XXIX
Väijytys
Tämä pajupensaikko oli pienellä kummulla kahdenkymmenen tai viidenkolmatta askelen päässä Catherinen ikkunasta ja vallitsi eräänlaista kaivantoa, jonka pohjalla, seitsemän kahdeksan jalkaa syvällä, virtasi pieni puro.
Maantien suuntaan mutkittelevan puron äyräällä kasvoi paikoitellen samanlaisia pajuja, jotka muodostivat Pitoun valitseman tyyssijan, toisin sanoin puita, jotka öiseen aikaan muistuttavat aika paljon kääpiöitä, joiden pikku ruumiissa on suunnaton, pörröinen pää.
Tällaiseen kunnaan äärimmäisellä laidalla kasvavaan, ajan mukana ontoksi käyneeseen piilipuuhun Pitou oli aamuisin pannut Catherinen kirjeet, ja siitä Catherine oli käynyt ne noutamassa, kun oli nähnyt isänsä poistuvan talosta ja menevän vastakkaiselle suunnalle.
Pitou ja Catherine olivat kumpikin tahollaan noudattaneet sellaista varovaisuutta, ettei paljastus ollut voinut tulla sitä tietä. Pelkkä sattuma oli tänä aamuna vienyt talon paimenen Isidorin tielle. Paimen oli maininnut vähäpätöisenä uutisena varakreivin kotiintulosta. Tämä salainen, kello viisi aamulla todettu paluu tuntui Billotista enemmän kuin epäilyttävältä. Siitä lähtien kun hän palasi Pariisista ja tohtori Raynal kielsi häntä astumasta Catherinen huoneeseen niin kauan kuin tämä houraili, oli hän ollut varma, että varakreivi de Charny oli hänen tyttärensä rakastaja. Ja koska hän tiesi tämän suhteen vain johtavan häpeään, sillä varakreivi de Charny ei milloinkaan naisi Catherinea, oli hän päättänyt pestä tämän häpeän verellä puhtaaksi.
Siitä johtuivat kaikki nämä varemmin kertomamme seikat, jotka sivullisesta tuntuivat vähäarvoisilta, mutta jotka ensin Catherinen ja sitten hänen selityksensä jälkeen myöskin Pitoun silmissä saivat vallan kammottavan kantavuuden.
Olemme nähneet, että arvatessaan isänsä aikeet Catherine oli yrittänyt ehkäistä ne lähtemällä varoittamaan Isidoria. Onneksi Pitou oli keskeyttänyt hänen matkansa, selittämällä, että tyttö olisi Isidorin asemasta tavannutkin isänsä.
Hän tunsi liiankin hyvin isänsä hirveän luonteen yrittääkseen turvautua rukouksiin ja armonaneluun. Se olisi vain kiirehtinyt rajuilman puhkeamista, siinä kaikki. Se olisi manannut esille ukkosen, joka olisi pitänyt saada vaimennetuksi.
Ennen kaikkea hänen tuli nyt estää isänsä ja rakastajansa tapaaminen.
Voi, kuinka palavasti hän nyt toivoikaan, että sitä poissaoloa, jonka johdosta hän oli luullut kuolevansa, yhä jatkuisi! Kuinka hän siunaisikaan ääntä, joka tulisi sanomaan hänelle. »Isidor on matkustanut!» Vieläpä vaikka sama ääni olisi lisännyt sanan: »Ikiajoiksi!»
Pitou oli käsittänyt kaiken tämän yhtä selvästi kuin Catherinekin. Juuri siksi hän olikin tarjonnut nuorelle tytölle apuaan. Tulipa varakreivi jalan tai ratsain, toivoi hän kuulevansa tai näkevänsä hänet ajoissa ehtiäkseen tavoittaa hänet, selittääkseen parilla sanalla tilanteen ja saadakseen hänet pyörtämään pois lupaamalla tuoda hänelle tietoja Catherinesta seuraavana aamuna.
Niinpä Pitou siis nojasi piilipuuhun kuin muodostaen osan siitä puumaailmasta, jossa hän nyt oli, ja jännitti kaikki yön, tasankojen ja metsien herkistämät aistimensa nähdäkseen vähäisimmänkin varjon ja kuullakseen heikoimmankin äänen.
