XXIV
Apotti Fortier antaa uuden todistuksen vastavallankumouksellisesta mielialastaan
Seuraavana sunnuntaina jo kello viisi aamulla Villers-Cotteretsin asukkaat heräsivät rummunpärinään, joka melusi vallan mielettömästi.
Minun mielestäni ei mikään ole inhoittavampaa kuin herättää tällä tavalla kaupungin asukkaat, joiden enemmistö miltei aina, se täytyy sanoa, mieluummin nukkuisi yönsä kaikessa rauhassa ja käyttäisi nukkumiseen ne seitsemän tuntia, jotka kansanomaisen terveysopin mukaan ovat välttämättömiä ihmiselle, jotta hän säilyisi ruumiillisesti hyvinvoipana ja henkisesti virkeänä.
Mutta kaikkina vallankumouskausina käy samalla lailla ja kun kerran astutaan niihin edistyksen ja levottomuuksien ajankohtaan, täytyy tyynesti unikin panna niiden uhrausten joukkoon, jotka itsekukin on velvollinen isänmaalle tekemään.
Tyytyväiset ja tyytymättömät, isänmaanystävät ja aristokraatit, lyhyesti, kaikki Villers-Cotteretsin asukkaat herätettiin siis sunnuntaina lokakuun 18 p. 1789 kello viisi aamulla.
Juhlamenojen piti alkaa vasta kello kymmenen, mutta viisi tuntia ei suinkaan ollut liian pitkä aika panna kuntoon, mikä vielä oli kesken.
Iso lava oli jo kymmenen päivää seissyt torin keskellä, mutta tämä lava, jonka nopea kohoaminen todisti rakentajien intoa, oli niin sanoaksemme vasta muistopatsaan luuranko.
Täksi muistomerkiksi oli suunniteltu isänmaalle pyhitettyä alttaria, jonka ääreen apotti Fortier oli enemmän kuin kaksi viikkoa sitten kutsuttu lukemaan messu lokakuun 18 päivänä, sen sijaan että lukisi sen kirkossa.
Mutta jotta tämä muistomerkki saataisiin vastaamaan kahdenlaista arvoaan, hengellistä ja yhteiskunnallista, oli koko kunnan rikkauksia veroitettava siihen tarkoitukseen.
Meidän täytyy myöntää, että jokainen olikin auliisti tarjonnut rikkauksistaan tätä suurta juhlaa varten: kuka oli lahjoittanut maton, kuka alttariliinan, yksi silkkiverhot, toinen pyhimystarinaa esittävän taulun.
Mutta koska lokakuussa sää yleensä on kovin epävakainen ja ilmapuntari harvoin osoittaa kaunista ilmaa Skorpionin merkeissä, ei kukaan ollut tuonut lahjaansa ennakolta, vaan jokainen oli odottanut juhlapäivää kantaakseen silloin roponsa esille.
Aurinko nousi kello puoli seitsemän, kuten sen tapa on tähän vuodenaikaan, ennustaen säteittensä helakkuudella ja hehkulla sellaista kaunista syyspäivää, jota toisinaan voi verrata kevään ihanimpiin päiviin.
Kello yhdeksältä aamulla isänmaan alttari oli vaatetettu uhkealla Aubusson-matolla, joka puolestaan oli verhottu pitsein koristetulla vaatteella. Ylinnä oli taulu, joka kuvasi Johannes Kastajaa saarnaamassa aavikolla. Taulun yläpuolella kaartui samettinen, kultaripsinen telttakatto, josta riippuivat uhkeat, kirjaillut verhot.
Juhlamessussa tarpeelliset välineet oli tietenkin kirkon toimitettava paikalle. Siitä puolesta ei siis kukaan huolehtinut.
Lisäksi oli jokainen kansalainen — niinkuin Kristuksen ruumiinjuhlankin aikana on tapana — ripustanut porttinsa pieleen tai talonsa päätyyn muratein koristettuja hursteja tai seinävaatteita, joihin oli ommeltu kukkia tai henkilökuvia.
Kaikki Villers-Cotteretsin ja lähiseudun nuoret tytöt valkoisissaan, uumilla kolmivärivyöhyt ja kädessä vihreä oksa, oli määrätty ympäröimään isänmaan alttaria.
