi työstään.
Mestari Dulauroy aloitti — kuten tällaisissa tilaisuuksissa on tapa — kyselemällä asianomaisten miesten kokoa; näihin kysymyksiin Pitou vastasi luettelemalla Haramontin kansalliskaartin kuuluvien kolmenneljättä miehen, upseerien, aliupseerien ja sotilaitten, nimet.
Koska mestari Dulauroy tunsi jo ennestään kaikki nämä miehet, oli helppoa arvioida miesten koko ja pituus. Kynä ja liitu kädessä räätälimestari selitti, ettei hän voinut valmistaa kolmeaneljättä nuttua ja yhtä monta housuparia huokeammalla kuin kolmellaneljättä louisdorilla.
Eikä Pitou saisi tähän hintaan vaatia vallan uutta kangasta.
Pitou piti hintaa kohtuuttomana ja väitti omin korvin kuulleensa kenraali Lafayetten itsensä sanovan, että hän oli vaatettanut Ranskan kansalliskaartin kolme miljoonaa miestä viidelläkolmatta livrellä miehen, toisin sanoen seitsemälläkymmenelläviidellä miljoonalla koko joukon.
Mestari Dulauroy vastasi, että niin isosta urakasta hyötyi kokonaisuudessaan, vaikka pikkuseikoissa joutuikin kärsimään, mutta kaikki mitä hän voisi tehdä — ja se oli hänen viimeinen sanansa — oli vaatettaa Haramontin kansalliskaarti kahdellakolmatta frangilla miehen ja koska hänellä lisäksi olisi puuhasta ennakkokuluja, voisi hän ryhtyä koko puuhaan ainoastaan käteismaksua vastaan.
Pitou otti taskustaan kourallisen kultarahoja ja selitti, ettei sillä taholla ollut estettä, mutta hinta oli rajoitettava, ja lisäsi, että jos mestari Dulauroy kieltäytyisi valmistamasta kolmeaneljättä nuttua ja kolmeaneljättä housuparia viidelläkolmatta louisdorilla, menisi hän tarjoamaan tämän työn mestari Blignylle, mestari Dulauroyn ammattitoverille ja kilpailijalle. Hän oli antanut etusijan mestari Dulauroylle sen vuoksi, että tämä oli täti Angéliquen ystävä.
Pitoulla ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, että täti Angélique saisi kiertoteitse tietää, että hän, Pitou, loi kultaa lapiolla, ja hän oli varma, että räätälimestari jo samana iltana kertoisi tädille, mitä oli nähnyt, toisin sanoin, että Pitou oli äveriäs kuin Kroisos-vainaja.
Uhkaus, että tämä huomattava tilaus annettaisiin jonkun toisen suoritettavaksi, vaikutti, ja mestari Dulauroy suostui Pitoun vaatimuksiin. Pitou vaati lisäksi, että hänen pukunsa joka olisi tehtävä uudesta kankaasta — hän ei välittänyt kankaan hienoudesta, hän piti enemmän karkeasta kuin hienosta — valmistettaisiin, olkalaput mukaanluettuina, kaupanpäällisinä.
Tämä vaatimus johti yhtä pitkään ja kiihkeään kiistaan kuin edellinenkin oli ollut, mutta jälleen Pitou selviytyi voittajana yhä sen hirveän uhkauksen turvin, että hankkisi mestari Blignyltä, mitä ei voinut mestari Dulauroylta saada.
Kiistan tulos oli, että mestari Dulauroy sitoutui seuraavaksi lauantai-illaksi valmistamaan yksineljättä nuttua ja yhtä monta housuparia sotamiehille, kaksi nuttua ja kahdet housut kersantille ja luutnantille sekä yhden nutun ja yhdet housut kapteenille, olkalapuin koristetun kokopuvun.
Jos tilaus ei valmistuisi määrätyksi hetkeksi, saisi räätälimestari vastata tapahtuneesta vahingosta, sillä Villers-Cotteretsin ja tähän piirikuntaan kuuluvien kaupunkien yhteinen liittojuhla vietettäisiin seuraavana sunnuntaina heti mainitun lauantain jälkeen.
Tähänkin ehtoon mestari Dulauroy suostui kuten kaikkiin muihinkin.
Kello yhdeksältä aamulla oli tämä suuri asia saatu päätetyksi.
Kello puoli kymmenen Pitou palasi Haramontiin ennakolta ylpeillen siitä yllätyksestä, jonka hän valmistaisi kansalaisilleen.
Kello yksitoista rummunlyöjä hälytti kaartin koolle.
Kello kaksitoista kansalliskaarti marssi täysissä aseissa ja totuttuun tapaansa täsmällisesti kylän torille.
Tunnin kestäneen harjoituksen jälkeen, josta tämä kelpo kansalliskaarti sai päällikkönsä kiitokset ja eläköön-huutoja niiden naisten, lapsien ja ukkojen taholta, jotka lopen innostuneina katselivat tätä liikuttavaa kohtausta, Pitou kutsui luoksensa kersantti Claude Tellierin ja luutnantti Désiré Maniquetin ja käski näiden koota miehensä ja kehoittaa heitä hänen, Pitoun, tohtori Gilbertin, kenraali Lafayetten ja itsensä kuninkaan nimessä menemään Villers-Cotteretsin räätälin, mestari Dulauroyn luo, jolla olisi heille tärkeää asiaa.
Rummunlyöjä rummutti miehet riviin. Kersantti ja luutnantti, jotka tiesivät asiasta yhtä vähän kuin miehistökin, esittivät miehilleen päällikön käskyn sanasta sanaan. Sitten kajahti Pitoun voimakas ääni: »Hajalle!»
Viittä minuuttia myöhemmin Haramontin kansalliskaartin yksineljättä rivimiestä ynnä kersantti Claude Tellier ja luutnantti Désiré Maniquet juoksivat kuin irtipäästetyt ajokoirat Villers-Cotteretsin maantiellä.
Illalla Haramontin molemmat soittoniekat pitivät kapteenille soittajaiset. Ilmassa sinkoili räjähdyspommeja, raketteja sekä roomalaisia kynttilöitä ja eräät, tosin hieman humalaiset äänet huusivat tuolloin tällöin:
»Eläköön Ange Pitou, kansan isä!»