IV
Mitä Andrée tahtoi Gilbertiltä
Seuraavana aamuna täsmälleen kello kahdeksan Gilbert koputti
Coq-Héron-kadun pikku talon ovelle.
Kun Pitou oli esittänyt Andréen pyynnön, oli Gilbert hyvin kummissaan kerrottanut edellisen illan tapahtumat juurta jaksain.
Sitten hän oli vaipunut syviin mietteihin.
Ennen lähtöään seuraavana aamuna hän oli kutsuttanut luoksensa Pitoun, oli pyytänyt tätä noutamaan Sébastienin apotti Bérardierin luota ja tuomaan hänet Coq-Héron-kadulle.
Perille tultuaan Sébastienin ja Pitoun oli määrä odotella portin luona
Gilbertin poistumista talosta.
Hotellin vanhalle portinvartijalle oli ilmeisesti jo puhuttu tohtorin tulosta, sillä nähtyään Gilbertin hän opasti hänet heti salonkiin, joka oli makuuhuoneen edessä.
Andrée odotteli häntä. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan mustiin.
Kaikesta näki, ettei hän ollut eilisillan jälkeen nukkunut eikä itkenyt. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen katseensa oli tyhjä.
Milloinkaan hänen piirteensä, jotka ilmaisivat itsepintaisuuteen saakka kehittynyttä tahtoa, eivät olleet näyttäneet näin kivenkovilta.
Oli vaikea sanoa, minkälaisen päätöksen tämä timanttisydän oli tehnyt, mutta helppo oli nähdä, että hän oli jotakin päättänyt.
Gilbert, tottunut havaitsija, lääkäri-filosofi, huomasi sen ensimmäisellä silmäyksellä.
Hän tervehti ja odotti.
"Herra Gilbert", sanoi Andrée, "olen kutsuttanut teidät puheilleni".
"Ja kuten näette, rouva", virkkoi Gilbert, "minä olen täsmällisesti noudattanut kutsuanne".
"Olen kutsunut teidät enkä ketään toista, sillä haluan, ettei sillä, jolta pyydän, mitä teiltä aion pyytää, saa olla oikeutta evätä pyyntöäni."
"Olette oikeassa, rouva, ehkette siinä, mitä aiotte minulta pyytää, niin ainakin siinä, mitä sanotte: teillä on oikeus vaatia minulta kaikki, yksinpä henkenikin."
Andrée hymyili katkerasti.
"Teidän elämänne, hyvä herra, on ihmiskunnalle niin kallisarvoinen, että minä olen ensimmäinen rukoilemaan Jumalaa suomaan sen pitkäksi ja onnelliseksi, ja minusta on kaukana ajatus lyhentää sitä… Mutta myöntäkää, että yhtä paljon kuin teidän elämänne on onnellisen vaikutuksen suosima, yhtä paljon eräitten toisten elämää näyttää vainoavan kohtalokas tähti."
Gilbert oli vaiti.
"Mitä te sanotte esimerkiksi minun elämästäni, tohtori?" jatkoi Andrée lyhyen äänettömyyden jälkeen.
Kun Gilbert painoi katseensa alas mitään vastaamatta, Andrée lisäsi:
"Sallikaa minun esittää se teille muutamalla sanalla… Olkaa rauhassa, en aio ketään soimata!"
Gilbert teki eleen, joka näytti sanovan: "Puhukaa!"
"Olen syntynyt köyhänä. Isäni oli menettänyt omaisuutensa ennen syntymistäni. Lapsuuteni oli surullinen, eristetty, yksinäinen. Olette tuntenut isäni ja osaatte paremmin kuin kukaan toinen arvioida hänen hellyytensä minua kohtaan.
"Kaksi miestä, joista toisen olisi pitänyt pysyä tuntemattomana ja toisen… vieraana, vaikutti elämääni salaperäisellä, kohtalokkaalla tavalla, jota vastaan minun tahtoni ei voinut mitään. Edellinen valtasi minun henkeni, jälkimäinen ruumiini.
"Tulin äidiksi, aavistamatta, että olin lakannut olemasta neito…
"Se kaamea tapaus riisti minulta sen ainoan olennon hellyyden, joka oli minua aina rakastanut, veljeni hellyyden.
"Turvauduin ajatukseen, että minusta tulisi äiti ja että lapseni rakastaisi minua. Lapsi riistettiin minulta tunti sen syntymisen jälkeen. Minä olin vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman lasta!
"Erään kuningattaren ystävyys lohdutti minua.
"Yhtenä päivänä kohtalo toi valittuihimme erään kauniin, nuoren, urhean miehen. Kohtalo määräsi, että minä, joka en ollut milloinkaan ketään rakastanut, rakastuin häneen.
"Hän rakasti kuningatarta!
"Minusta tuli tämän lemmen uskottu. Luulen, että te, herra Gilbert, olette rakastanut saamatta tuta vastarakkautta. Voitte siis käsittää, mitä minä kärsin.
"Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä kuningatar sanoi minulle: 'Andrée, pelasta minut! Pelasta, mikä on minulle elämääkin kalliimpi, pelasta minun kunniani!' Minun täytyisi ruveta sen miehen vaimoksi, jota olin rakastanut kolme vuotta, ja silti pysyä vieraana hänelle.
"Minusta tuli hänen vaimonsa.
"Viisi vuotta minä elin sen miehen rinnalla. Sisässäni paloi tuli, mutta pinnalta olin jäätä, olin kuin kivipatsas, jonka sydän hehkui! Sanokaa, lääkäri, ymmärrättekö, kuinka sydämeni kärsi…?
"Yhtenä päivänä — se oli äärettömän onnen päivä! – alttiuteni, äänettömyyteni, kieltäymykseni liikuttivat sen miehen sydäntä. Seitsemän vuotta olin rakastanut häntä ilmaisematta ainoallakaan katseella tunteitani, kun hän heittäytyi jalkoihini ja sanoi värähtelevällä äänellä: 'Minä tiedän kaikki ja minä rakastan teitä!'
"Hyvä Jumala, joka halusi palkita minut, salli minun samaan aikaan löytää lapseni! Seuraava vuosi kului kuin yksi päivä, kuin yksi tunti, kuin yksi minuutti. Siihen vuoteen sisältyi koko minun elämäni.
"Neljä päivää sitten salama iski minuun.
"Kunnia vaati häntä palaamaan Pariisiin ja kuolemaan siellä. En sanonut mitään, en vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, lähdin hänen kanssaan.
"Kun olimme tulleet perille, hän lähti luotani.
"Viime yönä löysin hänet ruumiina! Hän on viereisessä huoneessa…
"Luuletteko, että olen liian kunnianhimoinen, jos sellaisen elämän jälkeen haluan nukkua samassa haudassa, missä hänkin? Luuletteko, että voitte evätä pyynnön, jonka aion teille esittää?
"Herra Gilbert, te olette taitava lääkäri, oppinut kemisti. Herra Gilbert, olette tehnyt minua kohtaan raskaan vääryyden, teillä on paljon sovitettavaa… No niin, antakaa minulle nopeasti tehoavaa, varmaa myrkkyä, ja minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan lisäksi kuollessani kiitän teitä kaikesta sydämestäni."
"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert, "teidän elämänne on ollut, kuten olette sanonut, tuskallista koettelemusta, ja se koettelemus on ollut teille kunniaksi! Olette sen kestänyt marttyyrinä, ylevästi, pyhästi!"
Andrée nyökäytti kevyesti päätänsä, mikä merkitsi: "Minä odotan."
"Nyt te sanotte pyövelillenne: 'Olet tehnyt elämäni hirveäksi, anna minulle helppo kuolema.' Teillä on oikeus puhua hänelle näin; teillä on oikeus lisätä: 'Sinä teet, mitä minä sanon, sillä sinulla ei ole oikeutta evätä mitään, mitä sinulta pyydän…?’"
"Siis, hyvä herra?"
"Vaaditteko yhä myrkkyä, rouva?"
"Pyydän teitä sitä antamaan, hyvä ystävä."
"Onko elämä käynyt teille niin raskaaksi, että teidän on mahdotonta sitä kestää?"
"Kuolema on suloisin suosionosoitus, jonka ihmiset voivat minulle antaa, suurin hyvätyö, jonka Jumala voi minulle tehdä!"
"Kymmenen minuutin perästä, rouva", sanoi Gilbert, "saatte, mitä olette minulta pyytänyt".
Hän kumarsi ja aikoi lähteä.
Andrée ojensi hänelle kätensä.
"Ah", sanoi hän, "yhdessä tuokiossa te teette minulle enemmän hyvää kuin koko elämänne aikana olette tehnyt minulle pahaa! Jumala teitä siunatkoon. Gilbert!"
Gilbert poistui.
Portilla hän tapasi Sébastienin ja Pitoun, jotka odottelivat häntä ajoneuvoissa.
"Sébastien", sanoi hän ja otti povestaan pienen pullon, joka kellui kultavitjoista ja jossa oli siniseltä hohtavaa nestettä, "Sébastien, mene antamaan tämä kreivitär de Charnylle".
"Kuinka kauan saan viipyä hänen luonansa, isä?"
"Niin kauan kuin haluat."
"Entä missä tapaan teidät?"
"Minä odotan sinua tässä."
Nuorukainen otti pullon ja meni sisälle
Neljännestunnin kuluttua hän palasi.
Gilbert loi häneen pikaisen silmäyksen: hän toi pullon avaamattomana takaisin.
"Mitä hän sanoi sinulle?" kysyi Gilbert.
"Hän sanoi: 'Voi, ei sinun kädestäsi, rakas lapsi!'"
"Mitä hän teki?"
"Hän itki."
"Hän on pelastettu!" sanoi Gilbert. "Tule, lapseni."
Hän syleili Sébastienia kenties hellemmin kuin milloinkaan aikaisemmin.
Gilbert oli tehnyt laskelmansa ottamatta huomioon Maratia.
Viikkoa myöhemmin hän kuuli, että kreivitär de Charny oli vangittu ja viety Abbayen vankilaan.