Messun jälkeen piti miesten vannoa vala hallitusmuodolle.
Villers-Cotteretsin kansalliskaarti, joka oli seissyt aseissa kello kahdeksasta saakka, odotti naapurikylien kunnalliskaarteja ja vaihtoi tervehdyksiä sitä mukaa kuin ne saapuivat.
On sanomattakin selvää, että kärsimättömimmin odotettiin Haramontin kansalliskaartin tuloa.
Oli näet levinnyt huhu, että Pitoun toimesta ja kuninkaallisen anteliaisuuden turvin ne kolmeneljättä miestä, jotka muodostivat kaartin, ynnä heidän päällikkönsä Ange Pitou esiintyisivät oikeissa asetakeissa.
Mestari Dulauroyn työhuoneet olivat koko viikon olleet täynnä kansaa.
Ulkona ja sisällä oli tungeskellut uteliaita katselemassa kymmenen
työmiehen valmistelevan tätä jättiläistilausta, jonka vertaista ei
Villers-Cotteretsissa ollut miesmuistiin nähty.
Viimeinen univormu, kapteenin — sillä Pitou oli vaatinut, että hänen pukunsa tekoon ryhdyttäisiin vasta kun toisten olisivat valmiit — viimeinen asetakki annettiin sopimuksen mukaan omistajalle lauantai-iltana minuuttia vailla kaksitoista.
Sopimuksen mukaan Pitou niinikään suoritti silloin viimeistä ropoa myöten viisikolmatta louisdoria herra Dulauroylle.
Kaikki tämä oli omiaan herättämään hälyä piirikunnan keskuksessa, ei siis ollut kumma, että mainittuna päivänä Haramontin kansalliskaartia odotettiin kärsimättömästi!
Täsmälleen kello yhdeksän alkoi Largny-kadun päästä kuulua rummunpärinää ja huilun vihellystä. Ilmoille kajahti voimakas ilon ja ihailun kirkaisu ja kaukaa näkyi Pitou valkoisen ratsunsa — tai oikeammin luutnanttinsa Désiré Maniquetin valkoisen ratsun — selässä.
Haramontin kansalliskaarti osoittautui ennakkomainettansa paremmaksi — mikä ei useinkaan ole laita asioitten, joita on saanut kauan odottaa.
Muistettakoon sitä riemua, jonka samainen kaarti herätti, kun sen ainoana univormuna oli vain kolmeneljättä samanlaista hattua ja Pitoun eroitti kaartilaisesta vain kaski ja tavallinen ratsuväen sapeli.
Voi siis kuvitella, mikä sotilaallinen ryhti oli nyt näillä Pitoun kolmellaneljällä miehellä, joiden yllä oli oikeat asetakit ja sotilashousut, ja kuinka keikarimainen asento heidän päälliköllään, jonka pikku hattu oli kallellaan toiselle korvalle, kaulalaatta rinnalla, »kissankäpälät» olkapäillä ja miekka kädessä.
Largny-kadulta Lafontaine-aukiolle asti kuuluikin yhtämittaista ihailunsorinaa ja huutoja.
Täti Angélique ei ollut laisinkaan tuntea veljenpoikaansa. Hän oli sotkeutua Maniquetin valkoisen ratsun jalkoihin yrittäessään katsella Pitouta ihan läheltä.
Pitou heilautti miekallaan majesteetillisen tervehdyksen ja lausui juhlallisella äänellä, joka kantoi parinkymmenen askeleen päähän:
»Hyvää päivää, madame Angélique!»
Moinen kunnioittava tervehdys musersi tämän ikäneidon niin kokonaan, että hän astui kolme askelta taaksepäin, kohotti kätensä, ja huudahti:
»Voi, tuota poika-poloista! Onni on pannut hänen päänsä sekaisin! Hän ei tunne enää tätiään!»
Huomautukseen vastaamatta Pitou ajoi majesteetillisesti ohi ja sijoittui isänmaan alttarin kupeella kunniapaikalle, joka oli varattu Haramontin kansalliskaartille, ainoalle täysissä varustuksissa esiintyvälle joukolle.
Perille päästyään Pitou hypähti maahan ja uskoi hevosensa eräälle katupojalle, joka tästä toimesta sai uhkealta kapteenilta kuusi hohtavaa hopearahaa.
