XXXI
Mirabeaun suuri petos
Lukija muistanee vielä sanat, jotka Mirabeau lausui kuningattarelle, kun tämä lähtöhetkellä Saint-CIoudissa tarjosi hänelle kätensä suudeltavaksi:
»Tämä suudelma, madame, pelastaa kuninkuuden!»
Tämä Prometheuksen lupaus, joka oli annettu valtaistuimensa menettämäisillään olevalle Junolle, oli nyt toteutettava.
Mirabeau oli aloittanut taistelun luottaen voimaansa ja ajattelematta, että niin monien varomattomien tekojen ja kolmen paljastetun salahankkeen jälkeen hän ryhtyi mahdottomaan kamppailuun.
Mirabeau olisi kenties — ja se olisi ollutkin järkevintä — vielä jonkun ajan taistellut naamio kasvoilla, mutta kun hän pari päivää sen jälkeen kun oli tavannut kuningattaren oli menossa kansalliskokoukseen, näki hän kadulla paljon kansaa ja kuuli huutoja.
Hän lähestyi väkijoukkoa ja tiedusteli hälinän syytä.
Joukolle jaeltiin lentokirjasia.
Ja tuon tuostakin kuului huuto:
»Kreivi de Mirabeaun suuri petos! Kreivi de Mirabeaun suuri petos!»
»Vai niin», mutisi hän ja otti taskustaan kolikon, »tuo tuntuukin koskevan minua. Hyvä ystävä», sanoi hän sitten lentokirjasia jakavalle kaupustelijalle, jolla näkyi niitä olevan tuhansia aasin kantamissa vasuissa ja joka siten voi siirtää myymälänsä minne halusi, »paljonko maksaa Kreivi de Mirabeaun suuri petos?»
Kaupustelija katsoi Mirabeauta suoraan kasvoihin.
»Herra kreivi», vastasi hän, »annan sen teille ilmaiseksi».
Sitten hän lisäsi kuiskaten:
»Ja lentokirjasta on painettu satatuhatta kappaletta.» Mirabeau poistui mietteissään.
Tämä lentokirjanen annettiin hänelle ilmaiseksi!
Ja kaupustelija tunsi hänet!
Mutta tämä lentokirjanen oli varmaankin niitä typeriä ja vihamielisiä julkaisuja, joita siihen aikaan ilmestyi tuhansia.
Äärimmilleen pingoitettu parjaushalu ja typeryys teki sen tuiki vaarattomaksi, riisti siltä kaiken arvon, päätteli Mirabeau.
Hän silmäili ensimmäisiä rivejä ja kalpeni.
Ensimmäisellä sivulla oli lueteltu Mirabeaun velat ja, mikä ihmeellistä, tämä luettelo oli oikea!
Kaksisataakahdeksantuhatta frangia!
Tämän luettelon jälkeen oli mainittu päivä, jolloin herra de Fontanges, kuningattaren almunjakaja, oli suorittanut tuon rahamäärän Mirabeaun velkojille.
Sitten oli merkitty summa, jonka hovi maksoi hänelle kuukausittain:
Kuusituhatta frangia.
Ja lopuksi oli kuvaus hänen käynnistään kuningattaren luona.
Se oli käsittämätöntä. Lentokirjasen nimetön tekijä ei ollut erehtynyt ainoassakaan numerossa; miltei saattoi väittää, ettei hän ollut erehtynyt ainoassa sanassakaan.
Mikä hirveä, salaperäinen vihollinen, joka tunsi kenellekään paljastamattomat salaisuudet, vainosi häntä näin tai oikeammin vainosi hänessä kuninkuutta?
Tuo kaupustelija, joka oli vastannut hänelle, tuntenut hänet ja puhutellut häntä herra kreiviksi, ei tuntunut hänestä ihan vieraalta.
Hän pyörsi takaisin.
Aasi oli yhä siellä vasuineen, joissa oli enää neljännes jäljellä, mutta äskeinen kaupustelija oli kateissa, toinen oli tullut hänen tilalleen.
Tämä oli Mirabeaulle vallan tuntematon.
Mutta tämäkin jakeli lentokirjasia yhtä kiihkeästi kuin hänen edeltäjänsä.
Sattumalta tohtori Gilbert, joka miltei joka päivä käväisi kansalliskokouksen istunnoissa ja varsinkin milloin joku tärkeä kysymys oli siellä esillä, sivuutti tällöin paikan, minne kaupustelija oli sijoittunut.
Omia ajatuksiaan hautoen ja unelmoiden tohtori ei varmaankaan olisi pysähtynyt tarkkaamaan tätä hälinää ja tungosta, mutta tavanomaisella eloisuudellaan Mirabeau astui suoraan hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja opasti hänet lentokirjasten jakajan eteen.
