XXX
Myrskyn jälkeen
Inhimillisten myrskyjen laita on samoin kuin luonnonmyrskyjen: taivas peittyy pilviin, salama välähtää, jyrisee, maa vavahtelee, hetkittäin myllertää niin hirveästi, että luulisi ihmisten ja kaiken elollisen tuhoutuvan ja väristen kukin kohottaa kätensä Herran puoleen, ainoan pelastajan, ainoan armahtajan puoleen. Sitten vähitellen luonto tyyntyy, yö hälvenee, päivä koittaa, aurinko ilmestyy, kukat aukenevat, puut suoristuvat, ihmiset menevät askareilleen, voivat jälleen nauttia ja rakastaa. Elämä hymyilee ja laulaa teiden partailla ja ovien kynnyksillä eikä kukaan piittaa ukkosen aikaansaamasta hävityksestä.
Näin oli käynyt maatilallakin. Koko yön oli hirveä myrsky riehunut sen miehen sydämessä, joka oli pannut täytäntöön suunnittelemansa koston. Huomattuaan tyttärensä paon, etsittyään turhaan varjosta hänen askeltensa jälkiä, huudeltuaan häntä ensin vihaisella, sitten rukoilevalla ja lopulta epätoivoisella äänellä saamatta minkäänlaista vastausta, tunsi tämä voimakas mies, että hänen ruumiissaan särkyi jokin elinhermo. Mutta kun tätä huutojen ja uhkausten rajusäätä, jossa oli ollut salamaa ja jyrinää kuin luonnon ukkosessa, oli seurannut herpaiseva äänettömyys, kun koirat hämmingin tauottua olivat lakanneet ulvomasta, kun raekuuron sekainen sade oli huuhtonut näkymättömäksi verijuovan, joka yhtenäisenä vyönä oli ympäröinyt koko maatilaa, kun aika, kaiken täällä alhaalla tapahtuneen tunteeton ja mykkä todistaja, oli metallisella helähdyksellään ilmoittanut yön viimeisen hetken lyöneen, jatkui elämä entistä latuaan: ajoportti narisi ruostuneilla saranoillaan, rengit lähtivät talosta, ken kylvämään, ken haravoimaan, ken kyntämään. Aikanaan tuli esille Billotkin silmäilemään tiluksiaan. Päivä vaikeni yhä ja sitä mukaa heräili koko kyläkin. Eräät, jotka olivat nukkuneet huonommin kuin toiset, sanoivat kuka uteliaana, kuka muuten kuin ohimennen:
»Ukko Billotin koirat haukkuivat yöllä vimmatusti ja maatilan takaa kuului kaksi laukausta…»
Siinä kaikki.
Mutta ei sentään kaikki, erehdyimme.
Kun ukko Billot tapansa mukaan kello yhdeksältä tuli keittiöön murkinalle, kysyi hänen vaimonsa:
»Sano toki, ukko kulta, missä on Catherine. Tiedätkö?
»Catherineko?» vastasi tilanhoitaja pakotetusti. »Maatilan ilma ei ollut hänelle terveellistä ja hän meni tätinsä luokse Sologneen.»
»Ah!» huudahti emäntä Billot. »Viipyykö hän kauankin tätinsä luona?»
»Kunnes paranee», vastasi tilanhoitaja.
Emäntä Billot huoahti ja työnsi kahvikupin luotaan.
Tilanhoitaja puolestaan pakottautui syömään, mutta kun kolmannella suupalalla ruoka oli tukehduttaa hänet, otti hän burgundilaispullon, tyhjensi sen yhteen menoon ja kysyi sitten käheällä äänellä:
»Toivottavasti ei hevostani ole vielä riisuttu?»
»Ei, herra Billot», vastasi arasti muuan pikku poika, joka aamuisin tuli maatilalle aamiaistansa kerjäämään.
»Hyvä on.»
Tilanhoitaja työnsi töykeästi poika-poloisen syrjään, nousi ratsunsa selkään ja kannusti sen vainioille. Hänen vaimonsa pyyhki silmistään pari kyyneltä ja meni takan suojaan tutulle paikalleen.
Paitsi että nyt oli poissa se laululintunen, se hymyilevä kukka, joka nuoren tytön piirteissä oli luonut eloa ja sulotuoksua talon vanhojen seinien sisään, sujui elämä maatilalla aamusta alkaen samaan malliin kuin eilenkin.
Pitou puolestaan oli nähnyt päivänkoiton kotonaan Haramontissa, ja ne, jotka kello kuudelta aamulla tulivat häntä tapaamaan, näkivät hänen työskentelevän kauan palaneen kynttilän valossa — sydän ainakin oli pitkäksi hiiltynyt — kirjoittamassa selontekoa niistä viidestäkolmatta louisdorista, jotka tohtori Gilbert oli antanut Haramontin kansalliskaartin varusrahoiksi, jonka selonteon kaikkine todistuksineen hän aikoi lähettää tohtorille.
Muuan puunhakkaaja väitti tosin nähneensä hänen sydänyön seuduissa kantavan sylissään jotakin raskasta taakkaa kuin naisen ruumista ja laskeutuvan alas rinnettä, joka vei ukko Clouisin erakkomajalle. Mutta se väite ei pitänyt paikkaansa, sillä ukko Lajeunesse väitti nähneensä hänet kello yhden aikaan juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja Maniquet puolestaan, joka asui ihan kylän laidassa Longprén puolella, väitti nähneensä hänen kello kaksi tai puoli kolme sivuuttavan hänen ovensa ja huutaneensa hänelle: »Hyvä yötä, Pitou!» Tähän kohteliaisuuteen Pitou oli vastannut huutamalla vuorostaan hänkin: »Hyvää yötä, Maniquet!» Ei siis voinut mitenkään epäillä, ettei Maniquet ollut nähnyt Pitouta kello puoli kolmen aikaan aamulla.