Viittä minuuttia myöhemmin tämä tapahtuma kerrottiin täti Angéliquelle, joka päivitteli:
»Mutta se poika-parka on siis miljoonamies?»
Sitten hän jatkoi hiljaa:
»Olinpa aika höperö, kun riitaannuin hänen kanssaan. Tädit perivät veljenpoikansa…»
Pitou ei kuullut tätä päivittelyä eikä tätä mietelmää. Pitou oli yksinkertaisesti ihan haltioissaan.
Niiden nuorten tyttöjen joukossa, joiden uumilla oli kolmivärinen vyöhyt ja kädessä vihreä muratinoksa, hän oli huomannut Catherinen.
Catherine oli vielä kalpea vastikään kestetyn sairautensa jäljiltä, mutta kauniimpi kuin kukaan toinen, joka upeili terveen raikkaassa kukoistuksessa.
Catherine oli kalpea, mutta onnellinen, sillä tänä aamuna hän oli löytänyt kirjeen ontosta piilipuusta — Pitoun huolenpidon tuloksena.
Pitou-poloisella oli aikaa kaikkeen, kuten olemme jo maininneet.
Kello seitsemältä aamulla hän oli muun puuhan lomassa käväissyt muori Colomben luona. Neljänneksen yli seitsemän hän oli ehtinyt panna kirjeen onttoon piilipuuhun. Kello kahdeksan hän oli täydessä univormussa astunut kolmenneljättä miehensä etunenään.
Hän ei ollut nähnyt Catherinea sen jälkeen kuin oli jättänyt hänet maatilan sairasvuoteelle, ja sanomme toistamiseen, että tyttö oli hänen mielestään niin kaunis ja niin onnellinen, että hän vallan haltioitui hänet nähdessään.
Catherine viittasi hänet luoksensa.
Pitou silmäili ympärilleen todetakseen, että viittaus tarkoitti häntä.
Catherine hymyili ja uudisti kehoituksensa.
Ei ollut enää tilaa erehtymiselle.
Pitou työnsi miekan tuppeen, otti sirosti kolmikolkkahatun käteensä ja lähestyi paljain päin nuorta tyttöä.
Kenraali Lafayetten edessä Pitou olisi yksinkertaisesti vain nostanut kätensä hatun reunalle.
»Ah, herra Pitou», sanoi Catherine, »en ollut sinua tunteakaan! Hyvä jumala, kuinka asetakkisi pukeekaan sinua!»
Sitten hän kuiskasi:
»Kiitos, kiitos, rakas Pitou! Voi, kuinka hyvä sinä oletkaan ja kuinka minä pidänkään sinusta!»
Ja hän tarttui kansalliskaartin kapteenin käteen ja puristi sitä omassaan.
Pitoun silmissä musteni, hattu putosi maahan hänen vapaana olevasta kädestään ja rakastunut poika-poloinen olisi kukaties vaipunut polvilleen hatun viereen, ellei samassa Soissons-kadulta päin olisi kuulunut kovaa meteliä, uhkaavien huutojen säestämänä.
Mikä tämän hälinän aiheuttikin, Pitou käytti hyväkseen tätä välikohtausta tointuakseen hämmennyksestään.
Hän riuhtaisi kätensä Catherinen käsistä, sieppasi hattunsa ja kiiruhti kolmenneljättä miehensä etunenään huutaen: »Aseihin!»
Kertokaamme nyt, mikä oli aiheuttanut tämän kovan metelin ja nämä uhkaavat huudot.
Tiedämme jo, että apotti Fortier oli määrätty pitämään liittomessu isänmaan alttarilla ja että pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksen koristukset, kuten risti, viirit ja kynttilänjalat, piti tuotaman kirkosta torin keskelle pystytetyn uuden alttarin varusteiksi.
Pormestari de Longpré oli saanut hoitaakseen tämän puolen juhlallisuuksista.
Kuten muistamme, oli herra de Longpré jo kerran ennenkin asioinnut apotti Fortierin kanssa, silloin kun Pitou kenraali Lafayetten antama valtakirja kädessä oli aseellisen voiman turvin anastanut apotti Fortierin pidättämät aseet. [Kts. Ange Pitou. 36. luku.]