Tämä teki Gilbertille samaa mitä muillekin, kurkotti kätensä ja sanoi:
»Kansalainen, kreivi de Mirabeaun suuri petos!»
Mutta kun hän näki Gilbertin, herpaantuivat hänen kielensä ja kätensä kuin halvaantuneina.
Gilbertkin silmäili häntä, pudotti vastenmielisin elein lentokirjasen ja poistui sanoen:
»Olettepa te ryhtynyt rumaan puuhaan, herra Beausire!»
Sitten hän tarttui Mirabeaun käsivarteen ja jatkoi matkaansa kansalliskokoukseen, joka nykyisin piti istuntonsa maneesissa eikä enää arkkipiispan talossa.
»Tunnetteko siis tuon miehen?» kysyi Mirabeau Gilbertiltä.
»Tunnen hänet, kuten hänen laisiaan tunnetaan», vastasi Gilbert. »Hän on entinen kersantti, peluri, petturi, ja koska hänellä ei ollut muuta tehtävää, on hän ruvennut häväisijäksi.»
»Ah», mutisi Mirabeau ja kohotti kätensä sille kohdalle, missä muinen oli ollut hänen sydämensä ja missä nyt oli hovin rahojen täyttämä lompakko, »jos hän häväisisi'…»
Ja synkkänä tämä suuri puhuja jatkoi matkaansa.
»Mitä, oletteko niin heikko filosofi, että annatte mokoman hyökkäyksen masentaa mielenne?» sanoi Gilbert.
»Minäkö?» huudahti Mirabeau. »Ah, tohtori, ette tunne minua. Ah, ihmiset sanovat, että minä olen myyty, vaikka heidän pitäisi vain sanoa, että olen maksettu! Hyvä, huomenna minä ostan hotellin, huomenna hankin itselleni vaunut, hevoset, palvelijat, huomenna minulla on keittiömestari ja minä pidän avointa pöytää. Minäkö masentunut? Mitä minä välitän eilispäivän kansansuosiosta ja tämän päivän epäsuosiosta? Eikö minun ole tulevaisuus? Ei, tohtori, mieltäni masentaa vain antamani lupaus, jota en kenties voikaan pitää. Ja että hovi on käyttäytynyt minua kohtaan väärin tai oikeammin petollisesti. Olen tavannut kuningattaren… hän tuntui luottavan minuun täydellisesti… hetken jo uneksin — mieletöntä haavetta, kun kysymyksessä on sellainen nainen — hetken jo uneksin, että minusta tulisi, ei kuninkaan ministeri, jommoinen Richelieu oli, vaan Mazarinin lailla kuningattaren ministeri tai oikeammin — eikä maailman politiikalle koituisi siitä vahinkoa — kuningattaren rakastaja. No niin, mitä teki kuningatar? Samana päivänä, jolloin lähdin hänen luotansa, sain siitä selvän todistuksen. Hän kirjoitti Saksassa toimivalle asiamiehelleen, herra Flachslaudenille: 'Ilmoittakaa veljelleni Leopoldille, että noudatan hänen neuvoaan, että käytän hyväkseni kreivi de Mirabeaun apua, mutta ettei minun suhteeni häneen ole vakavaa laatua.'»
»Tiedättekö sen varmasti?» kysyi Gilbert.
»Varmasti, ehdottoman varmasti… Eikä siinä kaikki. Tiedättekö, mikä kysymys on tänään kansalliskokouksessa esillä?»
»Tiedän, että on kysymys sodasta, mutta en ole oikein selvillä tämän sodan syistä.»