Äkkiä hän oli kuulevinaan takaansa metsästä äänen, joka syntyy, kun ihminen kiireesti kävelee pitkin kynnöstä. Koska tämä astunta tuntui hänestä nuoren ja notkean varakreivin käyntiä raskaammalta, kääntyi hän hitaasti ja miltei huomaamattomasti puun toiselle puolelle ja keksi kolmenkymmenen askelen päässä tilanhoitajan, jolla oli yhä pyssy olalla.
Kuten Pitou oli aavistanutkin, oli Billot odotellut Bourg-Fontainen tienristeyksessä. Mutta kun ketään ei ollut polulta tullut, oli hän arvellut erehtyneensä ja pyörtänyt takaisin asettuakseen, kuten oli uhannutkin, väijyksiin Catherinen ikkunan lähettyville, sillä hän oli varma, että varakreivi de Charny yrittäisi siitä ikkunasta päästä tytön luo.
Kaikeksi onnettomuudeksi hän oli tullut valinneeksi väijymäpaikakseen saman pajupensaikon, jonka suojaan Pitou oli piiloutunut.
Pitou arvasi tilanhoitajan aikeet. Ei käynyt laatuun ruveta kiistelemään hänen kanssansa paikasta. Hän liukui alas pitkin äyrästä, katosi kaivantoon ja painoi päänsä sen piilipuun ulkonevien juurien alle, jota vasten Billot tuli nojaamaan.
Onneksi kävi navakanlainen tuuli, muutoin Billot varmaankin olisi kuullut Pitoun sydämen rajun sykinnän.
Mutta sankarimme ihmeteltävän luonteen kunniaksi on mainittava, että hän oli vähemmän huolissaan henkilökohtaisesta vaarastaan kuin siitä, että tulisi vastoin tahtoaan rikkoneeksi Catherinelle antamansa sanan.
Jos varakreivi saapuisi ja hänelle sattuisi jokin onnettomuus, mitä nuori tyttö silloin ajattelisi Pitousta?
Että Pitou oli kavaltanut hänet.
Pitou piti parempana kuolemaakin kuin ajatusta, että Catherine voisi pitää häntä kavaltajana.
Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä sinne missä oli ja ennen kaikkea pysyä liikkumattomana. Vähäisinkin liikahdus olisi paljastanut hänet.
Neljännestunti kului eikä mikään häirinnyt yön hiljaisuutta. Pitoun viimeinen toivo oli, että jos varakreivi sattumalta tulisikin kovin myöhään, Billot kenties väsyisi odottamaan, ei uskoisi hänen saapuvan ja menisi kotiinsa.
Mutta äkkiä Pitou, joka lojui korva maata vasten, oli kuulevinaan kavionkopseen. Jos se oli hevonen, tuli se metsäpolkua pitkin.
Pian ei enää epäilystäkään, ettei se ollut hevonen. Se meni poikki tien kuudenkymmenen askelen päässä pajupensaikosta. Kuuli selvästi elikon kavioiden töminän tiellä ja kun hevosenkenkä sattumalta iski kiveen, välähti kipunoita.
Pitou näki tilanhoitajan kurkottautuvan hänen päänsä yli ja koettavan erottaa jotakin pimeästä.
Mutta yö oli niin sankka, ettei edes Pitoun pimeään tottunut silmä erottanut muuta kuin varjon, joka viiletti yli tien ja katosi rakennuksen nurkan taa.
Pitou ei hetkeäkään epäillyt, ettei se ollut Isidor, mutta hän toivoi, että varakreivi yrittäisi taloon jotakin toista tietä kuin ikkunan kautta.
Billot tuntui pelkäävän samaa, sillä hän mutisi jotakin sadattelun tapaista.
Sitten syntyi kymmenisen minuuttia kestänyt peloittava hiljaisuus.
Näiden kymmenen minuutin kuluttua Pitou terävällä silmällään erotti ihmishaamun ulkomuurin äärimmäisessä päässä.
Ratsastaja oli sitonut hevosensa puuhun ja lähestyi nyt jalan.