Herra de Longpré siis tunsi, kuten kaikki kaupunkilaiset, apotti Fortierin luonteen ja tiesi, että tämä oli lujatahtoinen itsepäisyyteen asti, ärtyisä väkivaltaisuuteen saakka.
Hän aavisti, että apotti Fortier muisti vielä hyvin hänen esiintymisensä mainitussa asejutussa.
Sen vuoksi hän tyytyikin, käymättä henkilökohtaisesti apotti Fortierin puheilla ja käsittelemättä kysymystä maallisen ja hengellisen vallan välisenä asiana, hän tyytyikin, kuten sanottu, lähettämään tälle kunnianarvoiselle Jumalan palvelijalle juhlan ohjelman, jossa oli m.m. seuraavat kohdat:
»IV. Herra apotti Fortier pitää messun isänmaan alttarilla; messutoimitus alkaa kello kymmenen aamupäivällä.
V. Herra apotti Fortierin toimesta siirretään pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksessa tarvittavat koristukset Villers-Cotteretsin kirkosta isänmaan alttarille.»
Maistraatin sihteeri itse oli vienyt tämän ohjelman apotti Fortierille. Apotti oli lukenut sen pilkallisen näköisenä ja vastannut äänellä, joka kuulosti samanlaiselta kuin oli hänen ilmeensäkin:
»Hyvä on.»
Kuten olemme nähneet, oli isänmaan alttari saanut jo kello yhdeksäksi mattonsa, verhonsa, liinansa ja taulunsa, joka kuvasi Johannes Kastajaa pitämässä erämaasaarnaansa.
Puuttuivat enää vain kynttilänjalat, sakramenttikaappi, risti ja muut jumalanpalveluksessa tarvittavat esineet.
Kello tuli puoli kymmenen eikä näitä esineitä ollut vieläkään tuotu.
Pormestari hermostui.
Hän lähetti sihteerinsä kirkkoon tiedustelemaan, joko pyhien astioitten kuljetusta puuhattiin.
Sihteeri palasi ja ilmoitti, että kirkon ovet olivat kaksinkertaisessa salvassa.
Sihteeri lähetettiin suntion luokse, joka tietenkin oli saanut tehtäväkseen esineitten kuljetuksen. Suntio istui huoneessaan jalka jakkaralla ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuin rienaajan riivaamalla.
Suntio-parka oli nyrjäyttänyt nilkkansa.
Sihteeri lähetettiin kiireesti lukkarien luo.
Molemmat olivat huonossa kunnossa. Toinen oli ottanut oksennus-, toinen ulostuslääkettä. Lääkkeet olivat vaikuttaneet ihmeellisesti ja molemmat potilaat toivoivat paranevansa ennalleen parissa päivässä.
Pormestari alkoi epäillä salajuonta. Hän lähetti sihteerinsä apotti
Fortierin luo.
Apotti Fortier oli samana aamuna saanut leinikohtauksen ja hänen sisarensa pelkäsi leinin pian siirtyvän hänen mahaansa.
Herra de Longpré ymmärsi nyt kaikki. Apotti Fortier ei ainoastaan kieltäytynyt pitämästä messua isänmaan alttarilla, vaan oli lisäksi tehnyt suntion ja lukkarit työhön kykenemättömiksi ja sulkemalla kaikki kirkonovet esti ketään muutakaan pappia, mikäli sellainen jostakin löydettäisiin, pitämästä messua hänen asemastaan.
Tilanne oli vakava.
Siihen aikaan uskottiin vielä, ettei suurina hetkinä maallinen valta voinut toimia erillään hengellisestä ja ettei minkäänlaista juhlaa käynyt päinsä suorittaa ilman messua.
Muutamaa vuotta myöhemmin mentiin päinvastaiseen äärimmäisyyteen.
Nämä sihteerin edestakaiset matkat eivät olleet sujuneet niin, ettei hän olisi jotakin vihjaissut suntion nyrjähtäneestä nilkasta, toisen lukkarin oksennus- ja toisen ulostuslääkkeestä ja apotin leinikohtauksesta.
Väkijoukosta alkoi kuulua uhkaavaa murinaa.
Puhuttiin jo, että murtauduttaisiin kirkkoon, otettaisiin sieltä pyhät astiat ja jumalanpalveluksessa tarpeelliset koristukset ja laahattaisiin apotti Fortier vaikka väkivalloin isänmaan alttarin ääreen.