Mutta jos halonhakkaaja oli nähnyt Pitoun sydänyön korvilla Clouise-kallion lähettyvillä kantamassa naisen ruumista muistuttavaa raskasta taakkaa, jos ukko Lajeunesse oli nähnyt Pitoun kello yksi aamulla juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja jos Maniquet oli sanonut hyvää yötä Pitoulle, kun tämä kello kaksi tai puoli kolme aamulla sivuutti hänen ovensa, oli Pitou, jonka viimeksi näimme Catherinen kanssa kello kymmenen tai puoli yksitoista illalla kadonneen Pisseleun kylän ja Nouen maatilan väliseen notkoon, kaiketi kulkenut tästä notkosta Clouise-kalliolle eli arviolta yhdeksän kilometriä, sitten kalliolta Boursonnesiin, lähes eli kaksitoista kilometriä, jälleen palannut samalle kalliolle ja vihdoin mennyt täältä kotiinsa, mikä panee olettamaan, että vietyään ensin Catherinen turvapaikkaan, käytyään sitten kuulemassa, kuinka varakreivi jaksoi, ja palattuaan Catherinelle kertomaan nämä uutiset, Pitou oli siis kello yhdestätoista illalla kello puoli kolmeen aamulla taivaltanut viisi tai viisi ja puoli penikulmaa. Moinen olettamus tuntuu uskomattomalta niiden mestarijuoksijainkin kannalta katsoen, joilta entisajan rahvaan väitteitten mukaan oli leikattu perna pois. Mutta tämä voimannäyte ei paljoakaan kummastuttanut niitä, jotka vain kerrankin olivat saaneet arvostella Pitoun liikkumiskykyä.
Mutta koska Pitou ei kenellekään ilmaissut tämän yön salaisuutta, jolloin, hänelle tuntui olleen kyky esiintyä kaikkialla yhtaikaa, johtui siitä, että lukuunottamatta Désiré Maniquetia, jonka hyvään yöhön Pitou oli vastannut, halonhakkaaja ja ukko Lajeunesse eivät olisi uskaltaneet valallisesti vakuuttaa, olivatko he nähneet Pitoun itsensä vai jonkun varjon, Pitouta muistuttavan haamun Clouise-kallion lähettyvillä ja Boursonnesin tiellä.
Kuinka tahansa, kello kuusi aamulla, samaan aikaan kun Billot nousi hevosensa selkään lähteäkseen tarkastamaan vainioitaan, nähtiin Pitou jalkeilla reippaana ja huolettomana selvittelemässä räätälimestari Dulauroyn laskuja, joiden liitteeksi hän pani kolmenneljättä miehensä antamat todisteet.
Mutta muuan toinenkin tuttavistamme oli tänä yönä nukkunut huonosti.
Tohtori Raynal näet.
Kellon käydessä kahta aamulla oli hänet herättänyt varakreivi de
Charnyn palvelija, joka soitti ovikelloa vimmatusti.
Tohtori oli mennyt itse avaamaan, kuten hänen tapansa oli, milloin yökelloa soitettiin.
Varakreivin lakeija oli tullut noutamaan häntä hänen isäntäänsä kohdanneen vakavan onnettomuuden johdosta.
Hän oli tuonut mukanaan toisen valmiiksi satuloidun ratsun, jotta tohtori Raynal voisi lähteä hetkeäkään tuhlaamatta. Tohtori pukeutui käden käänteessä, hyppäsi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa lakeijan ratsastaessa edellä oppaana.
Mikä oli tämä tapaturma? Hän saisi sen tietää linnassa. Häntä oli kehoitettu ottamaan mukaansa kirurgin työaseet.
Tapaturmana oli haava vasemmassa kyljessä ja naarmu oikeassa olkapäässä, molemmat saraan kaliberin, neljänkolmatta kaliberin kuulan tekemiä.
Tapahtuman yksityisseikoista varakreivi ei halunnut kertoa mitään.
Toinen haava, kylkeen tullut, oli vakavaa laatua, muttei sentään hengenvaarallinen. Kuula oli lävistänyt lihan vioittamatta jalompia elimiä.
Toinen haava oli vallan mitätön.
Kun haavat oli sidottu, tarjosi nuori mies tohtorille viittäkolmatta louisdoria, jotta tämä olisi puhumatta tapaturmasta.
»Jos tahdotte, että minä olen vaiti», vastasi tuo kelpo tohtori, »on minulle maksettava tavallisen taksan mukaan, toisin sanoin yksi pistoli.»
Ja hän otti yhden louisdorin ja antoi siitä neljätoista livreä takaisin varakreiville, joka turhaan tyrkytteli hänelle enempää.
Se oli mahdotonta.
Tohtori Raynal ilmoitti, että hän arveli kolme käyntiä välttämättömäksi ja että hän tulisi takaisin parin päivän perästä ja sitten taas kahden päivän kuluttua.
Toisella käynnillään tohtori tapasi potilaan jo jalkeilla. Haavaside oli kiinnitetty vyöllä ja sen vuoksi varakreivi oli voinut jo seuraavana aamuna nousta ratsun selkään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi hänen uskottua lakeijaansa ei kukaan tiennyt tapaturmasta mitään.
Kolmannella käynnillään tohtori Raynal ei enää tavannut potilasta; hän oli lähtenyt. Tästä tuloksettomasta käynnistä tohtori otti palkkiokseen vain puoli pistolia.
Tohtori Raynal oli niitä harvinaisia lääkäreitä, jotka voisivat salonkinsa seinälle ripustaa kuulun taulun: Hippokrates kieltäytyy ottamasta vastaan Artakserkseen lahjoja.