Pimeys oli niin sakea, että Pitou toivoi, ettei Billot huomaisi tätä varjontapaista tai huomaisi sen liian myöhään.
Hän erehtyi. Billot näki sen, sillä Pitou kuuli päänsä päällä kaksi kuivaa naksahdusta, jotka syntyvät, kun pyssyn liipasin vedetään vireeseen.
Muurin kuvetta hiipivä mieskin kuuli epäilemättä tuon äänen, josta metsästäjän korva ei milloinkaan erehdy, sillä hän pysähtyi ja koetti katseellaan lävistää yön pimeyttä, mutta hän ei nähnyt mitään.
Tämän sekuntisen pysähdyksen aikana Pitou näki pyssynpiipun ojentuvan kaivannon yli, mutta tilanhoitaja ei ilmeisestikään ollut varma osaamisestaan näin kaukaa tai hän pelkäsi erehtyvänsä, kuinka tahansa, pyssynpiippu, joka oli kohonnut nopeasti, laski jälleen hitaasti.
Varjo alkoi jälleen liikkua ja liukui edelleen seinäviertä.
Se lähestyi nopeasti Catherinen ikkunaa.
Tällä kerralla Pitou kuuli Billotin sydämen sykinnän.
Pitou aprikoi, mitä hän voisi tehdä, huutaisiko tuolle nuorukais-rukalle vai voisiko häntä muulla tavoin auttaa.
Mutta minkäänlaista keinoa ei juolahtanut hänen mieleensä ja epätoivoisena hän raastoi tukkaansa.
Hän näki pyssynpiipun kohoavan toistamiseen, mutta vielä kerran se laski.
Uhri oli vielä liian kaukana.
Näin kului arviolta puoli minuuttia. Sinä aikana nuori mies astui ne askelet, jotka erottivat hänet ikkunasta.
Päästyään kohdalle hän koputti kolme kertaa hiljaa ja yhtä pitkin väliajoin.
Nyt ei käynyt enää epäileminen; tulija oli rakastaja ja tämä rakastaja tuli tapaamaan Catherinea.
Pyssy kohosi kolmannen kerran ja Catherine puolestaan, joka tunsi tavanomaisen merkkikoputuksen, avasi ikkunan raolleen.
Pitou läähätti, hän oli tuntevinaan kuinka liipasinta painettiin; limsiö kuului iskevän teräsrautaan, salaman välähdystä muistuttava valosuihku valaisi tien, mutta tätä välähdystä ei seurannutkaan pamaus.
Sankkiruuti vain oli syttynyt.
Nuori aatelismies oivalsi nyt häntä uhkaavan vaaran. Hän liikahti kuin lähteäkseen päin tulta, mutta Catherine ojensi kätensä ja veti hänet lähelleen.
»Onneton», kuiskasi hän, »se on minun isäni! Hän tietää kaikki… tule!»
Ja yli-inhimillisin voimin hän auttoi Isidorin ikkunasta sisälle ja sulki luukut.
Tilanhoitajalla oli sekunti aikaa laukaista, mutta molemmat nuoret olivat toisiinsa niin kietoutuneina, että Isidoriin tähdätessään hän olisi voinut tappaa samalla tyttärensä.
»Haa», mutisi hän, »hänen täytyy poistua joskus ja silloin minä tavoitan hänet!»
Ja panospuikolla hän aukaisi sankkireiän, pani uutta ruutia sankkikoloon, jottei enää tapahtuisi ihmettä, jota Isidor sai kiittää pelastumisestaan.
Viisi minuuttia kului hiiskumattomassa hiljaisuudessa. Pitou ja tilanhoitaja pidättelivät hengitystään, vieläpä sydämensä sykintääkin.
Äkkiä äänettömyyden katkaisi talon pihalta kuuluva koirien haukunta.
Billot polki jalkaa, kuunteli hetken ja polki jalkaa vielä kerran.
»Ahaa», virkkoi hän, »hän aikoo paeta puutarhan kautta, koirat haukkuvat häntä!»
Ja hypäten Pitoun pään yli hän loikkasi kaivannon vastakkaiselle partaalle. Vaikka oli pimeä yö, katosi hän, paikat hyvin tuntevana miehenä, salamannopeasti muurin nurkan taa.