Herra de Longpré, joka oli sopua harrastava mies, tyynnytti tämän ensimmäisen mieltenkuohun ja lupasi itse mennä neuvottelemaan apotti Fortierin kanssa.
Hän lähti siis Soissons-kadulle ja kolkutti arvoisan apotin ovelle, joka oli lukittu yhtä huolellisesti kuin kirkonkin ovet.
Turhaan hän kolkutti, ovi pysyi kiinni.
Herra de Longpré huomasi, että nyt oli turvauduttava aseelliseen voimaan.
Hän kutsutti paikalle ratsuväenkersantin ja poliisipäällikön.
Molemmat olivat isolla torilla ja riensivät noudattamaan pormestarin kutsua.
Suunnaton väkijoukko seurasi heitä.
Koska kellään ei ollut mukanaan rautakankea tai muurinsärkijää, joilla ovi olisi voitu murtaa, lähetettiin yksinkertaisesti sana eräälle lukkosepälle.
Mutta juuri kun lukkoseppä sovitteli tiirikkaa lukkoon, aukeni ovi ja apotti Fortier astui kynnykselle.
Ei kuten ennen muinoin Coligny, joka kysyi murhaajiltaan: »Veljet, mitä te tahdotte?»
Ei, vaan niinkuin Kalkhas, katse palavana ja karva pörröisenä, kuten
Racine sanoo Iphigenie-draamassaan.
»Pois!» huusi hän ja kohotti kätensä uhkaavin elein. »Pois, te kerettiläiset jumalankieltäjät, hugenotit, luopiot, amelekit, Sodoman ja Gomorrhan väki. Poistukaa Herran miehen kynnykseltä!»
Väkijoukosta kuului voimakasta murinaa, joka ei suinkaan ilmaissut suosiota apotti Fortieria kohtaan.
»Anteeksi, herra apotti», virkkoi pormestari lempeällä äänellään, jonka hän koetti saada niin rakastettavaksi kuin suinkin.
»Anteeksi, herra apotti, me haluamme vain kuulla, pidättekö vai ette messun isänmaan alttarilla».
»Haluanko pitää messun isänmaan alttarilla?» huudahti apotti kuohahtaen pyhään vihaan, joka hänet usein valtasi. »Haluanko pyhittää kapinan, epäuskon ja kiittämättömyyden? Haluanko rukoilla Jumalaa kiroamaan hyveen ja siunaamaan rikoksen? Sitä ette liene toivonut, herra pormestari! Haluatte kuulla, suostunko vai en toimittamaan kaikkea pyhää loukkaavan messunne? No niin, en, suostu, en, en!»
»Hyvä on, herra apotti», vastasi pormestari, »olette vapaa eikä teitä voi pakottaa».
»Ah, on kovin hauskaa, että olen vapaa», sanoi apotti, »on kovin hauskaa, ettei minua voi pakottaa… Olette tosiaan liian ystävällinen, herra pormestari.»
Ja ilkkuvasti nauraen hän alkoi salvata oveaan viranomaisten nenän edessä.
Ovi olisi pian näyttänyt — käyttääksemme kansanomaista sanontaa — puisevaa naamaansa hölmistyneelle joukolle, ellei äkkiä muuan mies olisi syöksynyt esille ja riuhtaissut jäntevällä kädellä auki kolme neljännesmatkaa sulkeutunutta ovea, jolloin apotti oli kaatua mukana, niin voimakas kuin olikin.
Tämä mies oli Billot — Billot, vihasta kalpeana, otsa kurtussa, hampaat tiukasti yhteen puserrettuina.
Kuten muistettaneen, oli Billot filosofi. Hän halveksi pappeja, joita hän sanoi mustatakeiksi ja laiskureiksi.
Syntyi syvä hiljaisuus. Ymmärrettiin, että näiden kahden miehen välillä tapahtuisi pian jotakin hirveää.
Mutta vaikka Billot olikin ovea avatessaan osoittanut vallan tavatonta kiivautta, aloitti hän keskustelun tyynesti, melkein lempeästi ja sanoi herra de Longprélle:
»Anteeksi, herra pormestari, kuinka äsken sanoittekaan? Te sanoitte… olkaa hyvä ja toistakaa sananne… te sanoitte, ettei herra apottia voitaisi pakottaa, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa juhlaan… niinkö sanoitte?»