»Oh, hyvä jumala», sanoi Mirabeau, »juttu on tuiki yksinkertainen! Koko Eurooppa on jakautunut kahteen valtaryhmään. Itävaltaa ja Venäjää yhtäältä, Englantia ja Preussia toisaalta kannustaa sama viha, viha vallankumousta kohtaan. Venäjän ja Itävallan kanta on selvä, se edustaa niiden yleistä mielipidettä, mutta vapaamielinen Englanti ja filosofinen Preussi tarvitsevat aikaa ennenkuin tekevät ratkaisevan päätöksen, ennenkuin siirtyvät yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, ennenkuin kieltävät entisen uskonsa ja tunnustavat olevansa — niinkuin ne tosiasiallisesti ovatkin — vapauden vihollisia. Englanti tahollaan on nähnyt Brabantin ojentavan kätensä Ranskalle, mikä seikka on saanut sen kiirehtimään päätöksentekoa. Meidän vallankumouksemme, hyvä tohtori, on elinvoimainen, tarttuva, se on enempää kuin kansallinen vallankumous, se on ihmisyyden vallankumousta. Irlantilainen Burke, Saint-Omerin jesuiittojen oppilas ja Pittin leppymätön vihamies, on äskettäin singonnut Ranskaa vastaan julistuksen, josta Pitt on maksanut hänelle kauniit rahat. Englanti ei valmistele sotaa Ranskalle… ei, se ei uskalla vielä, mutta se luovuttaa Belgian keisari Leopoldille ja panee koko maailman ylösalasin haastaakseen riitaa liittolaisemme Espanjan kanssa. No, Ludvig kuudestoista ilmoitti eilen kansalliskokoukselle, että hän varusteli neljäätoista sotalaivaa taistelukuntoon. Siitä johtuu kansalliskokouksen tämänpäiväinen suuri keskustelu. Kenen tehtäviin kuuluu sodanjulistus? Siinä kysymys. Kuningas on jo menettänyt maan sisäisen hallinnon, kuningas on jo menettänyt lainkäytön; jos hän menettää vielä sodankäytön, mitä hänelle jää? Toisaalta — kosketelkaamme kahden kesken, hyvä tohtori, asiaa, josta ei uskalla puhua kamarissa — toisaalta kuningas on epäluulon alainen; vallankumous on edistynyt nykyiselle asteelleen — ja minä voin kerskua tehneeni siinä enemmän kuin kukaan muu — vain siten, että kuninkaan kädestä on miekka murrettu. Vaarallisin valta, joka hänen käsiinsä voidaan jättää, on epäilemättä sodan ratkaisu. No niin, uskollisena lupaukselleni minä aion vaatia, että hänelle jätettäisiin tämä valta, aion vaarantaa kansansuosioni, ehkä henkenikin ajaessani tätä vaatimusta. Aion saada hyväksytyksi asetuksen, joka tekee kuninkaasta voitokkaan ja voittajan. Mutta mitä tekee kuningas tällä hetkellä? Hän etsittää sinetinvartijalla parlamentin arkistoista vanhoja asetuksia, joiden nojalla käy vetoaminen valtiosäätyjen päätöksiä vastaan. Epäilemättä hän aikoo panna salaisen vastalauseen kansalliskokouksen päätöstä vastaan. Ah, tohtori Gilbert, siinäpä onnettomuus piileekin, siinä, että tehdään liian paljon salassa eikä kyllin paljon avoimesti, peittelemättä, julkisesti. Ja juuri siksi minä, Mirabeau — kuuletteko? — juuri siksi minä tahdon, että jokainen saa tietää minun olevan kuninkaan ja kuningattaren puolella, koska kerran olen. Sanoitte, että tämä minuun suunnattu häväistys hämmentää minut. Niin ei ole laita, tohtori, se hyödyttää asiaani. Minä tarvitsen, kuten ukkosilmakin räjähtääkseen, synkkiä pilviä ja rajuja tuulia. Tulkaa, tohtori, tulkaa ja te saatte olla mukana kauniissa istunnossa, sen takaan!»
Mirabeau ei valehdellut, sillä jo maneesiin astuessaan hän sai osoittaa rohkeuttaan. Kaikilta tahoilta huudettiin: »Petos, kavaltaja!» Yksi näytti nuoraa, toinen pistoolia.
Mirabeau kohautti olkapäitään kuin Jean Bart ja työnsi kyynärpäillä tieltä pois pahimmat tungettelijat.
Huudot saattelivat häntä saliin saakka ja tuntuivat siellä herättävän uuden herjaustulvan. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun sadat äänet huusivat: »Kas, tuolta tulee kavaltaja! Luopiopuhuja! Ostettu mies!»
Barnave oli puhujalavalla. Hän puhui Mirabeauta vastaan. Mirabeau silmäili häntä kiinteästi.
»Niin, niin», sanoi Barnave, »sinua sanotaan kavaltajaksi ja minä puhun nyt sinua vastaan».
»Vai niin», vastasi Mirabeau, »jos sinä puhut minua vastaan, voin mennä
Tuileries-puistoon kävelemään. Ehdin kyllä palata ennenkuin lopetat.»
Ja pystypäin, uhkamielin hän kulki meluavan, sadattelevan, uhkailevan joukon halki, meni Feuillants-pergermälle ja sieltä Tuileries-puistoon.
Suunnilleen kolmanneksen matkan päässä isolla lehtokujalla muuan nuori naishenkilö, kädessä rautayrtin oksa, jonka tuoksua hän hengitti, oli kerännyt ympärilleen joukon toisia naisia.
Hänen vasemmalla puolellaan oli vapaa paikka. Mirabeau otti tuolin ja meni istumaan hänen viereensä.
Puolet ympärillä olevista naisista nousivat ja poistuivat.
