SPLEEN II
Ma olen kuin kuningas sateesta samean maan, rikas ja nuori, mut riutuva vanhuuttaan; hoviseuroja halveksuin ei liiku hän missään, kera koirainsa istuu torkkuen ikävissään. Ei ärsytä saalis, ei liikuta metsämaan ansa, ei linnan porteilla viruva kuoleva kansa. Ei ballaadi narrinkaan, mi pieksää kieltä, voi virkistää tuon kolkon sairahan mieltä. Huvivuoteensa kukkain peittämä hauta on vain, sitä lempi ja naiset ja nauru ei ilota lain, ei hempein hekkuman harso, ei taitavin keima luo hymyä huuliin, joilla on kalman leima. Myös kullankeittäjä viisailla valkeillansa pois turhaan on loihtinut kuonaa rinnastansa. Ei keinot, joita käyttävät mahtavat maan, ei verikylvyt roomalaistenkaan saa elon lämpimyyttä sydämeen, miss' verta ei, vain laulu Lethen veen.
Sua lemmin, sa yöllisen taivaan lainen
Sua lemmin, sa yöllisen taivaan lainen, sa murheen kalkki, suur' vaikenevainen, sa karttava kaunis, mi häivyt pois kuin tähtihärmää varjosi ois, sa öitteni koru, jota silmäni pyytää, mi haihtuu ja ivalla ikäväni hyytää.
Sua ryntään ahneena ahdistamaan kuin ruumista tuoretta matoset maan. Tyly luontokappale, armastan sua, sun kylmyytes julmakin miellyttää mua!