»Niin, tosiaan» sopersi poloinen herra de Longpré, »luulen todella sanoneeni niin».
»Ah, sillein olette pahasti erehtynyt, herra pormestari, ja nykyisenä ajankohtana on tärkeätä, etteivät erehdykset pääse leviämään.»
»Pois, pyhänhäväisijä, pois, jumalankieltäjä pois, uskonluopio, pois, kerettiläinen!» huusi apotti Billotille.
»Soo», virkkoi Billot, »herra apotti, pysykäämme hiljaa tai juttu päättyy huonosti. Minä varoitan teitä. En tahdo loukata teitä, minä vain keskustelen. Herra pormestari arvelee, ettei teitä voida pakottaa pitämään messua. Minä väitän, että teidät voidaan pakottaa.»
»Sinä jumalanpilkkaaja, sinä pääsyntinen!» kirkui apotti.
»Vaiti!» kehoitti Billot. »Minä todistan väitteeni.»
»Vaiti, vaiti!» kertasi väkijoukko.
»Kuuletteko, herra apotti», virkkoi Billot yhä tyynesti, »kaikki ovat samaa mieltä kuin minäkin. Minä en saarnaa niin hyvin kuin te, mutta tuntuu kuin minulla olisi tähdellisempää sanottavaa, koska minua halutaan kuunnella.»
Apotti aikoi vastata jollakin uudella sadatustulvalla, mutta joukon yhä yltyvä murina alkoi tehota häneenkin.
»Puhu sitten», sanoi hän ilkkuvalla äänellä, »saammepa kuulla, mitä sinulla on sanottavaa!»
»Sen saatte totisesti kuulla, herra apotti», vakuutti Billot.
»No, ala nyt, minä kuuntelen.»
»Siinä teette oikein.»
Sitten hän loi syrjäsilmäyksen apottiin kuin varmentuakseen, että tämä tosiaankin olisi vaiti hänen puhuessaan.
»Esitän vain hyvin yksinkertaisen asian», jatkoi hän sitten, »sen näet, että ken saa palkan hän on velvollinen tämän palkan korvaukseksi suorittamaan tehtävän, jota varten hänet on palkattu».
»Vai niin, huomaan kyllä, mihin pyrit», sanoi apotti.
»Hyvät ystävät», sanoi Billot puhuen yhtä lempeästi kuin tähänkin asti ja kääntyi niiden parin kolmen sadan kuulijan puoleen, jotka olivat tämän kohtauksen todistajina, »kumpaa mieluummin teette, kuuntelette herra apotin herjaavan vai minun puhuvan?»
»Puhukaa, herra Billot, puhukaa! Me kuuntelemme. Vaiti, herra apotti, vaiti!»
Billot katsahti apottiin ja jatkoi:
»Sanoin äsken, että ken saa palkan on myöskin velvollinen suorittamaan työn, johon hänet on palkattu. Tässä meillä esimerkiksi on maistraatin herra sihteeri. Hänet on palkattu laatimaan herra pormestarin kirjalliset määräykset, viemään hänen kirjelmänsä ja tuomaan niiden vastaukset, joille kirjelmät on osoitettu. Herra pormestari lähetti hänet teidän luoksenne, herra apotti, tuomaan teille juhlan ohjelmaa. No niin, hänen mieleensä ei juolahtanutkaan sanoa: 'Herra pormestari, minä en halua viedä juhlan ohjelmaa herra Fortierille.' Vai kuinka, herra sihteeri, sellainen ei olisi juolahtanut mieleenne?»
»Ei suinkaan, herra Billot», vastasi sihteeri mutkattomasti, »ei vainen olisikaan!»
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
»Pyhänhäväisijä!» kirahti apotti.
»Hiljaa!» kehoitti väkijoukko.
