SPLEEN I
Mulla muistoja enemmän on, tuhatvuotias jos oisin.
Jos lipaston raskaan eteenne romulla täytetyn toisin, mi runoja, rakkauskirjeitä, kuitteja, haasteita vihan ja hiustukkoja, vanhaa kuonaa täynnä ois ihan, se vähemmän salaisuuksia kätkee kuin aivoni mun. Pyramiidi se on, maakellari kadotetun, kukkurallaan kuolleiden luita kuin köyhien yhteis-hauta.
— Olen kalmisto kammoma kuun, olen syyllisen kirstun lauta; omantunnon tuskien lailla laulut raadoissa vertyy, ikävöityjen vainajain ylle ne kummuksi kertyy. Olen lempikammio vanha, miss' uinuu kuihtuneet kukat ja muodista ammoin hyljätyt pukurukat, joku haaltunut taulu, mi yksinäisyyttään itkee. Hajuvetten pinttynyt tuoksu ilmassa viipyy sitkee…
Ja päivät pitkät vierii antaen tylsää unta, elo sammunut on, ja vuodet sataa raskasta lunta. Ikävyys, taimi tiedon ja haluttomuuden vain yksin heilimöi rannalla ikuisuuden.
— Olen liikkuva ruumis enää, kaukaisen haamun lainen, kuin kivi, jota ympäröi yö ja hämäryys kauhistavainen, Saharan erämaa sankka ja hietapyörtehet sen, ikivanha Sfinksi, mi karttaa touhua kansojen, unohdettuna kartalle maan, ulkopuolella toivon ja uskon, vain laulava säteille sammuvan ehtooruskon.