Hän toivoi ehtivänsä rakennuksen toiselle puolelle samaan aikaan kuin
Isidorkin.
Pitou ymmärsi tämän tempun. Valppaana kuin ainakin luonnonihminen hän kimposi ylös kaivannosta, juoksi suoraan yli tien Catherinen ikkunan luo, riuhtaisi luukut auki, astui tyhjään huoneeseen, riensi keittiöön, jota lamppu valaisi, syöksyi pihalle, poikkesi puutarhaan vievälle käytävälle ja sitä tietä puutarhaan, missä hän, pimeään tottuneena, heti näki kaksi varjoa, joista toinen paraikaa kapusi muurille toisen ojennetuin käsin seistessä muurin juurella.
Mutta ennenkuin hypähti muurin toiselle puolelle, kääntyi nuori mies taakseen ja sanoi:
»Näkemiin, Catherine, älä unohda, että sinä olet minun!»
»Ah, en, ah unohda», vastasi nuori tyttö, »mutta mene nyt, mene!»
»Niin menkää, menkää, herra Isidor!» kehoitti Pitoukin. »Paetkaa!»
Kuului jysähdys nuoren miehen pudotessa maahan, sitten hevosen hirnahdus. Elikko oli tuntenut isäntänsä. Heti sen jälkeen tömisi maa laukkaavan hevosen alla, jota kannustin varmaankin oli yllyttänyt juoksuun. Sitten pamahti kerran, kahdesti.
Edellisen laukauksen kuullessaan Catherine parahti ja aikoi rientää Isidorin avuksi, toinen laukaus pusersi hänen rinnastaan syvän huokauksen ja hän vaipui voimatonna Pitoun syliin.
Pitou kuunteli kaula pitkällä, jatkoiko hevonen laukkaansa yhtä nopeasti kuin ennen laukauksia ja kuullessaan ratsun jatkavan laukkaansa vauhtia hiljentämättä hän virkkoi:
»Hyvä on, vielä on toivoa. Yöllä ei tähdätä niin hyvin kuin päivällä eikä käsi ole ihmiseen tähdätessään yhtä vakava kuin sutta tai metsäsikaa ampuessaan.»
Hän kohotti Catherinen ylös ja aikoi kantaa hänet sylissään sisälle.
Mutta kaikki tahtonsa ja ruumiinsa voimat kooten tyttö liukui maahan ja tarttui Pitoun käteen.
»Minne aiot minut viedä?» kysyi hän.
»Mutta, neiti Catherine», kummasteli Pitou, »omaan huoneeseenne tietysti».
»Pitou, voitko piilottaa minut jonnekin?»
»Ihan varmasti, neiti», vastasi nuori mies. »Ja ellen juuri nyt tietäisikään, minne, niin kyllä piilopaikan löydän.»
»No, vie minut sinne?»
»Mutta entä kotinne?»
»Toivon viiden minuutin perästä voivani lähteä täältä ikiajoiksi.»
»Entä isänne?»
»Kaikki on lopussa minun ja miehen välillä, joka on tahtonut surmata rakastettuni.»
»Mutta miettikää sentään, neiti…» uskalsi Pitou huomauttaa.
»Ah, kieltäydyt siis seuraamasta minua, Pitou?» kysyi Catherine ja päästi nuoren miehen käden.
»En, neiti Catherine, jumala varjelkoon!»
»No, seuraa siis minua.»
Ja edellä kulkien Catherine meni puutarhasta vihannesmaalle.
Vihannestarhan toisessa päässä oli portti, josta pääsi Nouen kentälle.
Catherine avasi hetkeäkään empimättä portin, otti avaimen ja pani portin kaksinkertaiseen salpaan ja viskasi avaimen muurin vieressä olevaan kaivoon.
Lujin askelin hän sitten astui peltojen poikki Pitoun käsivarteen nojaten ja pian molemmat katosivat laaksoon, joka erottaa Pisseleun Nouen maatilasta.
Kukaan ei nähnyt heidän lähtevän, ja Jumala yksin tietää, mistä
Catherine löysi piilopaikan, jonne Pitou oli luvannut hänet viedä.