Billot jatkoi:
»Tässä meillä on poliisilaitoksen kersantti, joka on palkattu huolehtimaan järjestyksestä siellä missä hyvä järjestys on häiriintynyt tai voi häiriintyä. Kun herra pormestari äsken arveli, että te, herra apotti, voisitte aiheuttaa epäjärjestystä, ja kutsutti hänet avukseen, ei herra kersantin mieleen juolahtanut vastata: 'Herra pormestari, palauttakaa järjestys parhaan kykynne mukaan, mutta palauttakaa se minun avuttani’. Herra kersantti, ette edes ajatellut vastata sillä tavalla, vai kuinka?»
»En suinkaan; velvollisuuteni oli saapua», vastasi kersantti yksinkertaisesti, »minä noudatin kutsua».
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
Apotti kiristeli hampaitaan.
»Malttakaa vielä hetki», jatkoi Billot. »Tässä meillä on kelpo lukkoseppä. Hänen ammattinsa on, kuten nimikin sanoo, valmistaa ja avata tai sulkea lukkoja. Herra pormestari kutsutti hänet murtamaan oveanne, herra apotti. Hetkeäkään hän ei tuumaillut vastata herra pormestarille: 'Minä en halua aukaista herra Fortierin ovea.' Eikö totta, Picard, sellainen ajatus ei pälkähtänyt päähäsi?»
»Ei ollenkaan», vastasi lukkoseppä. »Otin tiirikkani ja lähdin. Kukin tehköön tehtävänsä, silloin kaikki käy jullilleen.»
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
Apotti aikoi keskeyttää, mutta Billot hillitsi hänet kädenliikkeellä.
»No niin», jatkoi hän, »sanokaapa nyt, mistä johtuu, että kaikkien toisten täyttäessä velvollisuutensa te yksin, te, joka olette valittu muiden esikuvaksi, te yksin, kuuletteko, te ette täytä velvollisuuttanne?»
»Hyvä, hyvä, Billot!» huusi joukko kuin yhdestä suusta.
»Te ette ainoastaan laiminlyö velvollisuuttanne, vaan lisäksi kehoitatte esimerkillänne epäjärjestykseen ja pahuuteen.»
»Oh», huudahti apotti Fortier, joka huomasi, että hänen täytyi puolustautua, »kirkko on riippumaton, kirkko ei tottele ketään, kirkko hallitsee itse itseään!»
»Siinäpä juuri paha onkin» huomautti Billot »siinä juuri, että te muodostatte maassa vallan, oman valtioelimen valtiossa. Te olette joko ranskalainen tai ulkomaalainen, te joko olette maan kansalainen tai ette ole. Ellette ole maan kansalainen, ellette ole ranskalainen; jos olette preussilainen, englantilainen tai itävaltalainen, jos herrat Pitt, Coburg tai von Kaunitz maksavat teille palkan, niin totelkaa herroja Pittiä, Coburgia tai von Kaunitzia. Mutta jos olette ranskalainen, jos olette maan kansalainen, jos kansa maksaa teille palkan, niin totelkaa kansaa.»
»Niin, niin», huusi kolmesataa suuta.
»Ja siinä tapauksessa», sanoi Billot, kulmakarvat rypyssä, silmät välähtäen ja kohotti valtavan kätensä apotin olkapään tasalle, »siinä tapauksessa minä kehoitan kansan nimessä sinua täyttämään rauhantehtävän, rukoilemaan taivaan siunausta kaitselmuksen lempeä ja Herran armoa lähimmäisillesi ja isänmaallesi. Tule nyt!»
»Hyvä, hyvä, Billot! Eläköön Billot!» huudettiin kuin yhdestä suusta.
»Alttarille, pappi alttarille!»
Huutojen rohkaisemana tilanhoitaja veti jäntevällä kädellään oviaukon suojelevasta holvista esille papin, joka kenties ensimmäisenä Ranskassa esitti näin avoimesti vastavallankumoukselliset mielipiteensä.
Apotti Fortier oivalsi, että enempi vastustelu oli turhaa.
»Hyvä on», sanoi hän, »minä olen marttyyri, kutsun marttyyriä avukseni, vetoan marttyyriin!»
Ja hän viritti juhlallisin äänin virren: Libera nos, Domine!
Tämä omituinen kulkue, joka huutojen ja hälinän mukana suuntautui isolle torille päin, oli melullaan yllättänyt Pitoun, juuri kun tämä oli pyörtymäisillään Catherinen kiitosten, hellien sanojen ja kädenpuristuksen aiheuttaman hurmion uhrina.