Suu hymyssä Mirabeau katseli heidän poistumistaan.
Nuori nainen ojensi hänelle kätensä.
»Ah, paroonitar», virkkoi Mirabeau, »ettekö siis pelkää ruton tartuntaa?»
»Hyvä kreivi», vastasi nuori nainen, »olen kuullut vakuutettavan teidän kallistuvan meidän puolellemme ja minä tahdon tehdä teistä meikäläisen».
Mirabeau hymyili ja keskusteli kolme neljännestuntia tämän nuoren naisen kanssa, joka oli Anne-Louise-Germaine Necker, paroonitar de Stael.
Kolmen neljännestunnin kuluttua hän otti esille kellonsa ja sanoi:
»Ah, hyvä paroonitar, pyydän anteeksi! Barnave puhui minua vastaan.
Hän oli puhunut jo tunnin kun minä poistuin kansalliskokouksesta.
Minulla on ollut ilo keskustella kanssanne lähes kolme neljännestuntia.
Vastustajani on siis puhunut kohta kaksi tuntia. Hänen puheensa on
varmaankin jo loppumaisillaan ja minun täytyy mennä vastaamaan hänelle.»
»Menkää», kehoitti paroonitar, »vastatkaa ja olkaa rohkea!»
»Antakaa minulle tuo rautayrtin oksa, hyvä paroonitar, sanoi Mirabeau.
»Se olisi onnea tuottava taikakalu.»
»Varokaa, hyvä kreivi», vastasi paroonitar, »rautayrtti on surullisten juomauhrien kasvi».
»Antakaa silti; on paikallaan somistautua kuin marttyyri, joka astuu arenalle.»
»Mutta», intti madame de Stael, »on vaikeaa käyttäytyä sopimattomammin kuin kansalliskokous eilen».
»Ah, paroonitar», vastasi Mirabeau, »miksi puhumme päivistä?»
Ja Mirabeau otti paroonittaren käsistä rautayrtin oksan, jonka tämä lahjoitti hänelle epäilemättä palkkioksi kreivin viimeksi lausumasta sanasta. Mirabeau tervehti kohteliaasti, nousi Feuillants-pengermän portaille ja palasi kansalliskokoukseen.
Barnave poistui paraikaa puhujalavalta koko salin huutaessa innokasta hyväksymistään. Hän oli pitänyt tuollaisen epämääräisen puheen, joka miellyttää kaikkia puolueita.
Mirabeau oli tuskin ilmestynyt puhujalavalle, kun kaikilta tahoilta jyrähti häntä vastaan huutojen ja sadatusten ukkonen.
Mutta hän kohotti jäntevän kätensä, odotti tuokion ja käyttäen hyväkseen hiljaisuutta, jommoisia syntyy rajuilman riehuessa ja väkijoukon hälistessä, hän huusi:
»Tiesin hyvin, ettei ole matka pitkä Kapitoliumilta Tarpeian kallioille!»
Niin valtava oli neron majesteetti, että tämä lause vaiensi yltiöpäisimmätkin.
Kun Mirabeau oli saanut syntymään hiljaisuuden, oli voitto puoleksi taattu. Hän ehdotti, että kuninkaalle myönnettäisiin ratkaisuvalta sodan julistamista koskevassa kysymyksessä. Ehdotus merkitsi liiallista myönnytystä; se evättiin. Silloin syntyi ottelu lakiehdotuksen muutoksista. Koska hänet oli lyöty päätaistelussa, täytyi hänen valloittaa alaa osittaishyökkäyksillä. Viisi kertaa hän nousi puhujalavalle.
Barnave oli puhunut kaksi tuntia. Monin ottein Mirabeau puhui yhteensä kolme tuntia. Lopulta hänen onnistui saada kansalliskokous päättämään:
Kuninkaalla oli oikeus johtaa sodan valmisteluja ja varusteluja mielensä mukaan. Hänen tuli esittää kansalliskokoukselle sodat, joihin hän aikoi ryhtyä. Kansalliskokous ei panisi täytäntöön sodanjulistusta, ennenkuin kuningas hyväksyisi sen.
Mitä hän olisikaan saanut aikaan, ellei olisi ollut sitä pikku lentokirjasta, jota aluksi muuan tuntematon kaupustelija ja sitten herra Beausire olivat jaelleet ilmaiseksi ja jonka otsikkona oli, kuten muistamme, Kreivi de Mirabeaun suuri petos?
Poistuessaan istuntosalista Mirabeau oli tulla revityksi palasiksi.
Barnavea sitä vastoin kannettiin riemukulussa.
Barnave-parka, kaukana ei ole päivä, jolloin sinä vuorostasi saat kuulla huudettavan:
»Barnaven suuri petos!»